Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Blurred vision


Torstai. Aamu oli kamala. En ollut juurikaan nukkunut, reilun tunnin kai. Muistan vain miten kaikki oli sekavaa ja vaikeaa. Kelan tuet olivat menneet vanhalle, käytöstä poistetulle tililleni vaikka olin heti tiliä vaihtaessani ilmoittanut uuden tilinumeron. Se oli silti liian myöhään. Ja päivällä tarvisin rahaa. Tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Univajeisena ja valmiiksi peloissani ei ajatus kulje. Sain kuitenkin käteistä lainaan porukoilta. Polille kävelen sumussa. Tuntuu etten liiku vaikka kuinka lihasvoimin itseäni eteenpäin yritän puskea. Maailma liikkuu taaksepäin, minä pysyn paikallani. Joku istuu mun vakiopaikalla polin aulassa. Pitää istua muualle, ja ahdistaa. Liikaa ihmisiä änkee odotusaulaan. Yleensä siellä ei ole ketään lisäkseni. Älkää istuko viereeni tai huudan. Eivät onneksi istu.

Ei ole ollut pitkään aikaan niin rankkaa polikäyntiä. Tiedän että hoitaja haluaa meidän puhuvan mun lähettämästä sähköpostista. Puhutaan sitten. En haluaisi, mutta pakko se on. Hävettää. Hoitaja näyttää huolestuneelta. Puhuu pitkään, ja vakavasti. Että ei mun tarvitse käydä jos mä en pysty. Sillä jos mussa on puolia, jotka näin voimakkaasti vastustavat hoitoa ja pelkäävät sitä, niin ei hoidosta ole mitään apua. Eikä siitä ole sen takia ollutkaan. On turha käydä juttelemassa toivoen parempaa, jos osa ei pysty tai edes halua sitoutua. Mun sisällä kuuluu voitonriemuista naurua. Hoitaja jatkaa, että tottakai saan käydä. Että ei se ole kiellettyä. Mutta että aivan yhtä sallittua on lopettaa. Kukaan ei voi pakottaa mua hoitoon. Mulla on oikeus päättää hoidon keskeytyksestä. Ja osa mussa huutaa kauhusta, osa juhlii. Mä itken. Itken koko neljänkymmenenviiden minuutin ajan.

Hoitajaa on erityisesti jäänyt vaivaamaan sähköpostissani se, miten kerron heidän valehtelevan minulle - ja miten olen siitä useasti jo maininnut. En ole kuulemma koskaan heille sanonut mitään siitä, että pelkään etteivät he kerro kaikkea. Erittäin hämmentävää.  Väitän vastaan. Olenhan! ... olenhan? En kuulemma ole. Hän kuulee asiasta ensi kerran. Sovitaan, että voidaan yrittää vielä. Että yritän sopia niiden hoitovastaisten osien kanssa, ettei niiden tarvitse osallistua hoitoon. Että ne voivat jättää tulematta. Mutta mä tunnen ne. Ne on helvetin ilkeitä ja tahtovat mulle vain pahaa. Tällä hetkellä niiden ainoa tavoite on saada mut hengiltä. En tiedä pysyvätkö ne vain pyynnöstä poissa millään. Muutenkin päätetään ettei oikeastaan käsitellä mua tässä lähiaikoina ollenkaan. Käydään läpi dissosiaatiohäiriöitä yleisesti, ja sitten jos tulee jotain niin puhutaan. Ei sörkitä mun päätä kun se ei siitä pidä.

Ja jotenkin päästään siihen tilanteeseen, että kerron Elinan kuolemasta silloin reilut pari vuosikymmentä sitten. Hoitaja kysyy, että jos Elina on kuollut, kuka olen. Täytettä - me ollaan vain täytettä. Ja puhutaan kehosta. En tunne sitä. En voi tuntea sitä. Hoitaja kysyy miksi, ja kerron että se tekee liian kipeää. Sattuu liikaa. Se olisi tuskallista. Sitten lähtisi järki. Liikaa kipua. Hoitaja käskee yrittää keskittyä kehoon edes sen ajan kun hän laskee viiteen. Niiden hetkien ajan mä keskityn vain pitämään kehon entistä kauempana etten vahingossakaan eksy tuntemaan sitä. En pystyisi. Sitä ei voi tehdä. Ei vielä ainakaan. Ei todellakaan voi. Lopulta poistun polilta silmät punaisina. Sekavana. Tyhjänä. Peloissani mutta rauhallisena. Näen kaveria pitkästä aikaa (onkohan siitä jo vuosi? en kykene muistamaan); käydään istumassa kahvilassa ja pyöritään pari kauppaa nopeasti läpi. Se on ostanut mulle piristykseksi korun ja en siinä pysty sitä kunnolla käsittämään mut myöhemmin pari kyyneltä koska ei helvetti mitä tämä on en ansaitse. Kiitos siis ;____; ♥

Sitten paljon sumua. Posti on tuonut mun uuden laukun, jonka tilasin kangaskassin tilalle. Etsy on ystävä aina välillä. Illasta isovanhemmat palaavat Kotkasta ja nappaavat mut kyytiinsä. Menen niille, sillä perjantaina tapahtuu jotain ihanaa - jotain mitä on odotettu jo aika kauan: tatuointia. Perjantai päivä on pelkkää tyhjää mun päässä. Neljältä istun alas ja tatuointikone alkaa surista. Kylmiä väreitä ja euforiaa; en muistanut että se tuntui niin hyvältä! Hetkeksi paha katoaa ja tuntuu rennolta vaikka toki keho hieman jännittää - mutta silti on jännä tunne että myös kroppa oli tavallista rennompi. Jos ikinä vajoaisin jonkinlaiseen hengelliseen transsiin niin tatuoitavana ollessani.  Kuva on vielä täydellisempi luonnossa kuin puhelimen ja koneen näytön välityksellä. Jos olisin liikutuksesta pillittävää sorttia, olisin itkenyt aika runsaasti. Vielä on toinen erä jäljellä, ja sitten mulla on jotain tärkeää iholla - jotain todella minua. Mietin pitkään uskallanko laittaa edes huonoa kuvaa puolivalmiista kuvasta tänne, sillä vainoharhat huutaa että tapahtuu kamalia jos niin teen. Yritän siis toivoa niiden olevan väärässä, ja laitan sen kuvan. Tähän. Nyt. Ei siitä enempää. Ei vielä.


Lauantaikin on sumua. Tämän päivän kuvittelin nukkuneeni, mutta ei se edes ole mahdollista. Väsyttää vain niin kovin, että en enää kykene olemaan olemassa. Torstaista asti jatkuvaa altistusta ihmisille ja sosiaalisuudelle, joten olen ymmärrettävästikin poikki. Mä en kykene olemaan normaalisti edes tuttujen seurassa, vaan olo heittää aina ylivireeseen - eikä silloin muodostu niitä muistoja. Välillä hävettää kun mukavatkin asiat ovat samaa sumua kuin kaikki paska, mutta ei se tavallaan mun vikani ole. Mä kuitenkin yritän parhaani - ja pysyä hengissä ja järjissäni. Sitähän se valitettavasti on - mun rämpiminen -: jumalatonta taistelua koko ajan. En mä muuta teekään. Ja silti musta tuntuu että mä pikkuhiljaa katoan jonnekin syvemmälle ja kauemmas todellisuudesta. Se tapahtuu todella hitaasti, mutta vääjäämättä. Mä en osaa tätä pysäyttää, sillä mitä kauemmas etenen, sitä rauhallisempaa on. Ulkopuoliset äänet katoaa, mun keho katoaa, maailma katoaa. Usein en enää näe mitä näen. Silmät toimii, mutta tuntuu kuin näköaistimus ei saavuttaisi mun aivoja. Tavallaan haluan antaa sen vain tapahtua. Viekää mut pois, ohjatkaa kauas täältä. Maailma ei tarjonnut mulle mitään. Mä voin lähteä.

np: Köyhä Jonne - Polta mut sporapysäkille

2 kommenttia :