Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 6. elokuuta 2016

Venyviä varjoja; katkenneita katoavaisuuksia

Kun mä aamulla herään, leukaa vetää pahemmin kuin aikoihin - ja särkee - ja jalat nykii omiaan. Koko kroppa tuntuu jännittyneeltä - lihakset siis. Yritän rentoutua, mutta olen jo rento. Nykii nykii, ja kiristää. Valitettavasti mä näen tässä yhteyden. Saatan kuvitella, sillä mä en voi ikinä tietää mikä on totta ja mikä ei, mutta aika varma mä olen. Peratsin. Sittenkin, kuitenkin. Se tässä on takana. Helvetinvittusaatana ei ei ei eieieiei! Mä en haluaisi myöntää. Mä en haluaisi uskoa. Vielä torstaina mä niin vakuutin hoitajalle että kyllä Peratsin sopii ei mulla ole sen kanssa mitään ongelmaa vähän on leuka ollut jäykempi mutta se on varmaan univaje! ja nyt sitten pitää maanantaina soittaa ja kysyä mielipidettä tähän. Mä en jaksaisi alkaa siihen buranarumbaan taas. Mä en jaksaisi. Eikä se nyt ole kovin terveellistäkään. Ahdistusvitutus. Inhottaa olla näin lääkevammainen. Mä en halua tätä. Mä en halua olla vaikea. Ehkä vain pitäisi jatkaa ja antaa olla. Kärsiä särystä. Kyllä mun vatsa kestää. Pakko. Tai vain pyytää että lopetetaan kaikki. Ei enää edes yritetä mitään. Niin monet on kokeiltu ja niin monet hylätty - osa useamminkin kuin kerran. Mä en jaksa. Aika ottaa lääkkeet.


Kello on jälkeen iltaseitsemän kun pakotan ruokaa alas kurkustani. Se ihme kyllä jopa maistuu vähän jollekin - en vain enää muista mille. Ei ole nälkä, mutta on pakko syödä. Niinpä syön vaikka tuntuu väärältä syödä kun ei ole nälkä. On väsyttänyt koko päivän - onkohan se Peratsin? En tiedä. Päässä on ollut ehkä hieman tasaisempaa, hiljaisempaa, rauhallisempaa - helpompaa - ja tämä on aika varmasti Peratsin. Kaikki on helvetin väärin ja minä vain vihaan vihaan vihaan vihaan itseäni; tätä kehoa ja tän kehon kemiaa. Miksei mikään voi toimia? Miksi kaikki, josta on apua, aiheuttaa sivuoireita, joita en halua katsella? Ehkä olen vain heikko. Ja valintahan on omani. Lisäkilot ja mielenrauha vai normaalimpi paino ja kaiken sekavuus. Kivut, säryt ja vedot sekä tyyni mieli vai helpompi fyysinen ole ja levoton mieli. Ihan itse minä päätän. Ei saisi siis valittaa - mistään, ikinä.

Ahdistaa, sillä olen alkanut huomata miten aikaa todellakin myös katoaa. Ennen olen huomannut vain, miten paljon sitä on; kuinka jokainen hetki on muutaman ikuisuuden mittainen. Mutta nyt huomaan myös aukot. Tajuan, miten tarkistan instagramista mitä olen tehnyt kuluneen päivän aikana. Osa tuntuu vieraalta. Joskus tuntuu, että kuvat ovat väärässä järjestyksessä: ei se noin mennyt, x oli ensin y:tä eikä toisin päin. Ja viikon takainen oli eilen, eilinen kuukausi sitten. Mitä on aika? Mitä on aika? Onko aikaa? Aika on valhe. Jokin lipuu kauemmaksi musta ja etäännyn. Joitain asioita on vaikeampi muistaa kuin ennen. En muista ennen hakeneeni näin paljon muististani asioita. Ehkä olen vain alkanut yrittää muistaa? En tiedä. Mutta en minä halua muistaa. Sähköpostiin ilmestyy laskuja, ja pitää pinnistellä että mitä miksi milloin. Ymmärrän, miksi olen jotain ostanut, sillä en koskaan osta mitään mistä en pitäisi, mutta en vain kykene muistamaan koska olen ostoksen tehnyt. Teinkö? Entä jos sähköposti valehtelee? Hetkinen - mitä täällä tapahtuu? Päästäkää pois - päästäkää mut pois oman pääni sisältä!

Nukuin iltapäivällä tunnin. Herään kahvinkeittimeen ja luulen että on aamu. Tajuan unohtaneeni lääkkeet, ja nukahtaneeni vaatteet päällä. Kauanko nukuin? Kuusitoista tuntia? Kestää kauan, että tajuan nukkuneeni vain tunnin. Että on iltapäivä. Että en ole unohtanut mitään. Taisin kerrankin nukkua syvässä unessa. Sisälläni kuplii jokin levoton - eikä se kupliminen ole mukavaa. On vaikea muodostaa sanoja, ja jos yritän keskittyä pitää tarkistaa ja tarkistaa, sillä mikään ei näytä oikealta. Voisin syödä taas jäätelöä, mutta enhän mä nyt koko ajan voi. Joka päivä. Vain jäätelöä, monta kertaa jäätelöä. Se vain on turvallista nyt, se vain on jotenkin lohdullista nyt. Ja sen jatkuva lappaminen suuhun saa mun painon kohta taas nousemaan. Enkä mä halua ajatella mun painoa. Mä en halua painaa mitään. Mä en halua olla. Mä haluan kadota. Lopettakaa mut. Elämä sattuu. Kaikki sattuu. Mun keho sattuu ja mun leuka naksuu ja poksuu mutta vielä sitä ei jomota kovin - aamulla luultavasti taas. Tarvisin vain haulikon. Siihen ehkä pystyisin vielä. Lataa. Älä varmista. Piippu otsalle. Vedä liipasimesta. Räjähtävä kipu. Tyhjyys. Rauha. Hiljaisuus. Olemattomuus. Mä voisin olla vapaa. Mä olisin vapaa.

np: Billy Talent - Time-Bomb Ticking Away

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti