Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 30. syyskuuta 2016

Hazy days

Yritin kirjoittaa, mutta mulla ei ole sanoja kuvaamaan.



np: Viikate - Ei enkeleitä

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

I'm into shades of bleak violet and pale green


päästän irti
mä katoan
hei hei hei
mä luovutan
kädet ilmaan
tää oli tässä
mä jään kyllä
mutten vain ole
keuhkot hengittää
mutta mä en ole enää

t ä ä l l ä .


np: Mors Principium Est - Cleansing Rain

Älkää


jos lopettaisin yrittämisen ja vain olisin
jos olisin tämän keskiviikon itselleni armollinen

lähetin sähköpostia
"lopetetaan mun parantaminen"

mä haluan kelvata näin.

np: Troye Sivan - Bite

tiistai 27. syyskuuta 2016

Pään sisällä

Istun terassilla. Kello on yksi aamuyöllä. Mulla on päällä t-paita ja jalassa villasukat. Ei ole kylmä vaikka luulen syksyn olevan jo kohtalaisen pitkällä. Syyskuun loppu, luulen, Viime viikolla taisi olla 22. päivä; takuueläkkeen maksu. Se meni väärälle tilille ja siksi piti soittaa Kelaan. Kyllä. Taivasta peittää ohut pilviharso, ja vain pari kirkkainta tähteä loistaa himmeästi sen läpi. Ilmankos onkin lämmin. Pilviä. Reilun kahdenkymmenen minuutin päästä en uskalla enää istua kuuntelemassa hiljaisuutta. Joku kuitenkin huomaa, ja valitusta. Eikä ollut tarpeeksi viileä jotta olisin kunnolla rauhoittunut, ja hiljaisuus oli liian tyhjä jotta olisin todella herännyt.


Päätin antaa itselleni aikaa joulukuun lääkärintapaamiseen asti. Tästä tulee monin tavoin vaikeaa; pitkiä sekunteja, loputtomia päiviä, liian nopeasti juoksevaa aikaa - niin lopullista. Sitten pitää tietää, mitä teen hoidon kanssa. Jatkanko polikäyntejä, vaikka todennäköisesti niistä on tällä hetkellä lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä, vai lopetanko ne ja jään vaille hoitokontaktia. Ihmettelen, miksi tämä on niin vaikeaa, vaikka tavallaan tämän pitäisi olla helppoa. Faktat ovat mun nähtävissä. Mä en kykene sitoutumaan hoitoon kokonaisuutena enkä todellakaan tarpeeksi, jotta siitä olisi mitään hyötyä. Osat mussa sabotoi kaiken pienenkin hyödyn, joka yrittää pureutua muhun. Mutta mä pelkään. Mä pelkään, vaikka jarrutan vain omaa uppoamista - ja hidas hukkuminen on tässä pahinta, sen olen itselleni myöntänyt jo tuhannesti. Olisi helpompaa ja armollisempaa päästää irti - kadota, upota, hajota, tuhoutua. Sillä mä tunnen kuinka niin käy. Se tapahtuu tällä hetkellä vain kovin hitaalla tahdilla, eikä sitä voi juuri edes huomata. Mutta mä tunnen sen. Mä huomaan sen. Hitaasti mun ote irtoaa todellisuudesta. Se tuntuu lohdulliselta. Mä olen menossa kotiin. Mä jätän teille mun kehon, jotta kukaan ei jäisi ikävään. Mutta mun mieli poistuu - mä katoan. Mä katoan. Mä lähden pois, mä lähden vapauteen, mä lähden turvaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Mutta miksi kuolema on niin hidast? Kiirehdi, kiirehdi! En jaksa odottaa enää!

Pää rukoilee pitkästä aikaa bentsopumpulia eikä mulla ole mitään, sillä olen kieltänyt ne ja kieltäytynyt niistä jo useasti. En tiedä onko se lopulta enemmän heikkoutta vai vahvuutta. Osaksi kieltäydyn, sillä pelkään. Osaksi kieltäydyn, sillä purkillinen pillereitä tarkoittaa muutamaa iltaa pumpulissa - se olisi hyvää, se olisi kaunista ja se olisi aivan liian hyvää ja kaunista minulle. En ansaitse kääriytyä rauhaan ja helpotukseen. En minä. En. Mikään muu ei vie pahaa pois, ja pahan pitää olla jotta muistan kivun ja jotta muistan mitä maailma on. Pahaa. Pahaa. Ja silti mä haluan kadota edes hetkeksi. Parisataa milligrammaa Opamoxia, muutama ylimääräinen Tenox. Jotain. Mitä vain jotta todellisuus katoaa - älkää antako sitä minulle, sillä sieltä minä en palaa. Minne palaisin? Tyhjyyteen. Olisiko sillä väliä? Ehkä kuolisin nopeammin?

Ajatuksia on liikaa, enkä jaksa napata niistä kiinni. Satunnaisesti joku vilahtaa näkyvissä hetken kauemmin. Iltapäivällä multa katkesi yhteys mihinkään. En nukkunut, mutten ollut hereilläkään. Keho oli kuin halvaantunut, enkä voinut sitä liikuttaa. Aistit eivät pelanneet - silmät näkivät mustaa, korvat olivat kuurot, keho ei tuntenut sitä vähääkään mitä normaalisti, hajut ja maut olivat kadonneet ulottuviltani. Kun sain lopulta revittyä itseni takaisin eloon, olin väsynyt. Kuin olisin joutunut hakatuksi; kidutetuksi. Fyysinen ja psyykkinen uupumus tahtoivat viedä uneen, mutta en voinut antaa sen tapahtua. Pelotti liikaa. Raahauduin sen sijaan suihkuun. Uni kiertää mut edelleen.

Mä olen todella irrallani. Ei ole olemassa kuin se sekunti, jota elän. Mennyt ja tuleva - niitä ei ole. Jollain perustavanlaisella tavalla tämä tuntuu väärältä. Toisaalta taas helpottaa päästää irti osasta siitä suuresta taakasta, jota mukanani raahaan. Menneisyys, etäänny vain. Tuleva, ole olematta. Nykyisyys, kapene ohueksi langaksi ja jos et kestä painoani niin katkea vain. Mä olen tottunut putoamaan. Mä putoan mielelläni. Selkäranka mutkalle ja poikki; henki pois, henki pois. Ei enää kipua, ei enää tuskaa. Ikuinen tyhjyys, valkoista, valkoista, tyhjää, valkoista. Loputtomiin. Hiljaa nyt, sisko nukkuu vähän aikaa.

np: Poets of the Fall - King of Fools

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Blurred vision


Torstai. Aamu oli kamala. En ollut juurikaan nukkunut, reilun tunnin kai. Muistan vain miten kaikki oli sekavaa ja vaikeaa. Kelan tuet olivat menneet vanhalle, käytöstä poistetulle tililleni vaikka olin heti tiliä vaihtaessani ilmoittanut uuden tilinumeron. Se oli silti liian myöhään. Ja päivällä tarvisin rahaa. Tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Univajeisena ja valmiiksi peloissani ei ajatus kulje. Sain kuitenkin käteistä lainaan porukoilta. Polille kävelen sumussa. Tuntuu etten liiku vaikka kuinka lihasvoimin itseäni eteenpäin yritän puskea. Maailma liikkuu taaksepäin, minä pysyn paikallani. Joku istuu mun vakiopaikalla polin aulassa. Pitää istua muualle, ja ahdistaa. Liikaa ihmisiä änkee odotusaulaan. Yleensä siellä ei ole ketään lisäkseni. Älkää istuko viereeni tai huudan. Eivät onneksi istu.

Ei ole ollut pitkään aikaan niin rankkaa polikäyntiä. Tiedän että hoitaja haluaa meidän puhuvan mun lähettämästä sähköpostista. Puhutaan sitten. En haluaisi, mutta pakko se on. Hävettää. Hoitaja näyttää huolestuneelta. Puhuu pitkään, ja vakavasti. Että ei mun tarvitse käydä jos mä en pysty. Sillä jos mussa on puolia, jotka näin voimakkaasti vastustavat hoitoa ja pelkäävät sitä, niin ei hoidosta ole mitään apua. Eikä siitä ole sen takia ollutkaan. On turha käydä juttelemassa toivoen parempaa, jos osa ei pysty tai edes halua sitoutua. Mun sisällä kuuluu voitonriemuista naurua. Hoitaja jatkaa, että tottakai saan käydä. Että ei se ole kiellettyä. Mutta että aivan yhtä sallittua on lopettaa. Kukaan ei voi pakottaa mua hoitoon. Mulla on oikeus päättää hoidon keskeytyksestä. Ja osa mussa huutaa kauhusta, osa juhlii. Mä itken. Itken koko neljänkymmenenviiden minuutin ajan.

Hoitajaa on erityisesti jäänyt vaivaamaan sähköpostissani se, miten kerron heidän valehtelevan minulle - ja miten olen siitä useasti jo maininnut. En ole kuulemma koskaan heille sanonut mitään siitä, että pelkään etteivät he kerro kaikkea. Erittäin hämmentävää.  Väitän vastaan. Olenhan! ... olenhan? En kuulemma ole. Hän kuulee asiasta ensi kerran. Sovitaan, että voidaan yrittää vielä. Että yritän sopia niiden hoitovastaisten osien kanssa, ettei niiden tarvitse osallistua hoitoon. Että ne voivat jättää tulematta. Mutta mä tunnen ne. Ne on helvetin ilkeitä ja tahtovat mulle vain pahaa. Tällä hetkellä niiden ainoa tavoite on saada mut hengiltä. En tiedä pysyvätkö ne vain pyynnöstä poissa millään. Muutenkin päätetään ettei oikeastaan käsitellä mua tässä lähiaikoina ollenkaan. Käydään läpi dissosiaatiohäiriöitä yleisesti, ja sitten jos tulee jotain niin puhutaan. Ei sörkitä mun päätä kun se ei siitä pidä.

Ja jotenkin päästään siihen tilanteeseen, että kerron Elinan kuolemasta silloin reilut pari vuosikymmentä sitten. Hoitaja kysyy, että jos Elina on kuollut, kuka olen. Täytettä - me ollaan vain täytettä. Ja puhutaan kehosta. En tunne sitä. En voi tuntea sitä. Hoitaja kysyy miksi, ja kerron että se tekee liian kipeää. Sattuu liikaa. Se olisi tuskallista. Sitten lähtisi järki. Liikaa kipua. Hoitaja käskee yrittää keskittyä kehoon edes sen ajan kun hän laskee viiteen. Niiden hetkien ajan mä keskityn vain pitämään kehon entistä kauempana etten vahingossakaan eksy tuntemaan sitä. En pystyisi. Sitä ei voi tehdä. Ei vielä ainakaan. Ei todellakaan voi. Lopulta poistun polilta silmät punaisina. Sekavana. Tyhjänä. Peloissani mutta rauhallisena. Näen kaveria pitkästä aikaa (onkohan siitä jo vuosi? en kykene muistamaan); käydään istumassa kahvilassa ja pyöritään pari kauppaa nopeasti läpi. Se on ostanut mulle piristykseksi korun ja en siinä pysty sitä kunnolla käsittämään mut myöhemmin pari kyyneltä koska ei helvetti mitä tämä on en ansaitse. Kiitos siis ;____; ♥

Sitten paljon sumua. Posti on tuonut mun uuden laukun, jonka tilasin kangaskassin tilalle. Etsy on ystävä aina välillä. Illasta isovanhemmat palaavat Kotkasta ja nappaavat mut kyytiinsä. Menen niille, sillä perjantaina tapahtuu jotain ihanaa - jotain mitä on odotettu jo aika kauan: tatuointia. Perjantai päivä on pelkkää tyhjää mun päässä. Neljältä istun alas ja tatuointikone alkaa surista. Kylmiä väreitä ja euforiaa; en muistanut että se tuntui niin hyvältä! Hetkeksi paha katoaa ja tuntuu rennolta vaikka toki keho hieman jännittää - mutta silti on jännä tunne että myös kroppa oli tavallista rennompi. Jos ikinä vajoaisin jonkinlaiseen hengelliseen transsiin niin tatuoitavana ollessani.  Kuva on vielä täydellisempi luonnossa kuin puhelimen ja koneen näytön välityksellä. Jos olisin liikutuksesta pillittävää sorttia, olisin itkenyt aika runsaasti. Vielä on toinen erä jäljellä, ja sitten mulla on jotain tärkeää iholla - jotain todella minua. Mietin pitkään uskallanko laittaa edes huonoa kuvaa puolivalmiista kuvasta tänne, sillä vainoharhat huutaa että tapahtuu kamalia jos niin teen. Yritän siis toivoa niiden olevan väärässä, ja laitan sen kuvan. Tähän. Nyt. Ei siitä enempää. Ei vielä.


Lauantaikin on sumua. Tämän päivän kuvittelin nukkuneeni, mutta ei se edes ole mahdollista. Väsyttää vain niin kovin, että en enää kykene olemaan olemassa. Torstaista asti jatkuvaa altistusta ihmisille ja sosiaalisuudelle, joten olen ymmärrettävästikin poikki. Mä en kykene olemaan normaalisti edes tuttujen seurassa, vaan olo heittää aina ylivireeseen - eikä silloin muodostu niitä muistoja. Välillä hävettää kun mukavatkin asiat ovat samaa sumua kuin kaikki paska, mutta ei se tavallaan mun vikani ole. Mä kuitenkin yritän parhaani - ja pysyä hengissä ja järjissäni. Sitähän se valitettavasti on - mun rämpiminen -: jumalatonta taistelua koko ajan. En mä muuta teekään. Ja silti musta tuntuu että mä pikkuhiljaa katoan jonnekin syvemmälle ja kauemmas todellisuudesta. Se tapahtuu todella hitaasti, mutta vääjäämättä. Mä en osaa tätä pysäyttää, sillä mitä kauemmas etenen, sitä rauhallisempaa on. Ulkopuoliset äänet katoaa, mun keho katoaa, maailma katoaa. Usein en enää näe mitä näen. Silmät toimii, mutta tuntuu kuin näköaistimus ei saavuttaisi mun aivoja. Tavallaan haluan antaa sen vain tapahtua. Viekää mut pois, ohjatkaa kauas täältä. Maailma ei tarjonnut mulle mitään. Mä voin lähteä.

np: Köyhä Jonne - Polta mut sporapysäkille

tiistai 20. syyskuuta 2016

( Hiljaisuus. )

Hei ihminen. Tässä tekstissä minä höpötän sekavia ja outoja, ja lähinnä ilmoitan tämän siksi, että teksti on mahdollisesti (tavallista enemmän?) triggeröivää. Siispä muista, että jokainen valinta on omasi - myös se, luetko eteenpäin vai et. Sinulla on myös mahdollisuus harkita, ja jättää lukematta, jos yhtään tuntuu että jokin sinua voisi triggeröidä. Kiitos kun pysähdyit ajattelemaan :---)!


Tajusin, ettei mun kanssa ole polilla ikinä edes oikein yritetty käsitellä yhtään mitään. Tai en tiedä mitä muut keskustelevat omilla vastaavilla ajoillaan, mutta mä olen käynyt kahdeksan vuoden ajan siellä kertomassa enemmän tai vähemmän viikottain, kuinka olo on sietämätön. Jaksamaton. Miten ei kiinnosta. Miten ahdistaa. Miten väsyttää. Miten mistään ei saa mitään irti. Miten me oltaisiinkaan siis voitu mitään käsitellä? Mä en ole ikinä ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa. Välillä kun on osunut satunnaisempi hyvä jakso - viikko, tai jopa kaksi - niin ei siinäkään ole mitään ehtinyt aloittaa. Olen ollut pian taas niin huonona, etten aina edes jaksa yrittää vastata. Myötäilen, tai sanon etten tiedä. Vaatii liikaa voimia puristaa ulos vastauksia siinä. 45 minuuttia on niin lyhyt aika, ettei mun ajatusprosessit ehdi siinä edes kunnolla käynnistyä, ja viikko tai kaksi niin pitkä väli että ajatus on polveillut jo kauas siitä, mistä alunperin keskustelimme. On vaikea palata ajassa taaksepäin enää seuraavalla tapaamisella.

Vuosi 2008. Polilla mulle sanottiin mun olevan vaikeasti psykoottinen. Viikottain multa kysyttiin, olinko viiltänyt. Vastasin, että olin. Kai kysyivät, oliko pahoja. Sanoin etten tiedä - enkä todella tiennyt. Millainen on paha haava? Mun on edelleen vaikea hahmottaa. Olivatko mun haavat ikinä pahoja? Ei kukaan ikinä halunnut nähdä. Niinpä hihojen alla bakteeritulehdukset märkivät vihreää ja tuoksuivat makealle (käsittääkseni ihmisen iholla elää vain yksi bakteeri, joka saisi tällaisen efektin aikaiseksi?). Mä en jaksanut vaihtaa sidoksiani kuin vasta kun ne irtosivat eritteiden painon takia. Silloin oli pakko. Viilsin lisää, kun pikasiteiltä jäi tarpeeksi ihoa näkyviin. Olin sopinut itseni kanssa, että käsivarren päälipuolelle ei saa viiltää - tämän sopimuksen rikoin vasta vuosia myöhemmin. Kai mä olin vähän outokin viiltelijä, sillä mä vihasin sitä. Viilsin, koska uskoin sen auttavan muita; pelastavani nämä helvetistä. Viilsin, koska ajattelin että joku ulkopuolinen paha saa siinä samalla rangaistuksen. Uhrasin omaa kehoani suuremmalle hyvälle. Mun on ollut aina siksi todella hankala vastata kysymyksiin, miksi viilsin. Annetut vaihtoehdot tuntuvat oudoilta, vääriltä; halusitko rangaista itseäsi? halusitko tuntea kipua? oliko epätodellinen olo? Pidin vain siitä tunteesta kun tehtävä oli suoritettu ja sain lopettaa. Siivoaminen oli paras osuus. Kun ei tarvinut enää viiltää.

Enkä mä todellakaan ikinä ymmärtänyt, miten kukaan pystyy vetämään ranteensa auki kun valvova silmä välttää. Mulla kului yhteen viiltoon vähintään tunti, joskus lähemmäs kaksi. Kyllä mä lopulta olin myös jonkinlaisessa koukussa siihen hyvään oloon, joka viiltämisen jälkeen hetken oli. Välillä keho heittää edelleen päälle ne mielihyvähormonit, kun näen kuvia ammottavista haavoista. Mutta itse viiltämisestä en juuri mitään saanut. Veri tuoksui jännälle, ja sen virtaamista oli hypnoottista katsella. Piti vain nähdä paljon vaivaa siihen. Kokea liikaa kipua. Inhosin. Mä sain kai vasta keväällä 2009 alkaneella osastojaksolla kuulla, että viiltoja voi käydä tikkauttamassa. En ollut ikinä nähnyt kenelläkään yhtään minkäänlaisessa vammassa tikkejä siihen ikään mennessä. En ole tainnut nähdä niitä livenä vielä tänäänkään päivänä. En ole ikinä mennyt tikeille. Luultavasti yli yhdeksänkymmentä prosenttia vuoden 2008 alun jälkeen tekemänistäni viilloista olisi tarvinut tikit. Mutta en tiennyt, ja lopulta ajattelin sen olevan turhaa. Pilalla mikä pilalla. Enkä mä vieläkään osaa ajatella, että olen viiltänyt pahasti. Olen nähnyt niin paljon pahempiakin - kai. Mulla ei ole omistani edes kuvia. Ihan muutama vain, kolmelta eri kerralta kai. Mä en ymmärtänyt edes pelätä silloin kun kerran veri suihkusi vessan seinään. Nauroin, ja yritin hinkata sen pois puuseinästä ennen kuin puu imisi sen kokonaan itseensä. En tajunnut, että taisin olla onnekas kun ei käynyt pahemmin. Pikaside päälle, ja sinne jäi tulehtumaan.

Muistaakseni joku hoitohenkilökunnasta on nähnyt viiltojani vain neljästi. Vanha hoitajani varhaiskuntoutuspuolella kai kahdesti. Niille ei voinut enää tehdä mitään, olivat vanhoja ja märkiviä. Käski hakea antibioottikuurin. Terveyskeskuksen lääkäri haukkui minut idiootiksi. Yhden kerran saavuin osastolle, ja toisena päivänä suihkussa tajusin että olin unohtanut kertoa että mulla oli muutaman päivän vanha haava jalassa. Oli noloa mennä pyytämään laastaria kun kukaan ei tiennyt. Onneksi oli sen verran vanha haava, ettei niiden tarvinut epäillä että olisin viiltänyt osastolla. En ymmärrä sitä toimintaa - osaksi tosiaan varmaan koska itse en ehtisi ikinä suorittaa tehtävää loppuun paineen alla ja kiireessä. Ja kerran sattumalta halusivat päivystyksessä nähdä. Taas vanhoja ja märkiviä. Antibiootit ja käsky varata aika haavahoitajalle. Haavahoitaja oli mukava, mutta en meinannut saada hänelle aikaa varattua, sillä itseaiheutettujen vammojen takia oli kuulemma turha hakeutua hoitoon - ja syyksi ei meinannut riittää edes päivystyksen lääkärin käsky.

En tiedä. Jotenkin tuntuu, että muakin on vain päälipuolin laastaroitu. Ja kyllähän se on mulle sanottu ääneenkin: tavoitteena on pitää mut hengissä. Se on kirjattu mulla kuntoutussuunnitelmaan vuosien ajan oikeastaan ainoana tavoitteena. On jännittävää, miten sokea sitä on itselleen. Olen alkanut miettiä vasta nyt, että entä jos olenkin oikeasti aika sairas. Niin sairas kuin pelkään olevani. Ja vaikka kuka luulisi tuntevansa mut kuinka hyvin tahansa, olen aika varma että hän yllättyisi, jos saisi tietää niistä asioista, joista en ole luultavasti ikinä kenellekään maininnut. On olemassa asioita, joista en halua puhua, sillä niillä olisi todennäköisesti seurauksia. Voin vihjata, voin viitata, voin varovasti avata vähän ovea - mutta siihen maailmaan en päästä ketään. Minä kuljen sujuvasti ajatuksissani sen oven läpi, mutta muille se pitäisi avata, ja silloin se kaikki hyökyisi ulos. Pahuus. On asioita, joista ei vain puhuta muille. Ne on niitä ajatuksia, jotka saavat mut hymyilemään tai nauramaan ääneen. Ne on niitä ajatuksia, joista kevyimmät saavat mut kavahtamaan tiettyjä osastoja supermarketeissa, sillä tiedän etten ole ainoa joka niitä ajattelee. Ne on niitä ajatuksia, joita olen opetellut peittämään.

Mulla on tunne, että asiat muuttuvat pian. Mä toivon ainakin, että ne muuttuvat. Että joko mulle aletaan puhua kuin tasavertaiselle, tai oletettavammin mun annetaan mennä. Jään luultavasti ikuisesti pohtimaan, mitä musta lukee virallisissa papereissa, ja kuinka moni viranomainen on käyttänyt työaikaansa mun seuraamiseen (moi, taitaa julkinen blogi tehdä asiat helpommiksi vaikka kyllähän kaikkeen pääsee käsiksi kun tarvitsee). Ja joo, eihän sillä niin ole väliä - ei ainakaan useimmille. Mutta onhan se nyt vain helvetin mielenkiintoista! Harvoin sitä kuulee itsestään kokonaisarviota hyvine ja varsinkin sairaine puolineen - ainakaan niin, että sitä olisi yritetty tehdä ilman minkäänlaista henkilökohtaista tunnelatausta. Jos joku raivopäissään sanoo "tyhmä laiska hullu idiootti" niin ei siihen vain pysty suhtautumaan kuin objektiivisesti tehtyyn arvioon. Olkoon sitten hölynpölyä tai turhaa - minua kiinnostaa. Minua - ja eikö mun jumalauta pitäisi tehdä mitä minä haluan; tuntea mitä minä haluan? Usein siihen kehotetaan, mutta harvoin mun tapa lopulta kelpaa.

np: Mors Principium Est - Two Steps Away

Shadows


Nykyään harvoin löytyy uutta musiikkia, joka kuulostaa korvaan mieluisalta. Nyt on tapahtunut harvinainen poikkeus. The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble. Suhteellisen upeaa. Erityisesti "The Nothing Changes" -biisi on sellaisia kylmiä väreitä ja tunnelmaa että... vau. Tätä varten tarvisin paremmat kaiuttimet ja suuren tilan ja paljon volumea. Oon saanut myös kirjan auki. Siri Pettersenin Mädästä on nyt prologi luettu. Toivottavasti ei jää siihen. Kovin usein olen nähnyt, miten kirjojen lukeminen nykyään tyssää viimeistään sivun viisikymmentä vaiheilla. Nyt olen sivulla kaksikymmentä. Listasin tänään asioita, joista voisin olla ylpeä tällä hetkellä. Reilun puolen vuoden ajan olen saanut joka päivä vaatteet päälle (mikäli nyt muistan oikein). Pystyn nykyään ohittamaan laskemista ja tiettyjä numeroita asioita tehdessäni, enkä edes kovin ahdistu siitä. Muutenkin siedän paremmin sitä, että teen asioita "väärin". Olen ollut pian vuoden viiltämättä. Rahankäyttökin on enemmän hallinnassa kuin varmaan ikinä kun sitä olen omistanut. Ja olen oppinut pitämään suihkussa käymisestä, ja myös käynyt siellä vähintään kahdesti viikossa - useimmiten ilman minkäänlaista ahdistusta ja täysin vapaaehtoisesti. Yritin kaivaa ylpeyttä itsestäni; onnistumisen iloa; kiitollisuutta; jotain. En löytänyt. Musta ei tunnu miltään. Oikeastaan näyttää vain aika surulliselta tuo lista - mutta näyttää vain. Ei mua juuri sureta.

Kaikki on kovin sekavaa taas. Paljon pelkoa. Enkä voi oikein puhua siitä, sillä kaikkialla mua valvotaan. En voi tietää kehen voisin luottaa. Pitää nostaa kulissit ylös ja hymy kasvoille. Älä näytä että pelkäät, älä näytä että tiedät niiden haluavan sulle pahaa. Yksinäisyys ja rajoitettu eristäytyminen kuulostavat hyvältä ja turvalliselta. Mutta leivoin mä eilen tuulihattuja. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Petyin, koska mulle oli sanottu niiden olevan vaikeaita tehdä. Vaikeinta oli se munankuoren onkiminen taikinasta. Tahdon vain nukkua, mutta nukkuminen on vähän niin ja näin. Tänään ehkä jopa onnistuisi lisäuni. Nukahdin hieman ennen aamukuutta. Parin heräämisen jälkeen nousin puoli yhdeltä. Unta kertyi noin viisi ja puoli tuntia. Siinä on puolitoista tuntia enemmän kuin keskimäärin kuluneella viikolla. Ajoittain haaveilen että voisin muuttaa jonnekin... pois. Elää joidenkin höpsöjen eläinten keskellä. Syödä jäätelöä ja pähkinöitä ja pakastepitsaa ja litkiä lightkolaa. Nopea internet ja kauppa kuitenkin tarpeeksi lähellä. Toimiva posti niin ei tarvisi poistua kotoa shoppailemaan jos joskus siltä tuntuu. Joku sanoisi että se olisi luovuttamista jos en edes yritä sopeutua. Mutta miksi mun pitäisi olla kuin muut? Ehkä mä saisin rauhan yksinäisyydessä, sopivan etäällä muista? Mä pystyn täyttämään mun sosiaalisuuden tarvetta puhumalla oikeille ihmisille elämässäni pääni sisällä. Jos mulla olisi vain muutama, jotka eivät lähtisi - joita voisin joskus satunnaisesti nähdä - ehkä mä selviäisin niin. Mä en tiedä pelkäänkö susiakaan enää niin paljon. Pelkään kyllä, mutta mä tajusin että mä olen itsekin susi. Mä en kelpaa lampaaksi.

np: The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble - Cocaine

maanantai 19. syyskuuta 2016

Ne kuulee

Yksin. Yksin. Yksin. Yksin. Kukaan ei kuule mutta en mä enää osaa huutaa. Tajuan asioita. Ne tahtoo mut kuolleeksi. Ne on osa kaikkea, ehkä ne on kaiken takana. Joskus luulin että siellä on turvallista, polilla. Että ne on mun turva. Mutta mä annoin niille liian suuren palan itsestäni ja nyt ne kontrolloi kaikkea. Ne muokkaa koodia ja upottaa muhun asioita, joita ei ole. Sen takia ristiriita vaikuttaa olevan vain mussa. Vika on siinä, että niiden koodi ei ole täydellinen. Mä en toimi vielä, kuten haluavat. Ne yrittää korjata. Testaavat. Pitää rimpuilla irti. Vielä kun voin yrittää. Pelottaa niin paljon. Tärisen. Itku on tossa jossain. Hoitajan ääni kaikuu päässä. Kaikki on ihan hyvin. Vitut. Vitut mitä valheita. Ja mä uskoin. Ne tahtoo vain pahaa. Ne tahtoo mut kuolleena. Sairaita. En halua uskoa. Liikaa todisteita kaikkialla. Sen takia ne ei kuuntele mitä sanon. Sen takia mun huolet ohitetaan, ja sanotaan että se on ihan normaalia että maailma on salaliitto - totta helvetissä se on! Totta. Ne on. Maailman salaliitto. Ja niiden pitää tappaa mut.

Mä raavin ja käsivarresta vuotaa noroina verta. Hetken se tuoksuu, sitten loppuu. Mä muistan kun viilsin ensimmäisen kerran. Tein sen pelastaakseni kouluampujien sielut helvetistä. Mä lupasin kostaa niiden jokaisen epäoikeudenmukaisen kohtalon. Mä en ikinä saanut asetta käsiini. Mut on ohjelmoitu jo liiaksi. Mä en osaa sanoa enää niille ei. Ne pyytää luokseen, mä menen. Mä nielen kaiken mitä sanovat, koska niin ne haluaa että mä toimin. Mä en ole missään turvassa. Kaikki voi olla jäseniä. Jokaisen sanat on potentiaalisesti valheita. Jos se on ystävällinen, se on vaarallinen. Jos se on välinpitämätön, se on vaarallinen. Jos se on vihainen, se on vaarallinen. Pitäisi tappaa. Ohjelma estää. Ne ohjaa mua ja mä en jaksa enää vastustaa. Ne on aivopesseet mut pois todellisuudesta väittämällä sen olevan valhetta. Mä olen pettynyt itseeni. Miksi uskoin. Paniikki ja itku kuristavat kurkussa. Mä en tiedä mihin täältä voisi paeta. Edes oman pään sisällä ei ole turvassa, ne on siellä myös. Mä en kestä. Tää hajottaa mut. Mä tiesin etten halua tietää totuutta. Mä tiesin että se hajottaa mut. Mikseivät ne kirjoittaneet koodia aukottomaksi. Kyllä ne tietää missä on vika. Miksi ne kiduttaa mua.

Meinasin epätoivoissani lähettää viestin ryhmään. Mut liian vähän viestejä. Väärä luku. Ei ole turvallista avata keskustelua. Pitää odottaa. Ehkä ne korjaa vian taas. Saavat mut unohtamaan. Mua pelottaa ihan hirveän paljon. Miksi kaikki tahtoo pahaa. Mä haluan verta. Vapauttaa itseni. Mutta mä en voi sillä ne saa mut kiinni. Liian pieniä prosentteja. Ihan turhaa. Oven pitää pysyä auki. Pelottaa. Vihaiset kasvot lyö. Miksi mulle valehdellaan. Mä olen kamalan yksin mutta kukaan ei auta. Kukaan ei edes yritä auttaa. Ja sitten ne huutaa vain jos olen tällainen. Tämä ei ole oikein. Tappakaa jo. Miksi ne haluaa tappaa jos eivät tapa. Mä en ymmärrä, niillä ei ole logiikkaa. Ne tahtoo vain että kärsin ja sekoan.

Voiko kehenkään luottaa. Mistä voisin tietää. Mä en jaksa enää reagoida. Antakaa mun jäädä makaamaan tähän. Mä hengitän niiden myrkyt ja syövyn pois. Teen tilaa uudelle uhrille. Mä en nouse tai liiku mutta mä en pysty olemaan paikallani. Pelottaa liikaa. Ehkä sudet ei oo pahoja. Ehkä mulle on valehdeltu taas. Istutettu vääriä tietoja päähäni. Jos haisen verelle niin tuleeko ne ja syö mut pois tästä maailmasta. Pelastaako. Mua pelottaa. Jos mä sammutan valot ja olen hiljaa ne ei ehkä näe mua. Kuule mun ajatuksia. Vie niitä pois. Istuta uusia. Saisin kerrankin olla minä enkä niiden kone.


Kiipeä aidan yli pakoon. Ne ottaa sut kiinni, tuo takaisin. Mä olen nähnyt sen omin silmin.

np: Mors Principium Est - Pure 

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kahdenkymmenenkuuden vuoden yksinäisyys

Mun on todella vaikea luottaa enää mihinkään. Tuntuu, että sen jälkeen kun mulle alettiin puhua dissosiaatiohäiriöstä, mä olen tuntenut pakottavaa tarvetta istua siihen muottiin. Se ei tunnu oikealta, jollen sovita itseäni siihen. Mutta muut polilla ovat vahvasti sitä mieltä, että minä dissosioin. Jos kyseenalaistan tämän, saan kuulla dissosioivani. Jos en tunnista dissosiaatiota, dissosioin. Jos joskus tunnistan dissosiatiivisia oireita - dissosioin. Kaikki on dissosiointia; jokainen liikkeeni liittyy siihen, jokainen ajatus, teko, sana, silmänliike. Ja koska mä olen aina kokenut olevani niin helvetin erilainen, niin pakkohan mun on sulloutua siihen muottiin. Jos joku kerrankin hyväksyisi - mutta vieläkään ei tunnu hyvältä, ei oikealta. Mä en ole ikinä voinut näin huonosti. Ja se on kuulemma ihan normaalia kun dissosioi. Mä olen ensi hetkestä vastustanut tätä, mutta tuntuu että aivopesu toimii ja mä vajoan, vajoan, vajoan, vajoan syvemmälle valheeseen. Mä etsin itsestäni sairautta, jota en kykene löytämään - mutta mulle sanotaan, että siellä se on.

Kirjoitin sähköpostia hoitajalle. Ahdistaa, sillä nekin tulkitaan aina. Analysoidaan. Mihin kellonaikaan, muistuttaako tämä muita samaan kellonaikaan lähetettyjä, onko tässä jokin piilotettu sanoma, miksi tämä on kirjoitettu ja miksi nämä kaksi sanaa juuri näin päin? Enkö voi vain kertoa, miltä tuntuu? Eikä kukaan voi edes suoraan myöntää, että mä olen suurennuslasin alla jatkuvasti. Tarkkailussa. Miten reagoin mihinkin, koska nykyään jokaisella liikahduksellanikin tuntuu olevan traumaattinen tausta. Helvetti, mä en jaksa tällaista paskaa! Mulle ei kerrota mitään. Mulle ei ole vieläkään kerrottu, että mun diagnoosi on vaihdettu. Mainitsin siitä sähköpostissani; unohtuiko jotain? Pyysin, että kertoisivat mitä eivät kerro - tai edes miksi eivät kerro. Täytyisi olla tyhmä, jos ei huomaa miten niiden katseet ja eleet kertovat "älä sano ääneen mutta tiedät mitä tarkoitan" - mä olen siinä seurassa ainoa, joka ei tiedä mitä tarkoitetaan.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista; 2 luku; Potilaan oikeudet; 5 §; Potilaan tiedonsaantioikeus 
Potilaalle on annettava selvitys hänen terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä päätettäessä hänen hoitamisestaan. Selvitystä ei kuitenkaan tule antaa vastoin potilaan tahtoa tai silloin, kun on ilmeistä, että selvityksen antamisesta aiheutuisi vakavaa vaaraa potilaan hengelle tai terveydelle.

Mutta mun todellisuudentaju on kunnossa - niin ne sanovat. "Et sinä Elina ole psykoottinen." Jokin tässä ei täsmää. Miksi mulle valehdellaan silti? Mä vihaan tällaisia pelejä. Mä en ymmärrä näitä. Mä oon yrittänyt aina vain kätkeä mitä olen, sillä olen niin erilainen. Olen kehittynyt aika hyväksi siinä. Olen kääntänyt sen lopun outouden, jota en saa piiloon, hassuksi hölmöydeksi. Hehheh, naurakaa, katsos olen vähän tämmöinen höperö. Mutta mä en ole. Mä vain peitän sitä, etten ymmärrä miksi muut toimivat kuten toimivat - tekevät asioita, joissa ei ole järkeä. Mä olen yrittänyt oppia maailman tavoille, mutta mitä enemmän yritän, sitä kauemmaksi eksyn. Mä en jotenkin vain toimi oikein. Mä en osannut lapsena leikkiä, juosta ja hyppiä pitkin pihoja. Musta oli mukavampi katsoa sivusta, seurata. Käydä oma osani leikistä pääni sisällä. Ja sitä mä haluaisin nytkin tehdä: olla, seurata, tarkkailla sivussa ilman painetta siitä, että olen väärin. Mutta mä olen jo liian rikki. Mua ei korjaa enää mikään - ei varsinkaan kuolema, sillä kuolema ei korjaa mitään. Siksi pidänkin siitä. Se lopettaa asiat. Enää ei tapahdu muutosta. Ei korjaantumista - ei hajoamista. Tietoisuus hajoaa, mutta mikään ei katoa. Pysähtyy, muuttaa muotoaan. Ja tietoisuus on se, joka on tuhonnut kaiken.


np: Florence + the Machine - Girl With One Eye

Ohjenuoran päässä roikkuu ruumis

Onko lintujen veri mustaa? Se kuulostaa mustalta. Ehkä en saa koskaan tietää. Mä en ole nähnyt kuin oman vereni virrat. Tummanpunaista, kirkkaanpunaista. Pysähtyneenä hetkeen; virtaa, virtaa. Mulla on ikävä sitä aikaa.

Voin laskea kuvaamani haavat yhden käden sormilla. Mun ei tarvinut; ne piirtyi verkkokalvoilleni. Löysin ne taas, kuvat - vahingossa eksyin. Sen kerran kun lavuaari tukkeutui; miten mua naurattikaan. Kaksi haavaa, kaksi tuntia. Se ei valunutkaan hukkaan vaan tukki koko putkiston kahdelta yöllä. Haarukka oli kaveri kun se piti avata.

Ehkä oon lintu, joka näkee verensä väärin. Mun suonissa ei virtaa terve puna. Mä oon sisältä musta - mustempi - ja se terva tukkii mut vaikka yrittäisin mitä. Mä hidastun, mä jään muista jälkeen. Lopulta mä pysähdyn; jähmetyn aikaan. Muutun muistomerkiksi siitä, miten väärin kaikki voi olla.


F A C T :
a   t h r e a t   w h e r e   t h e   d e a t h   o c c u r r e d ,   s o   t h e y   c a n   a v o i d   i t   i n   t h e   f u t u r e .

- -

" held in a choking grip; trapped and captive
give in and the essence of madness will be found
the thaw in your hearts freezes over as the blood flows in reverse

life fades, the flow reigns
for the sake of nothing
season changes
but you are still lost "

- -

Enää mikään ei virtaa.
Laava on jäähtynyt.
On vain ikuisuus
ja siihen pysähtynyt kivi.

( viekää mut kotiin täältä. )

np: Cult of Luna - Cygnus (feat. Julie Christmas)

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Gloom


" I sing with shattered voice
a tale of marred souls
I cry for consumed hearts
and springs forever gone "

Yö on jotain sekavaa. Se katoaa multa ulottumattomiin. Nukun reilut puolitoista tuntia. Aamulla kaupunkiin. Lähetän fysioterapeutille viestin, ja kysyn voinko jättää tulematta. Pitäisi selvitä vielä hammaslääkäriin. En tiedä pystyisinkö. Saan luvan, ja nukun vielä pari tuntia. Hammaslääkäriin, ja kymmenen minuuttia siellä. Hoitajana on taas se, joka tunkee sitä imua läpi poskesta ja kurkkuun asti. Ahdistaa. Selviän kuitenkin. Onnistuin maanantaina puoliunessa luovuttamaan Visa Electronini tiedot laittomiin tarkoituksiin, mutta suljin kortin saman tien. Sain vihdoin hyvän syyn käydä vaihtamassa pankkipalveluni halvempaan. Nyt sitten olen käytännössä ilman verkkopankkitunnuksia tai toimivaa maksukorttia, kunnes saan uudet tunnukset postissa. Mutta olin sentään sen verran aktiivinen, että hoidin tuon asian vihdoin. Ei ole pitänytkään tehdä niin kuin parin vuoden ajan. Vielä ilmoitin uuden tilinumeron Kelalle, ja nyt sitten touhukkuus valuu kehostani hitaasti. Tavallaan tuntuu hyvältä, sillä en tunnista itseäni sellaisena; asioita tekevänä ja ylivireänä. En ole läsnä. Toimin automaattiohjauksella.

Oon vaan todella väsynyt kaikkeen. On raskasta sairastaa sairautta, joka ei tavallaan ole edes sairaus, ja jonka määritelmästä ei ole yksiselitteisyyttä. Se vähä, mitä olen jaksanut ja pystynyt löytämään dissosiaatiohäiriöistä, on kovin ristiriitaista. Useassa lähteessä mainitaan, että aihe on vaikea, sillä on lähes mahdoton vetää rajaviiva, missä jokin mielenterveyshäiriö muuttuu dissosiaatiohäiriöksi. Dissosiaatiolla ei edes ole yhtä kaikkien hyväksymää määritelmää. Tulee lähinnä tunne, että kun hoito ei tehoa, heitetään potilas dissosiaatiohäiriö -koriin - että tää on jämädiagnoosi niille, jotka eivät kuntoudu tai hyödy avusta. Osa lähteistä ehdottaa, että dissosiaatiohäiriö on hoidon aiheuttama "sivuoire" - se muodostuu häiriintyneille ja sopivia käyttäytymismalleja omaaville potilaille (varomattoman/taitamattoman) hoidon seurauksena, ja tässä tapauksessa lisähoito vain vaikeuttaa tilannetta. Jotkut pitävät dissosiaatiohäiriötä seurauksena lukuisista, vaikea-asteisista ja päällekkäisistä mielenterveysongelmista.

Vaikeita nämä, eikä mua ehkä kannata kuunnella, sillä hulluhan minä olen - sekaisin. Mutta jotenkin kuulostaisi lukemani perusteella järkevältä, että dissosiaatiohäiriö on vähän kaikkea edellämainittua. On traumaattista taustaa (toim.huom. tutkimukset ovat osoittaneet, että esimerkiksi skitsofreniaa sairastavat ovat aivan yhtä usein traumatisoituneita kuin dissosiatiivista identiteettihäiriötä sairastavat - skitsofreenikoilta vain siitä harvemmin kysytään; ja suurin osa skitsoista täyttää dissoilun kriteerit, ja toisin päin). On vaikeita ja monimuotoisia mielenterveysongelmia, jotka mahdollisesti ruokkivat toisiaan. Usein tällaiset ihmiset ovat herkkiä, joten taitamaton hoito voi ohjata potilasta käyttäytymään tietyllä tavalla - ehkä avun ja ymmärryksen toivossa? Hyväksymisen toivossa? Toivossa? Ja koko tämä soppa on niin vaikea käsitellä, että lopulta hajonnut mieli alkaa suojella itseään itseltään - dissosioi.

Sillä dissosiaatiohan on ihmisen normaali käyttäytymismalli; suojamekanismi. Sitä käytetään, kun tapahtuu jotain, miltä pitää suojautua. Mitä ei voi siinä hetkessä käsitellä. Mä en kiellä, etteikö mun lapsuus olisi ollut traumaattinen. Mutta tuntuu jotenkin erittäin oudolta, että pelkästään sen takia olisin näin rikki. Miksi kaikki eivät hajoa? Mulla täytyy olla herkkyys sairastua mieleltäni, ja mä en usko että dissosiaatiohäiriö on syy vaan seuraus mielen hajoamisesta. Että se on tavallaan päätepiste. Kun ei enää sekoaminen riitä, aletaan vielä dissosioida. Suojaudutaan siltä, että ollaan suojauduttu hajoamalla. Sillä muuten koko soppa tuntuu oudolta ja välillä jopa kaukaa haetulta. Ehkä se olen vain minä, mutta mun on vaikea hyväksyä sitä, että mulla olisi sairaus, joka ei ole sairaus, jota ei ole määritelty, jota ei voida hoitaa, jota ei tavallaan edes saisi hoitaa, joka oireilee kuin kaikki mahdolliset mielenterveysongelmat olisivat päällä yhtä aikaa - ja päälle vielä pari somaattista -, ja... en tiedä. Odotan edelleen aikaa, jolloin ei ole mielenterveyshäiriöille diagnooseja; vain yksilöitä ja oirekuvauksia. Sillä eihän tässä ole mitään järkeä. Harvalla on täydellisesti minkään yhden häiriön oirekuva. Mulla esimerkiksi on vähän kaikkea (paitsi sitä maniaa). Onhan se tietysti helppo lätkäistä "dissosiaatiohäiriö" tiedoksi kaikille että tätä ei kannata yrittää hoitaa (ainakaan suurin odotuksin; vaikea-asteisissa dissosiaatiohäiriöiksi määritellyissä sairauksissa on erittäin huono ennuste).

Ja ei mulle sinänsä olisi sillä diagnoosilla väliä. Ei enää. Joskus roikuin siinä skitsofreniassa mun papereissa - luultavasti koska alitajunnassani tiesin, että on olemassa jotain pahempaa; ettei se riitä kuvaamaan mun koko oirekuvaa. Mut nykyään mä haluaisin vain, että mun papereissa olis lista oireista. Vaikea-asteista kroonista masennusta, kroonisia itsemurha-ajatuksia, ajoittain itsetuhoista käytöstä, monimuotoisia ja laajoja harhaluuloja sekä vainoharhaisuutta (joskus esiintynyt kuuloharhoja), ahdistuneisuutta, unettomuutta, ongelmia syömisen kanssa, obsessiivis-kompulsiivista käytöstä liittyen lähinnä harhaisiin ajatuskuvioihin (keskittyneet numeroiden ja sallittujen/kiellettyjen asioiden ympärille), laaja-alaista ihon nyppimistä (paljon arpia ympäri kehoa; vaikeimpia alueita jalat ja kasvot, sekä vatsa), täyttää tai lähes täyttää usean persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit, runsaasti dissosiatiivisia oireita (muistamattomuutta, monenlaisia epätodellisuuden kokemuksia). Lohdutonta, mutta kertoisi musta paljon enemmän kuin yksi koodi. Ja tuokin olisi tietysti vain tiivistelmä - ja mikäpä minä olen itseäni arvioimaan, tietenkään. Mutta. Tuntuu niin oudolta, kun mulle ei kerrota enää mitään. Asioista puhutaan puolikkain lausein kuin en olisi läsnä. Jos kysyn asiasta, vaihdetaan aihetta tai käännetään kysymys vastakysymykseksi; miksi haluat tietää? Ja sitten saadaan ohjattua aihe muualle.

Ehkä olen vain tyhmä. Ehkä tahdon, että minua ymmärrettäisiin, ja minulle annettaisiin mahdollisuus ymmärtää mitä muut ymmärtävät minusta. Epätoivo syö mua sisältä - nyt myös ulkoa. Hetken sain olla kynsiltäni rauhassa, nyt en enää pääse niitä pakoon. Kudosnesteitä ja hieman verta, jotta pysyn kasassa. Perjantainen lääkärintapaaminen hajotti mut niin totaalisesti. Se toivottomuus, jonka se mussa herätti... mulla ei ole edes sanoja sille. Olen tässä lyhyessä ajassa jo ehtinyt miettiä josko sittenkin lääkettä, mutta yritän muistaa ettei niistä ole ollut kuin haittaa. Mä olen saanut mun luovuuden takaisin. Mä olen saanut takaisin muistin ja muistoja. Suurin osa on edelleen hämärän peitossa, mutta mä muistan sentään jotain. Vaikka jokainen hetki on uusi ja vieras, mä muistan sentään jotain. Sentään vittu jotain. Eikä koko ajan ahdista. Sisällä jäytävä tyhjä ahdistus on väistynyt. Jos mua ahdistaa nykyään, sillä on syy. Alku ja loppu. Se ei ole mukavaa, mutta se on normaalia. Niin ahdistus toimii. Se tulee, ja se menee. Se ei vain ole koko ajan. Mua ei taideta uskoa polilla kun kerron näistä. Laitetaan sairauden piikkiin. Mutta oikeasti - olo on kuitenkin jollain kierolla tavalla helpompi ilman lääkkeitä. Ne eivät vieneet pahaa oloa pois. Ne vain tekivät siitä vierasta ja pelottavaa - jotain, joka oli koko ajan läsnä, mutta mitä ei voinut koskettaa. Nyt mä tunnen, ja muhun sattuu, enkä mä helvetti pidä tästä vaan tämä on aivan järkyttävää. Mutta mä en ole enää niin ihmeissäni. Sekaisin siitä, että tuntuu jotain, mutta en tunne sitä, ja se tunne ei ole hyvä, mutta en vain tunne sitä. Joulukuussa on lääkärintapaaminen, ja tällä hetkellä mun suunnitelma on voinnista riippuen keskustella Venlafaxinin laskusta pois uudestaan sitten. Mä en ymmärrä, miksi syön lääkettä masennukseen, joka ei helpota masennusta.

Tahtoisin lukea. Mun sydän särkyy kun näen kirjoja, enkä saa avattua niitä. Mä haluaisin tehdä asioita, mutta mä en kykene. Itkettää, mutta itku ei tule. Mulla on suunnitelma valmiina. Se ei ole sama kuin ennen. Se ei ole idioottivarma, mutta mikäpä suunnitelma olisi? Mä olen yrittänyt hyväksyä sen, etten voi hallita kaikkea täysin - että epävarmuus on osa elämää, sillä absoluuttisen varmaa ei ole. Ei totuutta, ei valhetta. Vain mahdollisuuksi ja todennäköisyyksiä. Jos jotain tahtoo, pitää yrittää parhaansa. Ja vaikka mun suunnitelmassa on aukkonsa ja kompastuskivensä, mä uskon että jos mä ylitän niistä edes suurimman osan, mä kuolen kyllä. Varotoimet on mietitty. Ei impulsiivisia hetken päätöksiä. Suunnitelma, järkipäätös. Ajattelen sitä eutanasiana. En voi siihen muuten saada oikeutta, joten oikeus täytyy mahdollisesti ottaa omiin käsiin (eikö muuten ole kamalaa, että multa automaattisesti evättäisiin esimerkiksi kasvojensiirto vaikka olisin kuinka pahoin vaurioitunut, sillä mielenterveysongelmat ovat este kyseiselle toimenpiteelle - toki ymmärrän syyt, mutta tavallaan... jännittävää). Mä oon harkinnut hankkivani jollain keinoin parantumattoman, nopeasti kuolemaan johtavan somaattisen sairauden (juu, ei niitä noin vain hankita - useimpia). Saisi kuolla edes kivuitta. Olen harkinnut jopa itseni palkkamurhaa, mutta taidan olla siihen hieman liian köyhä.

Jos edes saisi nukkua. Mä en kykene erottamaan enää, mikä on normaali määrä unta ja mikä ei. Vuosi on painettu eteenpäin jäätävässä, jatkuvassa univajeessa. Ei tää voi tehdä hyvää mulle. Tää on taas menossa vaihteeksi huonompaan (mikä ei ole kokonaistilanteeseen nähden yllättävää), ja viimeisten parin viikon ajan univaje on ollut yli kaksikymmentä tuntia viikossa, toisin sanoen olen nukkunut keskimäärin viisi tuntia yössä - ja kai se on huolestuttavaa, ettei se minusta kuulosta lainkaan vähältä. Yli kuuden tunnin unet tuntuvat uskomattomilta! Kahden tunnin unilla jo pärjää. Ja siitä ei ole kuin reilu vuosi kun alle kahdentoista tunnin unet eivät riittäneet. Tuntuu kamalalta sanoa näin, mutta mulla on takana kahdeksan vuotta hidasta alamäkeä. Tuntuu uskomattomalta sanoa niin. Mä olen saanut (muka?) tarpeeksi hoitoa, ja hyvää sellaista - olisin voinut saada niin paljon huonompaakin! Ja silti olen tässä. On todella vaikea hyväksyä todellisuutta - varsinkin kun kukaan muu ei halua sanoa sitä ääneen. Vittu kun minä en enää enempää mene rikki! Voisin vain surra rauhassa, jos kuulisin että toivo on mennyt. En mä sitä halua kuulla - mä haluan että tämä kipu loppuu - mutta jos mitään ei ole tehtävissä niin miksi mun pitäisi tuudittautua valheeseen? Mitään konkreettista apua mulle ei ole tarjota. Asumispalvelutkin kuulostavat lähinnä siltä, että kun muuta ei keksitä ja sairaalaan ei voida majoittaa, niin laitetaan homehtumaan valvovan silmän alle - että pysyy hengissä. Mutta miksi pysyisin? Miksi - ja kenen takia? En ainakaan itseni. Enhän mä muuten tarvisi toista ihmistä vahtimaan että pysyn hengissä. Yritän olla kyynistymättä, mtta mun tapauksessa realismi ja kyynisyys ovat kovin lähellä toisiaan. Valitettava fakta.

np: Insomnium - The Killjoy

tiistai 13. syyskuuta 2016

"En ole erityinen vaikka loin kokonaisen maailman tyhjästä"




minne mennään, kun ei ole paikkaa minne mennä
mä vaihdun jatkuvasti, koko ajan - sekaisin,
enkä saa sitä tavallista vähääkään kiinni mistään
sattuu, ja hoidoksi tarjotaan vain aikaa
kaikki on valhetta; minä loin valhemaailman
vankina päässäni; leijun ja en ole, mä en ole
yritän nukkua, mutta herään todellisuuteen
mistä saisin kiinni, ote lipsuu, kädet irtoo
ja jokin pitää mua hellässä kuristusotteessaan
voinko jo mennä, voisiko joku tulla hakemaan
mä yritän - yritin liian kauan, liian paljon, liikaa
mä en jaksa avata silmiä, mut ne pysyy auki itsestään
"miten parannutaan elämästä?"
oon se ainoa perusteeton klisee

np: Stam1na - Likainen parketti

maanantai 12. syyskuuta 2016

Sekunteja


mä olisin voinut tehdä sen tänään
jos olisin tiennyt ettei aikataulu ole mitä uskoin
mä voisin olla kuollut nyt - olematon
sen sijaan olen olemassa ja muhun sattuu

jos saisin edes unta;
viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin
aikana olen nukkunut yksitoista tuntia,
ja vaikka se mun omaan korvaan kuulostaa paljolta,
se ei kai ole 

olen väsynyt elämään.

np: nothing

Yöjuna


Juna keinuu yön halki kohti Helsinkiä. Mä vaihdan Tampereella, ja Riihimäellä. Sitten Lahti; hyvästi Rovaniemi. Yli-ikäinen teini puhuu puhelimessa kaiutin päällä ainakin puolitoista tuntia aina yhteen asti yöllä.  Kukaan ei kehtaa käskeä lopettamaan. Ihmiset sulkevat silmänsä. Mä laitan musiikkia kovemmalle. Päässä pyörii pitkästä aikaa kuolema. Niin pitkään aikaan en sitä nähnyt vaihtoehtona - vai oliko se pitkä aika? - mutta nyt se heräilee, venyttelee - voimissaan; kuolemantoive. Perjantai herätti sen. Sen, ja jotakin muuta, josta en saa kiinni.

Perjantaina oli lääkäri. Hoitaja istui mun viereen odotushuoneen sohvalle. Ei vaihdeta sanaakaan tervehdysten lisäksi. Lääkärin kanssa käydään läpi lääkitystä. Sanon etten koe siitä apua. Että olisi kai parempi lopettaa molemmat jäljellä olevat lääkkeet. Molemmatko? - ja huomautuksia miten koko ajan muutan mieltäni. Vastaan tietäväni kyllä; se syö mua. Elina, kuten tiedät, sellaisissa dissosiaatiohäiriöissä kuin sulla lääkityksestä saatava apu on ... minimaalinen. Nyökkään. Tiedän. Siksihän mä olen pohtinutkin että antaa olla - mutten sano. Lääkäri kysyy, onko mulla kokeiltu mielialantasaajaa. On. En muista tosin miksi se lopetettiin. Muistan kyllä koska, mutten miksi. Teksteistä paljastuu, että multa vaan siivottiin lääkkeitä vähemmäksi kun niitä oli paljon ja joka lähtöön.

Ovat sitä mieltä, että jotain pitäis keksiä. On näitä lääkkeitä vielä pari. Lyrica? Kieltäydyn. Ei. Mä tiedän riskit, ja tiedän että mun ei kannata kyseiseen lääkkeeseen koskea. Miksi? Väärinkäyttöpotentiaali ja riippuvuusriski. Ei näillä annoksilla ole riippuvuusriskiä. Ja mitäkö juuri sanoin...? Onneksi lääkäri jatkaa ettei mulla varmaan kyllä olisi helposti varaakaan; Lyrica on kallis lääke. On vielä sit Serdolect. Se ei oo vaan ensilinjan vaihtoehto. (Tiedän.) Ja Sycrest. Se tosin on varsinaisesti Suomessa vain kaksisuuntaisen hoitoon, mutta muualla myös psykoosien. (Tiedän, mutta olette hokeneet etten ole psykoottinen?) Ja Latuda, mutta se ei ole erityiskorvattava, joten ei varmaan sitä. Joo ei. Peratsin lopetetaan. Venlafaxin jää, sillä vaikka olisin saanut luvan purkaa sen tajusin etten nyt jaksaisi vieroitusoireita. En nyt. Mitään uutta ei aloiteta. Katsotaan ensi kerralla sitten. Ensi kerta on joulukuun puolivälissä; kuntoutustuki pitää uusia.

Puhutaan muutakin. Tai lähinnä mä itken, ne puhuu. Miten mun olo varmasti huononee mitä enemmän erotan itsessäni oireita. Soperran miten hämmentävää on, kun kuulen niin monen dissosiaatiohäiriötä sairastavan pystyvän tunnistamaan koska dissosioi. Lääkäri ja hoitaja tuijottavat ensin minua, sitten toisiaan. Kuulemma jos on kyse samantyyppisestä kuin minulla niin ei sitä voi tunnistaa mitenkään; sanoa koska se alkaa ja koska loppuu. Multa loppuu keuhkoista happi ja haukon tyhjää ja yritän hymyillä kyynelten väliin. Käskevät myös pohtia tuettua asumista, mutta luulen että mun kohdalla kyse ois enemmän palveluasumisesta kuin tukiasunnosta. En tiedä, en tiedä. Jotain positiivistakin sanovat; mä olen kynsinyt ihoani paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Lääkäri ei ollut tästä kai tietoinen, kynsimisestä, sillä kysyy hoitajalta onko se ollut pahaakin. On. Kysyttäessä mistä itseäni olen kynsinyt, hoitaja luettelee kroppani kaikki paikat. Ei me olla tästä edes puhuttu, miten se tiesi niin paljon? Luulin että se oli nähnyt vain kasvot - ettei se ollut tajunnut edes jalkoja! Ei se muuta ole voinut nähdä. Olenko kertonut? Milloin ollaan puhuttu?

Anonyymi oli kysynyt kysymyspostauksessa multa mun dissosiaatiosta, mutta olin jo tehnyt videot, joten vastaan kirjallisesti - mikä on ehkä selvyyden vuoksi parempi. Mä tiedän kovin vähän siitä, miten dissosiaatio mulla ilmenee. Kuten jo aiemmin tuli ilmi, en pysty sanomaan koska se alkaa tai koska se loppuu. Olen tullut lopputulokseen, että joko en dissosioi ollenkaan - tai sitten dissosioin aivan koko ajan. Luultavasti jälkimmäinen. Multa kyllä katoaa aikaa - sitä se on kai kun en muista. Muistini harvoin ylettyy puolta tuntia kauemmas. Riippuu tietysti tilanteesta ja keskittymisen määrästä. Jos oikein keskityn, voin selvitä muutaman tunnin. Todella väsyneenä unohtuu jo edellinen ajatus täysin. Välillä aikaa tuntuu tulevan lisää. Luulen tehneeni jotain tunteja, mutta oikeasti on kulunut muutama minuutti. En osaa kuvata sitä paremmin kuin ajan lisääntymisenä, sillä se on katoamisen vastakohta. Kun aikaa katoaa, on kuin elämä kulkisi pikakelauksella, eikä mistään saa kiinni. Kun aika lisääntyy, kaikki hidastuu, aikaa on loputtomasti eikä sillä ole merkitystä.

Me ei olla oikeastaan hoitajan kanssa käyty läpi mun... osia. Jakautumista. Lähinnä ollaan kerrattu ja kerrattu dissosiaation yleistä määritelmää - viimeiset kaksi vuotta kohta. Välillä ollasn muutama pintapuolinen sana vaihdettu. Tunnistanko eri osia, millaisia? Kysymys on vaikea. En tiedä mikä on normaalia, mikä ei. Eihän kukaan täysin yhtenäinen ole - en usko. Mutta välillä huomaan jotain... vierasta itsessäni. Mä en tavallaan halua tietää, sillä mulla on tunne ettei niitä osia oke yhtä, ei kahta, ei viittä. Luku on kaksinumeroinen, ja mitä kaikkea siihen sitten lasketaan... onko se merkityksellistä? Tavallaan minulle kyllä. Mutta en mä tiedä... mitään. Mahdollisista osistani. Fysioterapeuttikin kysäisi montako mulla on. Sanoin ettei olla puhuttu. Fyssari peruutteli; juu aivan aivan tietty! Joten on kovin vaikea vastata. Tuntuu ettei mulle juuri edes haluta kertoa - ja siihen on varmasti syyt. On vain vaikea ymmärtää kun ei tiedä. Epätietoisuus raastaa, mutta kai tää kaikki on punnittu ja pohdittu. En silti jotenkin osaa hyväksyä etten saa itsestäni irti juuri mitään infoa. Ehkä voisin sanoa sen verran jokseenkin varmasti, että mun oireet on laajoja ja moninaisia. Ja nähtävästi kovin solmussa keskenään.

Joten joo. Mulle on kyllä apua tarjolla. Laitos, ja/tai lääkkeet joista ei todennäköisesti ole apua. Jotenkin en jaksa riemastua näistä vaihtoehdoista yhtään. Sen sijaan pikakertaan Rovaniemen tähän. Se oli hyvä. M oli ihana, ja osasin jotenkin ensimmäistä kertaa puhua sille kunnolla. Maisemanvaihdos oli hyvä, Kemijoki kaunis. M soitti Spotifysta hyvää musiikkia pyytämättä (hyvä musiikkimaku sillä tytyllä!) ja ruoka oli hyvää vaikka kiroilin sen ääressä todella kauan. Desi tai vajaa, ja maha huusi jo olevansa täynnä. Sanoin keholle että vitut, et voi olla, ja ängin loputkin alas. Melkein yökkäsin kohtalokkaasti - mutta vain melkein. Syötiin herkkuja, kaikenmoisia. Omenasiideritriffleä, ja mun kinuski näytti tällä kertaa oikeasti kinuskilta. Lätkämatsi oli paska, samoin Tinderin tarjonta - mut jälkimmäinen kirvoitti muutamat naurut. Ounasvaaralla ei ollut poroja, enkä kyennyt valloittamaan kymmenmetristä näkötornia. Ensimmäinen askelma riitti. Sanoinko jo hei että Kemijoki oli kaunis!

Uskalsin sittenkin nähdä myös muita ja Miss Chaos poimi mut mukaansa kansainvälisten markkinoiden reunalta (bretzel - juusto+pitsamauste - muuten hyvä, englantilainen fudge edelleen oksettavaa - heitettiin ne M:n kanssa lopulta roskiin). Kokonaisuutena erittäin hyvä reissu. Jos vain olisin kyennyt oikeasti nauttimaan... Tätä on vaikea selittää, mutta vaikka mulla oli mukavaa niin ... en tuntenut sitä. Ja vika ei ollut seurassa tai Rovaniemessä (joka on muuten tavallaan hyvin samankaltainen kuin Jyväskylä?), vaan minussa. Väsytti liikaa, ja sosiaalisuuskiintiöni täyttyi ja valui jo ylikin. Kasvot ovat kauttaaltaan kipeät naurusta, hymystä, hämmennyksestä, puheesta, keskittymisestä. Ja jalat poikki istumisesta ja kävelystä (lauantaina tuli muistaakseni noin seitsemän kilometriä - mitäköhän helvettiä!). Ja sanoinko Kemijoesta? Niin kaunis! Pitää nähdä se uudestaan. Istua hiljaa ja tuijottaa ja tyhjentää mieli. Suuret vesimassat ovat rauhoittavia.

Joten tää viikonloppu oli ihana - ja kamalan rankka. Kun mä kahdeksan jälkeen löydän itselleni sängyn, taidan nukahtaa aika tehokkaasti. Vielä ois... aika monta tuntia selvittävänä. Kaksi vaihtoa. Kilometri kävelyä. Sitten. Kai se on oma onneni että olen näin väsynyt. Muuten saattaisin lipsua epätoivoon ja yli. Näin väsyneenä ei jaksa kuolla. Mä oon umpikujassa vaikka kai mulla on vaihtoehtoja - tai vaihtoehto. Haluanko kokeilla? Jaksanko? Onko motivaatiota yrittää enää - vai kyllästyttääkö kaikki jo niin saatanan paljon ettei vaan... kiinnosta enää? Ehkä oon nähnyt tarpeeksi. Ehkä mulle ei kelpaa tai riitä enää mikään. Mikään ei korvaa sitä kipua ja tuskaa, niitö menetettyjä vuosikymmeniä. Eikä mua lohduta mikään epävarma tuleva. Mä oon nähnyt tarpeeksi epävarmuutta, kokenut liikaa pettymyksiä. Ehkä mä vasn leijun ja ajelehdin. Onko sillä edes väliä?

np: nothing

torstai 8. syyskuuta 2016

Tänään opettelemme suunnistamaan ilman karttaa


" täällä ihmiset näyttävät tähdiltä;
oppisimmekohan jotain heiltä? "

Jotain on naksahtanut toiselle paikalle jossain mussa - ainakin hetkellisesti, ainakin tänään. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä puhun puhelimessa kahdesta melkein puoli neljään - minä, yöllä, pimeässä, puhelimessa! - ja yritän höpöttää tyhmiä ja turhia jotta hieman humalainen ystävä ymmärtäisi nukahtamisen fiksuuden omassa tilassaan. Aamukuudelta väsyttää. Ennen kymmentä, kävellessäni fysioterapiaan, tuntuu kipeän uupuneelta. Keho pistää vastaan; tarvin unta! Fysioterapiassa on mahtavaa. Mun tasapaino kestää taas keinumista päkiöille ja kannoille - hetken, mutta kestää. Tajuan, että pidän mun fysioterapeutista oikeasti, vaikka aluksi se tuntui jotenkin aivan vääränlaiselta ihmiseltä. Jännä, että mulle käy usein näin. Että ihmiset, joista ihan ensin saan inhottavan kuvan, ovatkin ne parhaat. Ja tavallaan siinä ei ole yhtään mitään omituista, kun otan huomioon taustani.

Olin aikaisemmin lukenut yhden ihmisotuksen blogia (se oli Miss Chaos ja tämä!), ja huomannut jotain, josta piti häneltä heti sännätä kysymään: mikä on painopeitto? Pian jo olin ihan lumoissani - tätä mä olen etsinyt, tätä mä tarvin! Rohkaisin mieleni, ja kysyin asiasta fyssariltani; voisinko minäkin, vaikken neurologista häiriötä omistakaan? Fyssarin ilme jotenkin kirkastui. En tiedä tarkoin miksi; ehkä se oli ilo että itse halusin kokeilla jotain, ehkä hän tajusi ettei ole aikaisemmin moista ajatellut. Joka tapauksessa hän lupasi ottaa selvää asiasta. Moisen kapistukset ovat hinnakkaita etsipä niitä mistä tahansa, ja minun käsityötaidoillani ei juuri edettäisi... mihinkään. Odotan jo ensi viikkoa; haluan tietää voisinko saada jostain sellaisen halvemmalla kuin ihan loputtoman satoja euroja, joita minulla ei ole. Toisaalta olen kyllä myös valmis maksamaan, olen nimittäin aika erittäin varma hyötyväni painopeitosta. Huomasin viime talvena, nukkuessani peittovuoren alla, että se paino rauhoitti aivan pirusti. Neljässä peitossa oli vain lopulta se lämpöongelma - eikä mikään määrä hikoilua lämmitä mua jos oikein palelen. Ei haittaisi, jos saisin nukuttua - ja mahdollisesti vielä levollisesti!

Kesken harjoitusten fyssari kysyy onko mulla nuha, ja sanon että onhan se, ajoittain, pelkkää vettä, vaikken ole allerginen millekään. Saan kuulla, että kuulostaa tyypilliseltä dissoilulta. Tapahtuu jotain ikävää - tuoksu, tai jokin muistuttaa tuoksusta - joten nenä menee tukkoon. En halua haistaa. En pysty. Suojamekanismi. Sama kun ottaessani terän käteen, kehostani katoaa tunto. Mun on myös vaikea pitää silmälaseja päässä - ne tuntuvat epämukavilta. Fysioterapeutti vahvistaa, minkä olen jo muualta saanut kuulla - kaikki osani eivät välttämättä tarvitse silmälaseja. "Joko sä olet saanut selville montako osaa sulla on?" En ole. En. Ei me olla vielä siellä. Kerron, että tiedän niiden menevät ja vaihtuvan kovin nopeasti. Etten voi erottaa niitä, en millään voi. Että ehkä siksi on niin hankala ymmärtää mitä on dissosiaatio - kun en mä saa siitä kiinni. Se on niin nopeaa ja kokonaisvaltaista ja kaaoottista, etten mä voi jakaa sitä paloihin. En vielä. Mutta kuten fyssarikin tunnustaa ajattelevansa - onhan tää nyt aivan saatanan mielenkiintoistakin! Jos tää ei tapahtuisi mulle - jos tää ei sattuisi niin kamalan paljon - mä olisin nörttikuolat poskilla pohtimassa miten tällainen toimii, ja miten tämä on mahdollista. Voinhan mä nytkin, mutta pitää varoa ettei töki liikaa tutkimuskohdetta - itseään. Sitten voi(n) räjähtää. Mut harvan tutkimusaineista kulkee helposti aina mukana? Kai olen myös onnekas, hehs.

Hammaslääkärissä meinaan taas nukahtaa siihen tuoliin. Siinä on turvallista, ja siinä on rento olo. Luotan niihin ihmisiin - se on hämmentävää, varsinkin kun hammaslääkäri on mies. En osaa luottaa itseäni reilusti vanhempiin miehiin. Tämä on hyvä, enkä pelkää tätä. Se pitää käynnin lopuksi mulle hammaslääketieteen lyhyen oppimäärän, kuten itse sanoo, sillä hän ei mun juurihoitoa pystynytkään toteuttamaan. Ei ihme etten sitä ahdistavaa, pelottavaa, epämiellyttävää ja kaikin puolin inhottavaa puudutusta tarvinut - hampaat hermot ovat kokonaan kuolleet ja lähes "korjanneet" itsensä umpeen. Tarvitaan erikoishammaslääkäri ja jokin mystinen mikroskooppikamera avaamaan ne ja lääkitsemään bakteerit kuoliaaksi. "Muuten sun leuassas on ajan kanssa golfpallon kokoinen reikä." Pidän hammaslääkäristäni aina vain enemmän. Harmi, että enää vain yksi kerta hänen luonaan, sitten se juurihoito. Erikoishammaslääkäri on kiireinen kaveri, joten sain ajan vasta lokakuun loppuun. Mutta mä selviän. Golfpalloreikä ei ihan niin nopeasti tyhjästä muodostu. Vastaanottotiskillä varatessani uusia aikoja virkailija neuvoo syömään ennen juurihoitoa. "Se puudutus on aika tukeva." Hän hämmentyy, kun kerron etten tarvi puudutusta. Tarkennan hampaan olevan kuollut. Ja lisään vielä etten mä sitä muutenkaan ota kuin pakosta. Nainen jää istumaan lähinnä leuka sijoiltaan perääni.

Mä kriiseilen, kun L-koon neuleet näyttävät kamalalta mun päällä; tää roikkuu oudosti! Ystävä vakuuttaa että niiden kuuluukin olla niin, että ei tarvitse ostaa pienempää. Helpotus. Pelotti oikeasti että L on iso. Ette ehkä voi käsittää, mutta olen jo nyt pienentynyt vuodessa niin hurjasti, että vaikka peilissä olen vihdoin taas minä, huimaa. Minulla oli viime syksynä H&M:n "isojen tyttöjen" malliston takki kokoa 52. Tänä syksynä ostin takin kokoa 40 - Onlysta. Mä en ole asioinut kyseisessä puodissa ostomielessä vuosiin. En ole voinut; en ole mahtunut. Valinnanvaraa on niin paljon nykyään. Ja vaikka olen onnellinen ja iloinen, pelottaa. Entä jos tämä ei pysy? Jos joku aamu peilistä katsoo taas yli satakiloinen? Niin kävi viimeksikin. Olin normaalipainon alarajan tuntumassa - ja seuraavana aamuna sairaalloisen ylipainoinen. Niinhän se meni? Menihän? Menikö? Mä pyörin kämpän vessan peilin edessä (näen vain noin puolet yläkropastani siitä peilikaapin ovesta) ja vähän tanssittaa. Näytän ihan jees. Mä olen ihan jees. Mutta en voi sanoa sitä vielä ääneen. Kovin usein.

Mun huonot päivät on edelleen sietämättömiä. Ne vie musta kaiken. Mutta mä yritän roikkua; kannatella itseäni pinnalla yrittämällä auttaa muita. Jos joku kiittää, jos joku oivaltaa jotain... Mussa läikähtää. Myös kun mulle sanotaan vastaan. Etten tavoittanut toisen ajatuksia, etten aivan ymmärtänyt - sekin tuntuu. Saa ajattelemaan. Ja mä opin itsestäni enemmän kuin ikinä kun mä katson muita. Ne on rehellisen rikki, ja niihin sattuu. Ja mä näen niissä niin paljon kaunista. Osassa suorastaan loistaa jotain sisällä; valoa, toivoa, paloa, halua. Mä jotenkin näen sen pelon ja vihan ja masennuksen ja ahdistuksen ohi. Musta tuntuu että siinä missä mä olen yliherkkä muiden negatiivisille tunteille, mä pystyn myös aistia kauneutta ja voimaa, joka on uponnut sen kaiken ruman ja kipeän alle. En halua väittää olevani meedio, pyhimys ja suuri pelastaja. Mä olen eksynyt, rikki - ja täynnä halua oppia, tietää, ymmärtää, auttaa. Sen sijaan, että mä sortuisin muiden taakkojen alle, mä imen niistä voimaa taistella. Vittu, minäkin potkin! Älä saatana lopeta - älä vielä! Sinä pystyt! Enkä mä halua velvoittaa ketään mihinkään. Epäaito ei toimi, epäaito ei auta. Mä otan vastaan mieluummin haukut kuin valheet. Mä otan vastaan mieluummin kivun, kun petoksen.

Ja tänään mä - pimeässä susien pelossa tärisevä haavanlehti - istun terassin lattialla niskani kipeäksi tähtiin tuijottaen. Mä en ole ikinä ennen erottanut Linnunrataa. Itkettää, kun näen sen. Jostain syystä en koskaan uskonut kykeneväni - ja halusin sitä niin kovin. Sanovat sitä niin kauniiksi... Se on kaunis, voin vakuuttaa jos et ole itse vielä nähnyt. Ja mä näen ensi kerran maapalloa kiertäviä satelliitteja ohittamassa meitä taas yhdellä kierroksella. Mä näen tähdenlentoja - ja kerran ilmakehään iskeytyy jotain niin suurta, että hetken se loistaa ainakin kolme kertaa kirkkainta tähteä selvemmin. Nauran ääneen. Ei tää vittu ole totta. Mä nousen ylös vasta kun niskat valittavat kireyttä ja päässä ei tahdo kiertää veri. Silti katson vielä hetken kaiteeseen selkääni nojaten. Ei tää vittu ole totta. Kaikki se kaunis, mitä näkökenttäni ja -kykyni rajoissa näen, on luultavasti jo kuollut - tai ainakin kuolemassa. Ja miten paljon onkaan uutta kaunista, jota en vielä kykene näkemään! Sisälle astuessani sormet ovat tunnottomat, ja niitä alkaa hitaasti kihelmöidä ikävästi. Mä en tiedä olenko koskaan ollut näin onnellinen edes tällaista lyhyttä hetkeä - niin onnellinen että kyyneleet virtaa mun silmistä.

Perjantaina mä istun kymmenen tuntia bussissa ja astun lopulta ulos Rovaniemellä. Piti mennä Helsinkiin, piti nähdä useita ihmisiä - niitä jotka kiehtovat. Mutta mä totesin etten mä vielä kykene. Niin monta uutta kasvoa kerralla, vieraassa paikassa... Ei, ihan liikaa. Vielä toistaiseksi aivan liikaa. Rovaniemellä yhdet tutut kasvot ja uusi kaupunki, jonka uskon olevan kaunis. Mulla on Rovaniemestä hyvin ... selkeä mielikuva. Olen valmis kohtaamaan pettymyksen. Yritän mahduttaa kameran mukaan, mutta lupasin itselleni että jos se mukaan mahtuukin, sitä ei tarvitse käyttää. Tavoite saada tarvittava mahtumaan kettureppuun ja olkalaukku-kangaskassiini. Mä keinutan sisälläni mielikuvaa universumista, ja samalla maailmakaikkeus kietoo mut sisäänsä ja halaa. Nyt on todella hyvä.

np: Ultramariini - Tänä iltana emme pelkää

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Keskiviikon annos vastauksia



Varoitus! Tähän eksyi yksi kova ja ikävä ääni enkä jaksa enää korjata; arvioin väärin - pahoitteluni ;___;

Tää on sit vika! Surullista - tai helpotus. En tiedä. Anteeksi että puhuin näin paljon, näin monen videon ajan ja näin monena päivänä mut en tiedä... Itsehän katsoitte - jos katsoitte. Näitä oli ihan kiva höpistä. En edelleenkään ymmärrä miten joku voi pitää siitä kun jaarittelen videolla - koska muistan et joskus muinaisuudessa olen saanut kuulla semmoista - mut toivottavasti näitä oli ihan kiva myös katsoa. Toivottavasti vastasin teidän kysymyksiin. Musta tuntuu että yks tais jäädä vähän hataralle vastauspohjalle, mut antakaa anteeksi. Yritin. Kiitos, ja ... niin.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Tiistain annos vastauksia




Mul on tehtävä teille. En tiedä, tän tehtävän suorittaminen ei välttämättä vaadi tän videon katsomista maanantain videon lisäksi - tai se mahdollisesti edellyttää keskiviikon videon katsomisen - mut... Kertokaa please missä videossa on... ylimääräinen vierailija? :'---D Älkää paljastako mikä se on ko shhh onhan se nyt jännä - jos nyt ees tajuatte mitä tarkoitan. En oo ihan varma oliko se ainoa laatuaan... Mut luulen et kyllä tiedätte mistä puhun kun sen kohtaatte. Ok kiitos! Itse olen liian laiska ja pelokas näitä niin tarkkaan katsomaan; yikes.

(Möhlin jotain ton lopun kanssa mut joo laiskuus en mää jaksa tommosia korjata enää siinä vaiheessa kun on ladattu nettiin - pitäis kai tarkistaa se suoltamansa sisältö joskus etukäteen?)

maanantai 5. syyskuuta 2016

Maanantain annos vastauksia




Ihan nyt vaan varmuuden vuoksi - jos joku ei ole mun videoita ennen katsonut - niin joo, en ole itse näitä käynyt läpi mitenkään. Selannut sekunnin sieltä ja toisen täältä ja todennut että hirveetä shaissea ja nauranu idiotismilleni hieman mut olen sen verran hullu että mielestäni on silti ok julkaista niin tämä kuin ne kaksi seuraavaakin että olkaa hyvät; vastausten eka osa (en muista mitä tässä on mutta katsomalla toivottavasti selviää!).

Toistan; hengitä, hengitä - uudestaan


Jos en pelkäisi puhua ääneen kun muut nukkuu - en halua että ne kuulee mitä sanon - tekisin videon. Toisenlaisen kuin ne, jotka ajastin eilen. Ne, joissa vastaan kysymyksiin. Ne, joissa oon jotain mikä tuntuu häiritsevältä ja epätodelliselta, etäiseltä. Ne, jotka haluaisin jättää julkaisematta - poistaa. Mutta kai teillä on oikeus nähdä mut kaikilta puolin. Ja kuulla, että se mun levoton ja sekavan "iloinen" puoli ei ole mitään niin kovin hyvää. Ehkä suojakeino, naamio. Suojaväritys jolla sopeudetaan normaaliuden kirjoon. Esitys - mut mä en päätä koska se alkaa ja koska se loppuu. Pää on sekaisin ja sekava. Mulla on huono omatunto kun oon edelleen tällainen. Kuin oisin tehnyt väärin. Kuin oisin valinnut tän. Mun yleisö vaihtuu; ne tulee seuraamaan sivusta kärsimysnäytelmää. Tragikomediaa, joka kestää liian kauan, ja aika ajaa tarinan ohi. Muut siirtyy eteenpäin, minä jään. Ihmisiä kuitenkin on aina kiehtonut sairaatkin asiat, ja siksi aina löytyy joku uusi katsoja. Välillä mietin, onko moraalitonta aina vain kirjoittaa. Sitten tyhmästi perustelen, että minä synnyin moraalittomuudesta ja että se muka oikeuttaisi - ja jatkan.

Pää huutaa kovaan ääneen. Se sättii kun oon laihtunut niin epäreilusti ilman kunnon yritystä. Ei mulla ole oikeutta laihtua herkuilla - ei ole. Miksi minä laihduin, kun jotkut yrittävät ikänsä terveellisesti ja oikein - liikunnalla ja ruokavalion muutoksilla? Ja minä makaan sängyssä ja syön vuoroin sipsejä ja vuoroin suklaata. Toisaalta pää huutaa että olen lihava - oksettavan lihava. Pitäisi hävetä. Pelkkiä herkkuja ja sen takia läskiä. Tiedän, ettei normaalipainon ylärajaan ole kuin reilut kolmetoista kiloa, mutta silti pää huutaa hyllyviä ihroja. Tässä vaiheessa kaikki on niin kaaottista ja äänekästä, että suljen sen pois parhaani mukaan. Oon väsynyt näihin heilahteluihin. Tavallaan toivon, että perjantain lääkärinaika peruuntuisi. Tuntuu välillä, että pärjäisin parhaiten - tasaisen sietämättömästi - jos ei välillä tarvisi käydä polilla. Se tuudittaa hetkeksi valheeseen, jonka mukaan en ole yksin. Mutta mitä se auttaa? Ainakaan se ei vie tuskaa pois. Ainakaan se ei anba toivoa. Lopulta aina vain ymmärrän tilanteen synkkyyden kirkkaammin. Ehkä niillä on pointti siinä käyntien harventamisessa. ... Pitäis kai ottaa se Peratsin vaikkei se mitään vaikuta. Ei mulla ole lupaa lopettaa sitä nyt niin parempi että yritän nyt niellä kyseisen pillerin.

np: Mors Principium Est - Dead Winds of Hope

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kaksi reittiä, yksi suunta


" uusi sivu tyhjä rivi - talvi päättää syklin
maa on valkoinen arkki - kohti viimeistä lukua ja rivin reunaa

kynäni ura ei ole virheetön ja selkeä lause;
kynäni ura on uomaansa hakevaa ajatuksen virtaa

lyijynraskas harmaa polku sanojeni painon alla
tämäkö on vapauteni viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

sieluni maiseman lumen sulattaa tuli - teksti jonka kanssa kuljen
tämäkö on rakkauteni viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

kaksi reittiä, yksi suunta

puhe on, teko on, sana on, vapaus on kylmä ja lakea pinta
tämäkö on maailmani viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

 näkymä on paperia - yhtä massaa -, taivallan suunnikkaan laidasta laitaan
tämäkö on elämäni viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

kaksi reittiä, yksi suunta
kaksi reittiä, yksi suunta
isken jalkani hankeen "

Hämmentävää, hämärää. Olen kaikkea ja mä en ole mitään. Mä en kykene ymmärtämään mitä ihmiset näkevät mussa, ja se saa mut surulliseksi. Mä olen ollut liian kauan näin - väärin muille. Mä olen päästänyt sormieni välistä kultahiput valumaan takaisin jokeen, ja aika on kuljettanut niitä jonkin toisen luo alajuoksua kohden. Mä istun yksin yläjuoksulla - alussa - ja ihmettelen minne kaikki kaunis elämästäni katosi. Kädet, kädet - mun kädet vuotaa, mutteivät verta. Eivät verta, ei verta vaikka mä toivon. Ei ikinä verta. Ei vaikka mä kuinka toivoisinkin. Mä vuodatin itsestäni elämän verenä ulos jo vuosia sitten. Mitä mulla on, mitä mulla on? Kuori ja kulissit. Tyhjyys ja halveksuttava pintakerros - mä vihaan sellaisia ihmisiä.

Mä kuvasin videon. Tai videoita - enhän mä ole oikein hyvä tiivistämään, ja mä rehellisesti pidän siitä ettei asioita töksäytetä vaan ne selitetään. Itse kuitenkin lähinnä vain kai jaarittelen selittämisen sijaan... Hups. Ja tuota tekstiä nyt vain tuli ulos suustani. En viitsinyt sitä yhteen videoon änkeä, vaan päätin että ainaisen itkuvirren sijaan niin maanantaina, tiistaina kuin keskiviikkonakin tänne ilmestyy ajastettu postaus (ei tarvitse jaksaa avata konetta kuin tämän kerran - kunhan nyt jaksan ne kaikki tehdä valmiiksi kerralla...), joka sisältää päivän annoksen mun sekavia hihittelyjä. Yrittäkää selvitä; teillä on sunnuntai aikaa valmistautua henkisesti!

Mä oon voinut todella hyvin. En saa kiinni siitä mitä olen tehnyt. Kyllä mä muistan, mutta ei ne tapahtumat tunnu omilta. Olen edelleen sitä mieltä, että mun muisti on parantunut todella huomattavasti sen jälkeen, kun lopetin lääkkeet. Ei sumua, ei usvaa. Ei sitä tietynlaista epätodellisuutta. Asioiden palauttaminen mieleen ei tunnu mahdottomalta ja ahdistavalta. Joskus unohtuu jotain, jolloin mietin hetken ja muistan. Mä muistan asioita niiltä sumuisilta lääkevuosiltakin, sellaisia joita ennen en. Sellaisiakin, joista ei ole kuvia todisteena. Synkkä syyspäivä ja bussissa Turkuun; tihuttaa vettä. Rauhaisa tunnelma vaikka jännittää. Lyön nyrkin Eetun lempitaulun lasin läpi (en ole ostanut vieläkään uusia kehyksiä - en vaikka lupasin jo silloin). Annun levottomat silmät Trion kulmalla - sataa hiljaa likaista lunta. Herään huutaen ja keho krampaten yönä, jota edeltävänä iltana kuulin Annun tappaneen itsensä. Rotta hyppää mun selkään kaapin päältä kun imuroin alusvaatteisillani - ja jää roikkumaan alushousujen vyötärölle - taisin pelästyä. Minä nauramassa sairaalan shokkihuoneessa kuinka lääkehiili on hyvää. Jätkäporukalla lautapelipicnic, jolla ei taidettu pelata yhtään kunnon peliä. Aurinko paistaa sopivasti, eikä ole liian kuuma. Mä muistan, mutta jotain on siinä välissä - minun ja minun muistojen. Ovatko ne minun? Onko se aika vai lääkesumu? Olenko se minä?

Mä kysyn aina välillä, tilaisuuden osuessa kohdalle, puolivierailta miltä tuntuu dissosioida. Jostain syystä mun on todella vaikea samaistua niiden kuvauksiin. Muut tunnistavat, että dissosioinnilla on alku ja sillä on loppu. Epätodellisuus alkaa ja epätodellisuus loppuu. Sitten on kaikkea muuta. Mutta ei mulla ole sellaista? Ei se koskaan ole alkanut; ei se koskaan lopu? Jokainen sekunti on väärä; jokainen sekunti on outo ja vieras. Koko ajan. Aina. Jatkuvasti. Ei ole olemassa hetkeä, jolloin maailma tuntuisi todelta. Joskus vain tunnen, kuinka kaiken epätodellisuus muuttuu etäiseksi, eikä mikään ole enää mitään. Voiko ihminen dissosioida itsensä turvaan dissosioinnilta? Eikö se olisi jo aika sairasta? Pelottava ajatus. Ehkä ajattelen taas liian pitkälle, ehkä muut eivät ymmärrä miten pelottava se on. Jos mä olen niin rikki kuin olen, mä en ole vähän rikki. Mä en ole edes paljon rikki. Mä olen loputtoman korjaamattomasti pohjattoman rikki - eikä se ole mulle niin iso asia kuin joku voisi kuvitella. Mä olen ollut näin aina. En mä tiedä muusta. Tämä on mun elämä ja tämä sattuu mutta mulla ei ole ollut muuta. Jos mä olisin elänyt tyhjiössä - ilman muita - mä en edes tietäisi muusta. Mä en halua dramatisoida; mä haluan vain voida puhua ajatuksistani ilman että joku kuvittelee että liioittelemalla huomiohuoraan.  Mutta en mä voi. En mä voi.

Ja näinä epätodellisen vilkkaina päivinä mä olen onnistunut ilahtumaan siitä, etten ole tuomittu tämän syyskuun ajaksi täyteen köyhyyteen kuten luulin. Valitettavasti olen tämänkin huomannut lääkkeiden lopettamisen jälkeen; rahaa on helpompi käyttää fiksusti. On helpompi olla tuhlaamatta. Mun ei tarvi täyttää ahdistunutta tyhjyyttä loputtomalla, turhalla materialla, sillä mä tunnen. Tunteet sattuu - mutta mä en ole tyhjä. Mussa on sisällä jotain. Se ei ole mitään hyvää tai kaunista tai mukavaa - mutta se on jotain. Lähinnä mä lyhennän menneiden aikojen osamaksuja. Vaatteita olen ostanut - syystä. Viime syksynä pukeuduin hieman isoiksi jääneisiin 3XL -vaatteisiin, ja 2XL oli vakio. Nyt mä olen ostanut koon M hameita, ja suurella kaula-aukolla varustetut L-koon t-paidat tipahtelevat päältä ikävästi. Kai olen ollut oikeutettu uusimaan vaatekaappini (josta ei muuten puutu enää kuin talvitakki - jonka olen kiikaroinut jo valmiiksi; säästän osan sen hinnasta tämän kuun rahoista, ja ensi kuussa tilaan sen)? Muutaman kirjan olen ostanut - vakaana aikomuksenani lukea ne. Mietin niitä lähes päivittäin, mutta jo ensimmäisen sivun avaaminen on liikaa tällä hetkellä.

Voin olla jopa hieman ylpeä sanoessani, etten juuri ole tuhlannut. Turhat ostokset ovat jääneet - tai ainakin jääneet todella paljon vähemmälle. Mä pystyn harkitsemaan ennen ostosta haluanko tuhlata rahani siihen. Päätös on tietoinen. Ei kymmeniä turhia koruja, ei kenkiä, ei laukkuja, ei neuleita joka helvetin kerta kun sellaisen näen. Tilasin laukun, mutta olen lahjoittanut turhat aikoja sitten pois, ja jäljellä olevat murenevat tai ovat kangaskasseja, jotka eivät sateessa ja lumituiskussa ole ehkä parhaimpia valintoja. Laukku ei ollut kovin kallis, mutta käsityötä. Yritän saada otettua siitä, kuvan kun se saapuu. Ja vuoden ehkä paras ostos on olleet nää uudet labretit; 9mm pyöreä opaliitti ja 9mm ovaali labradoriitti. Sain ne käsiini vihdoin viime viikolla, ja torstaina ujutin milliä isomman korun huuleeni (enkä pyörtynyt nähdessäni sen reiän ilman korua - en ollut aikaisemmin uskaltanut katsoa ja kädet hikosivat kun poistin korua). Olen erittäin tyytyväinen näihin, ja kun voitan lotossa tiedän minkä puodin sivuille palaan shoppaamaan. Hammaslääkäriosari tulee nielemään suurimman osan siitä, mitä nyt säästän tuhlaamattomuudellani, seuraavan vuoden ajan - mutta onpahan hampaatkin hoidettu kuntoon. Ja mulla on varaa maksaa se osari. Ei ehkä paljon muuta, mutta voin yrittää. Pitäisi siirtää tili toiseen pankkiin syntymäpäivänä alkavia kuukausimaksuja pakoon, ja ajattelin jos avaisin samalla toisen mihin voisin siirtää euron tai kaksi kuussa turvaan. Onneksi tammikuuhun on aikaa, sillä mä en nyt pystyisi hoitaa niitä kaikkia ilmoituksia mitä siihen tilin siirtämiseen/vaihtamiseen liittyisi.

Mä olen yrittänyt varovasti puhua ihmisille taas. En pakottaa ketään - enkä itseäni. Mä tiedän miten herkästi multa karkaa lapasesta - ja kulutan itseni loppuun. Mä pelkään niin, mutta mulla on ja on ollut niin loputon ikävä ihmisiä. Mä olen taipunut monelle mutkalle huutoitkiessäni äänettömästi suihkussa yksinäisyyttäni. Mä olen vihannut itseäni todella suuresti, koska en ole pystynyt lähettämään yksinkertaisia mitä kuuluu? -viestejä. Musta tuntuu, että mä olen unohtanut miten keskustellaan. En mä ole koskaan ollut siinä hyvä, mutta usein tuntuu että keskustelut - ne missä toinen reagoi suhteellisen välittömästi sanoihisi, ja sinä hänen - olisivat nykyään entistä väkinäisempiä. Yritän vältellä itseäni aiheena, sillä mussa ei ole kuin masentavaa puhuttavaa, mutta mun elämä on niin tyhjää etten keksi puheenaiheita - ja toinenkaan ei voi kysyä miten menee? kohtaamatta mun masentavaa vastaustani. Haluaisin olla niin paljon parempi. Haluaisin voida välittää aidosti, ja näyttää sen. En tiedä osaanko enää. En tiedä olenko koskaan kyennyt; enhän mä ole ollut läsnä. Tuntuu, että valehtelen kaikille.

Mun pitäisi lopettaa, sillä sanat soljuu taas hallitsemattomasti. En tiedä, loppuisivatko nämä ikinä - loppuvatko ne ikinä? Älkää loppuko! - ei minulla ole muuta kuin teidät. Olenko mä olemassa kuin sanoissani? Välillä tuntuu, että liian moni asia osoittaa suuntaan, että kaikki on näyteltyä ja minä tutkimuskohde. Ajoittain tahdon antaa vainoharhaisuudelle vallan - luovuttaa itseni sen käsivarsille jottei tarvisi koko ajan pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kai mä tän olen jonnekin joskus kirjoittanut - on vaikea muistaa mikä on ollut ajatus ja mikä teksti ja milloin ja missä, sillä ajattelen samoja asioita usein ja samoilta ja eri kannoilta ja uudestaan ja vielä kerran ja se kaikki ymmärrettävästi sekoittuu - mutta pitkään pidin itseäni kyynisenä pessimistinä. Sitten mä tajusin, että taidan olla kuitenkin vain realisti. Ehkä vähän kylmän analyyttinen, mutta onko todellisuus kaunista? Onko se? Kuka voi sanoa rehellisesti kokevansa elämänsä olevan pelkkää upeaa optimistisen kyllä tää tästä kaikki on aivan jees ja järjestyy koska musta se vaan kuulostaa sairaalta todellisuuden pakoilulta. Suurin osa ihmisistä tekee sitä; kieltää asiat jotka sattuvat. Ymmärrän, mutta se ei ole realismia. Ei minulle, ei mielestäni.

Ja jos joku ikinä kehtaa sanoa etten yritä... Sokeat! Joskus se, että yrittää, ei ole jumalatonta fyysistä ja näkyvää raatamista. Se on oman mielensä kanssa painimista siitä, mitä muka saisi jos nousee sängystä ylös; mitä todella hyötyy siitä että syö ruokaa ja pesee hampaat ja tekee jotain muuta kuin pyörii sängyssä. Mä olen kyllä luovuttanut monen asian suhteen - esimerkiksi sen kuoleman. Mä en halua elää, mutta mä en ymmärrä mitä todellista hyötyä kuolemasta olisi - ainakaan mitä varmaa hyötyä. Mä oon elänyt ainaki epävarmuudessa, ja välttelen sitä nykyään mahdollisimman tehokkaasti. Mikään ei ole niin epävarmaa kuin kuolema - ja erityisesti itsemurha. Mä olen mennyt eteenpäin. Pieniä asioita. Ne eivät suoraan vaikuta vointiini - eivät suuresti - mutta enemmän ehkä siihen miten voin selvitä sen kanssa että elämä on vain jatkuvalla syötöllä paskaa. Mä yritän hyväksyä asioita enkä paeta niitä. En tiedä onko se väärin tehty - hyväksyä kaikki paha - mutta ei se vuosien pakoon juokseminenkaan johtanut mihinkään, tai ne yritykset ottaa koppi jostain minkä paino tukehduttaa mut alleen.

Mä haluan, että on ok sanoa etten mä muutu tästä muuksi. Mä haluan, että mä voin ja saan sanoa "olen Elina, olen mieleltäni viallinen ja sisältä sekasotkussa, mutta minä hyväksyn sen ja yritän elää asian kanssa aina niinä päivinä kuin kykynen". Mä haluan, ettei tuon sanomisessa olisi mitään pahaa. Mä haluan, ettei mun tarvisi pakottaa itseäni johonkin maagiseen kuntoutumisutopiaan - mistä mä ihan oikeasti kuntoudun? Itsestäni? Jos mä olen ollut näin ainakin neljävuotiaasta - onko mulla mitään muuta? Miksi mun pitäisi olla jotain muuta? Muiden takiako - niiden muiden, joiden takia mä olen kuluttanut suurimman osan elämästäni olemalla jotain muuta kuin olen? Pitääkö mun esittää taas vain, jotta muilla olisi helpompi olla? Mä en ole vuosiin kokenut, että mikään parantuminen olisi realistista. Siitä aina vain puhutaan, tai jää sellainen tunne että siihen pitää tähdätä. Mä haluan oppia sietämään ja hallitsemaan. Mä en koe, että mun tarvisi pystyä siihen "tavalliseen arkeen" - mä en edes osaa haluta sitä. Mä haluan, että mulla ois lupa olla näin ja että mä voisin olla näin ilman että pienet asiat hajottaa mun maailman palasiksi.

Mä haluan istua yksin ja silittää kirjojen selkämyksiä lukematta niistä yhtäkään. Mä haluan saada innostuskohtauksia, joiden seurauksena matkustan toiseen kaupunkiin tapaamaan ihmisiä ja palaan niin uupuneena, että makaan seuraavan viikon tuijottaen seinää. Mä haluan nirsoilla mun ruoasta, mutta sentään oppia syömään niitä nirsoiluja normaalisti ja säännöllisesti. Mä haluan eristäytyä aina välillä ja lukea tunteja wikipediaa ja tiedeartikkeleja ja tietokirjoja ja ahmia sen kaiken tiedon itseeni. Mä haluan hihittää tyhmille ja lapsellisille vitseille. Mä haluan kokea vapautta itkeä kun muhun sattuu. Mä haluan romahtaa kun kaikki on liikaa, ja mä haluan voida tehdä sen niin että hetken kuluttua mä olen tyhjentänyt sen kaiken pahan pois, ja nousen taas. Mä en halua pelätä enää. Mä en halua pelätä muiden mielipiteitä, ja antaa niiden ohjata mua. Mä en halua pelätä jokaista, kaikkea, koko ajan, kaikkialla. Mä en halua pelätä. Mä en halua pelätä. Mä haluan hengittää.


" reunalla tunnustan: ei ollut järkeä, ei jumalaa
vain vapaus valita kahdesta pahasta pienempi raskas tie

silmät auki astun - selkä suorana, kädet avoinna, maailma takana - ulos sivulta



piste. "

np: Stam1na - Kaksi reittiä yksi suunta