Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Gloom


" I sing with shattered voice
a tale of marred souls
I cry for consumed hearts
and springs forever gone "

Yö on jotain sekavaa. Se katoaa multa ulottumattomiin. Nukun reilut puolitoista tuntia. Aamulla kaupunkiin. Lähetän fysioterapeutille viestin, ja kysyn voinko jättää tulematta. Pitäisi selvitä vielä hammaslääkäriin. En tiedä pystyisinkö. Saan luvan, ja nukun vielä pari tuntia. Hammaslääkäriin, ja kymmenen minuuttia siellä. Hoitajana on taas se, joka tunkee sitä imua läpi poskesta ja kurkkuun asti. Ahdistaa. Selviän kuitenkin. Onnistuin maanantaina puoliunessa luovuttamaan Visa Electronini tiedot laittomiin tarkoituksiin, mutta suljin kortin saman tien. Sain vihdoin hyvän syyn käydä vaihtamassa pankkipalveluni halvempaan. Nyt sitten olen käytännössä ilman verkkopankkitunnuksia tai toimivaa maksukorttia, kunnes saan uudet tunnukset postissa. Mutta olin sentään sen verran aktiivinen, että hoidin tuon asian vihdoin. Ei ole pitänytkään tehdä niin kuin parin vuoden ajan. Vielä ilmoitin uuden tilinumeron Kelalle, ja nyt sitten touhukkuus valuu kehostani hitaasti. Tavallaan tuntuu hyvältä, sillä en tunnista itseäni sellaisena; asioita tekevänä ja ylivireänä. En ole läsnä. Toimin automaattiohjauksella.

Oon vaan todella väsynyt kaikkeen. On raskasta sairastaa sairautta, joka ei tavallaan ole edes sairaus, ja jonka määritelmästä ei ole yksiselitteisyyttä. Se vähä, mitä olen jaksanut ja pystynyt löytämään dissosiaatiohäiriöistä, on kovin ristiriitaista. Useassa lähteessä mainitaan, että aihe on vaikea, sillä on lähes mahdoton vetää rajaviiva, missä jokin mielenterveyshäiriö muuttuu dissosiaatiohäiriöksi. Dissosiaatiolla ei edes ole yhtä kaikkien hyväksymää määritelmää. Tulee lähinnä tunne, että kun hoito ei tehoa, heitetään potilas dissosiaatiohäiriö -koriin - että tää on jämädiagnoosi niille, jotka eivät kuntoudu tai hyödy avusta. Osa lähteistä ehdottaa, että dissosiaatiohäiriö on hoidon aiheuttama "sivuoire" - se muodostuu häiriintyneille ja sopivia käyttäytymismalleja omaaville potilaille (varomattoman/taitamattoman) hoidon seurauksena, ja tässä tapauksessa lisähoito vain vaikeuttaa tilannetta. Jotkut pitävät dissosiaatiohäiriötä seurauksena lukuisista, vaikea-asteisista ja päällekkäisistä mielenterveysongelmista.

Vaikeita nämä, eikä mua ehkä kannata kuunnella, sillä hulluhan minä olen - sekaisin. Mutta jotenkin kuulostaisi lukemani perusteella järkevältä, että dissosiaatiohäiriö on vähän kaikkea edellämainittua. On traumaattista taustaa (toim.huom. tutkimukset ovat osoittaneet, että esimerkiksi skitsofreniaa sairastavat ovat aivan yhtä usein traumatisoituneita kuin dissosiatiivista identiteettihäiriötä sairastavat - skitsofreenikoilta vain siitä harvemmin kysytään; ja suurin osa skitsoista täyttää dissoilun kriteerit, ja toisin päin). On vaikeita ja monimuotoisia mielenterveysongelmia, jotka mahdollisesti ruokkivat toisiaan. Usein tällaiset ihmiset ovat herkkiä, joten taitamaton hoito voi ohjata potilasta käyttäytymään tietyllä tavalla - ehkä avun ja ymmärryksen toivossa? Hyväksymisen toivossa? Toivossa? Ja koko tämä soppa on niin vaikea käsitellä, että lopulta hajonnut mieli alkaa suojella itseään itseltään - dissosioi.

Sillä dissosiaatiohan on ihmisen normaali käyttäytymismalli; suojamekanismi. Sitä käytetään, kun tapahtuu jotain, miltä pitää suojautua. Mitä ei voi siinä hetkessä käsitellä. Mä en kiellä, etteikö mun lapsuus olisi ollut traumaattinen. Mutta tuntuu jotenkin erittäin oudolta, että pelkästään sen takia olisin näin rikki. Miksi kaikki eivät hajoa? Mulla täytyy olla herkkyys sairastua mieleltäni, ja mä en usko että dissosiaatiohäiriö on syy vaan seuraus mielen hajoamisesta. Että se on tavallaan päätepiste. Kun ei enää sekoaminen riitä, aletaan vielä dissosioida. Suojaudutaan siltä, että ollaan suojauduttu hajoamalla. Sillä muuten koko soppa tuntuu oudolta ja välillä jopa kaukaa haetulta. Ehkä se olen vain minä, mutta mun on vaikea hyväksyä sitä, että mulla olisi sairaus, joka ei ole sairaus, jota ei ole määritelty, jota ei voida hoitaa, jota ei tavallaan edes saisi hoitaa, joka oireilee kuin kaikki mahdolliset mielenterveysongelmat olisivat päällä yhtä aikaa - ja päälle vielä pari somaattista -, ja... en tiedä. Odotan edelleen aikaa, jolloin ei ole mielenterveyshäiriöille diagnooseja; vain yksilöitä ja oirekuvauksia. Sillä eihän tässä ole mitään järkeä. Harvalla on täydellisesti minkään yhden häiriön oirekuva. Mulla esimerkiksi on vähän kaikkea (paitsi sitä maniaa). Onhan se tietysti helppo lätkäistä "dissosiaatiohäiriö" tiedoksi kaikille että tätä ei kannata yrittää hoitaa (ainakaan suurin odotuksin; vaikea-asteisissa dissosiaatiohäiriöiksi määritellyissä sairauksissa on erittäin huono ennuste).

Ja ei mulle sinänsä olisi sillä diagnoosilla väliä. Ei enää. Joskus roikuin siinä skitsofreniassa mun papereissa - luultavasti koska alitajunnassani tiesin, että on olemassa jotain pahempaa; ettei se riitä kuvaamaan mun koko oirekuvaa. Mut nykyään mä haluaisin vain, että mun papereissa olis lista oireista. Vaikea-asteista kroonista masennusta, kroonisia itsemurha-ajatuksia, ajoittain itsetuhoista käytöstä, monimuotoisia ja laajoja harhaluuloja sekä vainoharhaisuutta (joskus esiintynyt kuuloharhoja), ahdistuneisuutta, unettomuutta, ongelmia syömisen kanssa, obsessiivis-kompulsiivista käytöstä liittyen lähinnä harhaisiin ajatuskuvioihin (keskittyneet numeroiden ja sallittujen/kiellettyjen asioiden ympärille), laaja-alaista ihon nyppimistä (paljon arpia ympäri kehoa; vaikeimpia alueita jalat ja kasvot, sekä vatsa), täyttää tai lähes täyttää usean persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit, runsaasti dissosiatiivisia oireita (muistamattomuutta, monenlaisia epätodellisuuden kokemuksia). Lohdutonta, mutta kertoisi musta paljon enemmän kuin yksi koodi. Ja tuokin olisi tietysti vain tiivistelmä - ja mikäpä minä olen itseäni arvioimaan, tietenkään. Mutta. Tuntuu niin oudolta, kun mulle ei kerrota enää mitään. Asioista puhutaan puolikkain lausein kuin en olisi läsnä. Jos kysyn asiasta, vaihdetaan aihetta tai käännetään kysymys vastakysymykseksi; miksi haluat tietää? Ja sitten saadaan ohjattua aihe muualle.

Ehkä olen vain tyhmä. Ehkä tahdon, että minua ymmärrettäisiin, ja minulle annettaisiin mahdollisuus ymmärtää mitä muut ymmärtävät minusta. Epätoivo syö mua sisältä - nyt myös ulkoa. Hetken sain olla kynsiltäni rauhassa, nyt en enää pääse niitä pakoon. Kudosnesteitä ja hieman verta, jotta pysyn kasassa. Perjantainen lääkärintapaaminen hajotti mut niin totaalisesti. Se toivottomuus, jonka se mussa herätti... mulla ei ole edes sanoja sille. Olen tässä lyhyessä ajassa jo ehtinyt miettiä josko sittenkin lääkettä, mutta yritän muistaa ettei niistä ole ollut kuin haittaa. Mä olen saanut mun luovuuden takaisin. Mä olen saanut takaisin muistin ja muistoja. Suurin osa on edelleen hämärän peitossa, mutta mä muistan sentään jotain. Vaikka jokainen hetki on uusi ja vieras, mä muistan sentään jotain. Sentään vittu jotain. Eikä koko ajan ahdista. Sisällä jäytävä tyhjä ahdistus on väistynyt. Jos mua ahdistaa nykyään, sillä on syy. Alku ja loppu. Se ei ole mukavaa, mutta se on normaalia. Niin ahdistus toimii. Se tulee, ja se menee. Se ei vain ole koko ajan. Mua ei taideta uskoa polilla kun kerron näistä. Laitetaan sairauden piikkiin. Mutta oikeasti - olo on kuitenkin jollain kierolla tavalla helpompi ilman lääkkeitä. Ne eivät vieneet pahaa oloa pois. Ne vain tekivät siitä vierasta ja pelottavaa - jotain, joka oli koko ajan läsnä, mutta mitä ei voinut koskettaa. Nyt mä tunnen, ja muhun sattuu, enkä mä helvetti pidä tästä vaan tämä on aivan järkyttävää. Mutta mä en ole enää niin ihmeissäni. Sekaisin siitä, että tuntuu jotain, mutta en tunne sitä, ja se tunne ei ole hyvä, mutta en vain tunne sitä. Joulukuussa on lääkärintapaaminen, ja tällä hetkellä mun suunnitelma on voinnista riippuen keskustella Venlafaxinin laskusta pois uudestaan sitten. Mä en ymmärrä, miksi syön lääkettä masennukseen, joka ei helpota masennusta.

Tahtoisin lukea. Mun sydän särkyy kun näen kirjoja, enkä saa avattua niitä. Mä haluaisin tehdä asioita, mutta mä en kykene. Itkettää, mutta itku ei tule. Mulla on suunnitelma valmiina. Se ei ole sama kuin ennen. Se ei ole idioottivarma, mutta mikäpä suunnitelma olisi? Mä olen yrittänyt hyväksyä sen, etten voi hallita kaikkea täysin - että epävarmuus on osa elämää, sillä absoluuttisen varmaa ei ole. Ei totuutta, ei valhetta. Vain mahdollisuuksi ja todennäköisyyksiä. Jos jotain tahtoo, pitää yrittää parhaansa. Ja vaikka mun suunnitelmassa on aukkonsa ja kompastuskivensä, mä uskon että jos mä ylitän niistä edes suurimman osan, mä kuolen kyllä. Varotoimet on mietitty. Ei impulsiivisia hetken päätöksiä. Suunnitelma, järkipäätös. Ajattelen sitä eutanasiana. En voi siihen muuten saada oikeutta, joten oikeus täytyy mahdollisesti ottaa omiin käsiin (eikö muuten ole kamalaa, että multa automaattisesti evättäisiin esimerkiksi kasvojensiirto vaikka olisin kuinka pahoin vaurioitunut, sillä mielenterveysongelmat ovat este kyseiselle toimenpiteelle - toki ymmärrän syyt, mutta tavallaan... jännittävää). Mä oon harkinnut hankkivani jollain keinoin parantumattoman, nopeasti kuolemaan johtavan somaattisen sairauden (juu, ei niitä noin vain hankita - useimpia). Saisi kuolla edes kivuitta. Olen harkinnut jopa itseni palkkamurhaa, mutta taidan olla siihen hieman liian köyhä.

Jos edes saisi nukkua. Mä en kykene erottamaan enää, mikä on normaali määrä unta ja mikä ei. Vuosi on painettu eteenpäin jäätävässä, jatkuvassa univajeessa. Ei tää voi tehdä hyvää mulle. Tää on taas menossa vaihteeksi huonompaan (mikä ei ole kokonaistilanteeseen nähden yllättävää), ja viimeisten parin viikon ajan univaje on ollut yli kaksikymmentä tuntia viikossa, toisin sanoen olen nukkunut keskimäärin viisi tuntia yössä - ja kai se on huolestuttavaa, ettei se minusta kuulosta lainkaan vähältä. Yli kuuden tunnin unet tuntuvat uskomattomilta! Kahden tunnin unilla jo pärjää. Ja siitä ei ole kuin reilu vuosi kun alle kahdentoista tunnin unet eivät riittäneet. Tuntuu kamalalta sanoa näin, mutta mulla on takana kahdeksan vuotta hidasta alamäkeä. Tuntuu uskomattomalta sanoa niin. Mä olen saanut (muka?) tarpeeksi hoitoa, ja hyvää sellaista - olisin voinut saada niin paljon huonompaakin! Ja silti olen tässä. On todella vaikea hyväksyä todellisuutta - varsinkin kun kukaan muu ei halua sanoa sitä ääneen. Vittu kun minä en enää enempää mene rikki! Voisin vain surra rauhassa, jos kuulisin että toivo on mennyt. En mä sitä halua kuulla - mä haluan että tämä kipu loppuu - mutta jos mitään ei ole tehtävissä niin miksi mun pitäisi tuudittautua valheeseen? Mitään konkreettista apua mulle ei ole tarjota. Asumispalvelutkin kuulostavat lähinnä siltä, että kun muuta ei keksitä ja sairaalaan ei voida majoittaa, niin laitetaan homehtumaan valvovan silmän alle - että pysyy hengissä. Mutta miksi pysyisin? Miksi - ja kenen takia? En ainakaan itseni. Enhän mä muuten tarvisi toista ihmistä vahtimaan että pysyn hengissä. Yritän olla kyynistymättä, mtta mun tapauksessa realismi ja kyynisyys ovat kovin lähellä toisiaan. Valitettava fakta.

np: Insomnium - The Killjoy

12 kommenttia :

  1. "Mä olen yrittänyt hyväksyä sen, etten voi hallita kaikkea täysin - että epävarmuus on osa elämää, sillä absoluuttisen varmaa ei ole. Ei totuutta, ei valhetta. Vain mahdollisuuksi ja todennäköisyyksiä".

    Tiedätkö, samastun jotenkin aika vahvasti sun tapaan ajatella ja ilmaista itseäsi.

    Niin, tulin tosiaan vain sanomaan, että et ole yksin. Muitakin ihmisiä on ollut samanlaisessa toivottomalta tuntuvassa elämäntilanteessa eli ongelmasi eivät ole mitään ihmeellisiä tai harvinaisiakaan, enkä tarkoita tätä mitenkään ikävästi nyt.

    Sä olet syntynyt tänne omanlaisenasi ja kokenut mitä olet kokenut ja se on muovannut sua sellaiseksi kuin juuri nyt olet, mutta ihminen on koko ajan muutoksessa, ei koskaan valmis, et säkään. Ollaan muuten juteltu jotain jokin aika sitten Facebookissa aika randomisti, ehkä hoksaatkin kuka olen tai sitten et. :-D

    Mutta tiedätkö, mä jotenkin uskon suhun, vaikka ei tunnetakaan. Sä tunnut vahvalta ja aidolta, kaiken tuon keskelläkin. Analysoit elämääsi varsin yksityiskohtaisesti, ehkä liiankin, mulla on ihan samaa ongelmaa. Se loputon ajattelu (pyörittely) voi olla sekä heikkous että voimavara, itse näkisin, että sulla on kaikki mahdollisuudet kääntää se vielä jälkimmäiseksikin. Ehkä olet kääntämässäkin?

    Mielen oirehtimiseen on aina, aina syy eikä se ole tyhmyyttä tai heikkoutta. Haluan vielä painottaa, että pahinkin trauma on vain trauma, kamalalta tuntuva tapahtuma ja kokemus, ei mitään lopullista tai ylitsepääsemätöntä. Ei ikuinen leima tai loppuelämän raskas taakka, välttämättä.
    Traumoilla valitettavasti on tapana alkaa elää omaa elämäänsä ellei niihin heti puututa. Trauma kiertää kehää ja vahvistaa itseään koko ajan, nytkin, luo eräänlaista negatiivista tarinaa ja minäkuvaa ja jopa vetää puoleensa uusia ikäviä kokemuksia, keräten aina lisää ja lisää massaa ympärilleen, kunnes lopulta kaikki tuntuu auttamattoman rikkonaiselta ja toivottomalta.

    Hmm, yhden jutun vielä sanoisin, sun diagnoosilla ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä. Se voi olla mitä vain, heitä ne mielikuvat roskakoriin. Se kuvaa vain tietynlaista oireilua, ei sun sisintä olemusta tai kykyä eheytyä.
    Muotoilit mielestäni hyvin asiaa, kun sanoit että "ei enää sekoaminen riitä, aletaan vielä dissosioida". Menisin itse vielä vähän pitemmälle, ajattelen nimittäin dissosiaation olevan täysin normaali ja oikeastaan ehkä järkeväkin reagointityyli traumaan. Se on yksinkertainen jähmettyminen, hiljentyminen ja tietyn minuuden osa-alueen "irrottautuminen" ja peittyminen unohdukseen.

    Jos sä koet, että sussa on eri puolia tai persoonia, älä välttele tai pelkää niitä tai ajattele niistä oikeastaan mitään sen ihmeempää. Älä luo niidenkään ympärille tarinaa. Anna kaiken tulla vapaasti esiin ja tutustu niihin eri puoliisi rehellisesti. Ole puhtaasti utelias, halukas ymmärtämään itseäsi täydellisesti, jopa niitä kovasti peiteltyjä pelottavia puoliakin.

    Anna itsellesi lupa aloittaa aivan alusta, lakkaa juoksemasta karkuun ja pysähdy. Palaa lapsuuteen, unohda diagnoosit, prognoosit ja tarina siitä, että sinussa on vika. Vikaa ei ole, on vain tabula rasa, johon on piirtynyt kuva viallisuudesta, sairaudesta ja hulluudesta. Kuuntele vain ja ainoastaan itseäsi ja omaa intuitiotasi. Se on ainoa tie, olet oman elämäsi paras asiantuntija.

    Tulipas pitkä ja sentimentaalinen kommentti, mutta toivottavasti ymmärrät pointtini, ainakin uskon niin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ooh! kiitos pitkästä kommentista!! :---)

      hmmh. ehkä ilmaisen itseäni jotenkin kökösti? :---D nimittäin tota mitä kommentoit yritin tässä tekstissä kai sanoa. itse vain kyseenalaistan sen, mitä psykiatria (ja psykologia, ja mitä näitä nyt on) tunkee päästäni sisään. eivät he pahalla, ja uskon että tarkoitus on aina vain hyvä. jotenkin on silti jännittävää että esitetään tietävänsä enemmän kuin tiedetään. ehkä se toimii joidenkin kohdalla, mutta minun kohdallani se syö vain luottamusta ettei asioista puhuta avoimin kortein - ja olen tästä muutamaan kertaan jo sanonut. vastaukset ovat aina pohdintoja siitä, miten tämä ajatteluni on sairauden värittämä - siis sairas.

      ja. niin. ehkä ongelma on juuri siinä, että koin itseni yhdeksi vielä pari vuotta sitten. siinä vaiheessa polilla alettiin hämmentää. lopulta sitten hämmennyin. enää en tiedä mistään mitään; mikä on totta ja mikä minun ajatukseni. onko minulla ajatuksia? vai onko ne vain laitettu päähäni? usein kallistun jälkimmäiseen - monin tavoin. en olisi koskaan alkanut kokea itseäni näin, jos minulle ei olisi sanottu: sinä koet itsesi näin. ehkä olen vain sokea itselleni - vai pissitetäänkö tässä nyt jotakuta?

      äh. ehkä yritän sanoa että pelottaa ettei jokainen harhaiselta tuntuva ajatus ole niin harhainen... en mene tähän sen syvemmin, mutta on jännää että mulle sanotaan että ajatukseni eivät ole harhaisia mutta silti niitä ei oteta todesta - lähinnä huoleeni niistä ei kiinnitetä edes huomiota. musta tuntuu, että mun oirekuva muokkaantuu miksi halutaan - ja jos tästä yritän sanoa niin se on vain "mielenkiintoinen ajatus, mutta..."

      tavallaanhan mä olen pysähtynyt. mitään muuta en ole.tuijotan itseäni, mutta joku sanoo aina etten näe oikein. mut joo. ei hätää, en muista puhuneeni lähiaikoina kenellekään randomille facebookissa... hups, jännää. :'----D

      ja mitä lainasit alkuun... sehän nyt vaan on fakta. ja fakta on jotain, mikä on totta, kunnes paremmat todisteet osoittavat muuta - ei ole absoluuttista totuutta. :3

      nyt kirjoitin liian kauan, apua. pitää lopettaa että ehtii edes toisen puolen sukkahousuista jalkaan :'--DD!!

      Poista
  2. En mä usko, että ilmaisit itseäsi mitenkään epäselvästi. :-P Ehkä puhuttiin samasta asiasta hieman eri tavalla, peilailin varmaan lähinnä sun omia havaintoja omalla tavallani. Mutta joo...

    Musta on just tosi hyvä, että kyseenalaistat. Se on tervettä ja aiheellistakin. En nyt mitenkään halua sekoittaa pakkaa, mutta tosiasia on kuitenkin se, että ne "asiantuntijat" polilla ovat vain ihmisiä eikä heillä itsellään ole vastaavanlaista kokemuspohjaa kuin vaikka sulla. Sitä mä siis tarkoitinkin, tunnet itse itsesi ja oman elämäsi parhaiten.

    Sun elämässä voi olla kaaosta, mutta se ei tarkoita ettetkö voisi ymmärtää omaa tilannettasi ja sitä mikä sulle on parhaaksi, tätä monesti ei juuri mielenterveystyössä käsitetä. On hyvä, että näet hoitajiesi asenteiden ja mielipiteiden läpi ja ajattelet itsenäisesti.
    Tosiasia on sekin, että mielenterveyspuolella asioiva henkilö usein leimautuu tai pelkistyy omaksi diagnoosikseen, ja sitten kaikkea hänen sanomaansa tulkitaan kyseisen diagnoosin kautta. Diagnoosi saattaa myös alkaa elämään omaa elämäänsä potilaassa ja muokata niitä hänen omia käsityksiä itsestään aika rajustikin. Asiakkaasta tulee potilas, potilaasta tulee sairas. Diagnooseja voidaan myös laittaa melko hatarin perustein ja niitä voidaan vaihdellakin vähän miten sattuu.
    Hoitohenkilökunta, myös ne arvostetut psykiatrit, ovat erehtyväisiä, ennakkoasenteellisia ja käsityskyvyltään vajavaisia ihmisiolentoja. He tekevät vain työtään, mutta eivät aina ymmärrä hekään mistä jonkun tietyn henkilön tilanteessa on oikeasti kyse tai minkälaista apua hän tarvitsisi milläkin hetkellä.

    Yhdellä foorumilla joskus kirjoiteltiin. Siitä meidän pienestä juttutuokiosta Naamakirjassa on jo kyllä vierähtänyt hieman aikaa, että ei se nyt ihan lähiaikoina tapahtunut. :-D Olen siis Anne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ah, joo. en osannut ajatella että sinä koska siitä on jo tosiaan hetki! mutta nyt muistan! :---D

      ja joo. ei tossa nyt mitään ihmeellistä. tyhmiä faktoja. harmillisen harva ymmärtää sitä, ja juuri uskoo täysin sokeasti psykiatriaan ym. mielenterveystyöhön. tietysti niillä ihmisillä on tietoa ja koulustusta, mutta se juuri heitä rajoittaakin. multa kun puuttuu tällä hetkellä se oma oikea tahto ja jaksaminen mihinkään. en mä muuta enää oikein toivo kuin että joku saisi potkaistua sen verran että johonkin suuntaan tippuisi - sama mikä se suunta sitten olisi. tässä ei ole hyvä. mutta kellään ei ole enää oikein mitään millä edes tönäistä mua.

      nää on nyt tällaisia mitä pohdin kun on... pohtimisfiilis. samoja pyöritelty vuosia. mulla on vaan sellainen tapa että muokkaan suurempia ajatuskokonaisuuksia pala kerrallaan ja sitten mielessäni kasailen niistä yhtenäisempää. välillä pitää purkaa osa ulos ja kokeilla fyysisinä sanoina onko ideassa mitään järkeä. sitten korjataan, muokataan. tää on mulle vähän kuin... harrastus. pidän tästä kovin; vähän höpöjenkin pyörittelystä.

      Poista
  3. Eihän faktoissa mitään tyhmää olet. :-) Ihmiset ajattelevat eri tavoilla, se on vain fakta sekin ja yksi hyväksyttävä asia. Sä ajattelet noin; sä mietit, analysoit ja tarkkailet. Moni menee ns. virran mukana, elää hetkessä, se voi olla joskus helpompi tie.
    Olet ehkä jotenkin vähän jumissa elämäntilanteessasi etkä oikein näe suuntaa, mutta mä jotenkin uskon, että löydät sen suunnan vielä joskus ihan itseksesi. Koska tosiaankin se oma polku ja tarkoitus on löydettävä itse, kukaan muu ei voi sitä kenellekään raivata. Sulla on työtä edessä varmasti, mutta jotenkin näkisin, että sulta löytyy kaikki tarvittava asioiden korjaamiseksi, kunhan alat luottamaan omaan arvioosi ja käsittelemään kaikkia elämäsi tapahtumia rehellisesti omalla tavallasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en tiedä, nää sun kommentit tavallaan masentavat. tulee olo, etten ole mitään paitsi epäonnistunut. tiedän ettet sitä tarkoita, ja toivon ettet ala perustella mitään.

      olen väsynyt tarkoituksen etsimiseen, sillä olen löytänyt sen jo; sitä ei ole. ei kenellekään meistä. "tarkoitus" on jotain, millä ihminen huijaa itsensä hyväksymään turhan elämänsä. mä olen huono valehtelemaan, jos en koe siitä oikeaa hyötyä minulle. mutta valitettavasti mut, kuten muutkin, on kasvatettu uskomaan siihen - ja lapseen iskostetut "totuudet" ovat tiukassa. kun mä ne voitan, mä olen vapaa tästä, täältä.

      Poista
  4. On jossain määrin kovin kiehtovaa lukea näitä tekstejä. Ihmisen naurettavin, mutta kaikista luonnollisin tarkoitus elämälle on pysyä hengissä. Pysyä hengissä, vaikka jossain vaiheessa joka tapauksessa kuolee. Kuinka absurdia ja typerää, mutta niin kaikki täällä toimii. Koettaa pysyä hengissä. Me vaan tässä yhteiskunnassa olemme onnistuneet hämärtämään sen alkeellisen kamppailun ja kehittelemme kaikenlaisia tarkoituksia elämälle, vaikka kaikista pohjimmaisena on hengissä pysyminen. Riistä tämä yhteiskunta malli, aja maailma kaaokseen ja katso kuinka moni ihminen käy vielä aamulenkillä tai matkustaa työpaikalleen. Kaikki kamppailevat siinä vaiheessa elämästä, koska millään muulla ei ole väliä. Joten on kiehtovaa lukea, kun joku pyrkii pääsemään noin väkisin eroon siitä tarkoituksesta, mikä kaikella eläväisellä pohjimmiltaan on. Miksi jokin eliö toimisi niin tuhoisasti vastoin itseään? Ja miksi et ole onnistunut tekemään sitä, miksi sinun tulee tehdä noin paljon suunnitelmia ja aivan kuin pakottaa itsesi siihen? Kenties juuri siksi?

    Ajauduin siis pohdiskelemaan tätä täysin irrationaaliselta tuntuvaa kamppailua kuoleman kanssa. Kontrolli. Sinulla ei taida olla kontrollia itsestäsi, ei tunteistasi, ei ajatuksistasi, ei tulevaisuudestasi saatika menneisyydestäsi. Kontrolli on valunut pois sormiltasi, oliko se edes käsissäsi? Ainoa asia, johon sinulla on ultimaattinen, jumalallinen kontrolli, on elämäsi päättyminen. Voit riistää itseltäsi jotain, voit tehdä niin, sinulla on valta elämäsi päättymiseen. Sama on tappamisen kanssa. Mieti miten suuri kontrolli ja valta sinulla on, kun voit itse päättää jonkun toisen elämästä. Voit päättää toisen elämän tarkoituksesta, valta on sinulla käsissäsi! En yhtään ihmettele kuoleman janoa, jos on elänyt vuosia ilman otetta, ilman kontrollia, jatkuvassa kierteessä, jossa kaikki on diagnooseja, lääkkeitä, yksinäisyyttä, ahdistusta, verta, mitä nyt se sinulla on ollutkaan.

    Kaikista inhottavinta olisi, jos nyt sanoisin tässä näin, että ottamalla otteen itsestäsi tai jostakin ja jos saisit niin kokonaisvaltaisesti jostakin kiinni, sinun ei tarvitsisi tyytyä siihen ainoaan kontrollintunteeseen, joka on saatavilla. Koska loppupeleissä kuolema oman käden kautta on tyytymistä, taistelun loppumista. Mutta tiedän, ettei tämäkään asia ole näin yksinkertaista, näin simppeliä, kuin annan olettaa ja sanoillani soimaan. Eutanasia, itsemurha, armo. Kyllä jossain vaiheessa on ok luovuttaa, kun eläminen sotii täydellisesti vastaan itseään. Siinä vaiheessa kun sairaus ottaa kontrollin kehosta ja ihmisen kokonaisvaltaisesta elämästä, eikä ihmisellä, olennolla, ole mahdollisuutta saada kiinni enää mistään (esim. parantumattomat fyysiset sairaudet) niin siinä vaiheessa viimeisin mihin ihminen voi vaikuttaa, on kärsimyksensä pituus. Päättääkö sen vastoin luontoaan vai kuoleeko lopulta, kun ei enää pysy mitenkään hengissä. Jos näitä miettii, voi syöksyä liian syvälle kuoleman ja elämän kysymyksiin. Missä vaiheessa itsemurha on ok? Onko erityisen epäterveelliset elämäntavat tosiasiassa elämistä vai hidasta tappamista? Tappaako silloin itseään vai tappaako silloin joku toinen sinua? Jos sinut on kasvatettu syömään huonosti, koska kapitalistisen konsumerismi yhteiskunnan kusipäät ovat syöttäneet valheellisia tutkimuksia 1920 luvulta lähtien vanhemmillesi ja ohjelmoinut koko yhteiskunnan syömään epäterveellisesti ja sairastuttavasti, niin oletko täysin vastuussa, jos sinuun on asennettu kasvatuksella ja ympäristöllä pakottava tarve tuhota kehoasi ohjelmoidun mielihyvän takia? Tapatko silloin itseäsi vai tapetaanko sinua ?

    VastaaPoista
  5. Jäi hämmennyksessä kesken ja jäi kesken myös siksi, että eksyin aivan täysin aiheesta ja jouduin poistamaan aika paljon "liikaa" tekstiä. Tässä on jotain merkkirajoituksia. Ja lueskelin äsken ylempiä kommentteja, joissa oli todella paljon hyviä ajatuksia. Nimenomaan mielenterveystyön heikkouksista. Sinä olet saanut ne todella kokea, minä olen saanut tarkkailla sivusta ja kuunnella. Olen itsekin huomannut omassa matkassani tässä yhteiskunnallisessa korjaamisinstituutiossa ongelmia, jotka ovat perustavanlaatuisia. Suurin ongelma on ihmisyys, mikä on naurettavaa. Se ihmisyys kaikkine puolineen ja heikkouksineen on samaanaikaan heikkous ja samaanaikaan vahvuus. Oikein valjastettuna se on äärimmäinen vahvuus, mutta heikkoutena se aiheuttaa paljon pahaa. Me olemme saaneet väritelevisiot jo aikapäiviä sitten, mutta elämme mustavalkoisessa maailmassa. Sen huomaa oikeastaan missä vaan liikkuu tai puhuu.


    Itse olen pyrkinyt hyväksymään tämän tosiasian niin, että pyrin ymmärtämään mahdollisimman paljon tätä kaikkea ja elää samalla. Olen myös hivenen idealistinen hippi ja haluan muttaa tätä maailmaa niistä vioista. Haluan tähdätä pitkälle ja auttaa ihmisiä näkemään tämän valheen missä elämme. Haluan kyseenalaistaa ja tutkia ja ainut tapa miten sen voi tehdä, on pelaamalla muiden säännöillä, tiedostaen sääntöjen heikkoudet. Joten sallin itselleni kaiken maan ja taivaan välillä. Päämääränäni olkoon kuoleminen sellaisessa illuusiossa, että olen tehnyt kaiken. Katsonut jokaisen oven taakse ja kuullut jokaisen tarinan. Minun subjektiivisessa harhassani se on juurikin niin. Joten en pyri vain ahdistumaan kaikista niistä vioista, pyrin näkemään niiden yli. Löytämään ratkaisuja, muita ovia ja muita mahdollisuuksia. Ei se ole tehtäväni tai tarkoitukseni tässä maailmassa. Se on yksinkertaisesti se, mitä minä haluan tehdä, koska muuten olisin vallan onneton. Ja onnikin on ihan tosi asia, yhtä tosi ja aito, kun mitä ahdistus ja epäonni. Ilo ja rakkaus on aivan yhtä tosia. Siksi pyrinkin hieman hedoinistisesti kohti ratkaisuja, joissa minä olen onnellinen ja joissa yhteiskunta voi kehittyä. Anteeksi tästä pohjattoman sekavasta kappaleesta, ajatukseni harhailee pitkin ja poikin ja liian nopeasti. Sormet eivät kerkeä perässä.

    VastaaPoista
  6. Hmm, onpas ikävää. Joo, tarkoitus ei tosiaan ollut tulla ankeuttamaan sun päivistä tai mitään, mutta jotenkin vain... Vaikutat musta sellaiselta kiinnostavalta ja vahvalta ihmiseltä, jota haluaisi jotenkin kannustaa eteenpäin, mutta nähtävästi en sitten ihan onnistunut asiassa. Älä lue eteenpäin, sillä en tiedä tuleeko loppu olemaan nyt sitä selittelyä sitten, mutta tahtoisin kuitenkin hieman selkeyttää kantaani vielä. :-D

    Niin. En ihan tiedä miten tulkitset sanomiani asioita, mutta en mäkään mihinkään tiettyyn tarkoitukseen usko saati siihen, että sitä pitäisi mitenkään jahdata. Se "tarkoitus" lähtee ihan jokaisesta ihmisestä henkilökohtaisesti ja voi olla mitä vain. Yleensähän se on jotain hyvää ja tyydyttävää kuten itsensä toteuttamista, ihminen kun haluaa luonnollisesti olla vapaa ja onnellinen ja tehdä asioita, joista saa hyvää mieltä.

    Sä olet väsynyt, ole rauhassa. Ole vaikka epäonnistunut, jos siltä tuntuu, vaikka musta et kyllä sellainen olekaan. Kiirettä tai pakkoa ei ole mihinkään eikä kukaan ei ole valmis tai täydellinen.

    Mutta joo. Toivotan sulle kuitenkin hyvät syksyn alut ja meen tästä nyt pois. :-P

    VastaaPoista
  7. en osaa nyt sanoa mitään, kummallekaan. kiitos kommenteistanne. oli mukava lukea, kaikesta huolimatta. aina ei vain ole... jonkinlaista voimaa ajatella. se lähtee käsistä, enkä enää hallitse mitään - muttei ikinä tarpeeksi, jotta ajatukset loppuisivat todella

    mä toivoisin, että voisin kaivaa itsestäni sen idealistin, jonka katjatar on löytänyt - vai toivonko sittenkään? kyyninen realismi istuu muhun hyvin. mulle opetettiin, että on pessimismiä nähdä niin viat kuin vahvuudetkin. ehkä mä voisin voida hyvin jos pääsisin jonnekin, missä ei ole kuin kaltaisiani - ihmisiä, jotka eivät jaksa tai ymmärrä elämää näin kuin se on. muutaman olen kohdannut, ja olivat liian idealistisia hippiotuksia - anteeksi stereotypisointi jne.

    en tiedä. en jaksa nytkään ajatella järkevästi. ajattelu on parasta mitä mulla on, ja ainoa asia josta todella pidän - ja mä haluaisin luopua siitä hinnalla millä hyvänsä. maailma on kuluttanut mut loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Idealismi on todellisuudessa aivan turhaa haihattelua, samankaltaista kuin uskovaista. Idealismi on jossain määrin ohjailemista, sitä mitä televisiosta työnnetään päihin. Sitä mitä kaduilla huudetaan. Sillä on ote "todellisuudesta" jonka me olemme kovalla työllä vuosien saatossa rakentaneet. Se todellisuus, joka ei ole jonkun ideologisen narratiivin hämärryttmänä, on objektiivinen ja kaiken sisällään pitävä. Siitä ei tiedetä juurikaan, eikä sitä uskalleta lähestyä. Ideologia tuo heikolle mielelle turvaa, se tuo arvoja, vapauksia, mielipiteitä aivoille, jotka eivät jaksa itse ajatella. Niinkuin minun aivoni joskus. Niinkuin sinun aivosi. Sanot omaa näkemystäsi kyyniseksi realismiksi, myönnän sinulle kyynisyyden, mutten realismia. Mielestäni realismi maailmassa josta ei tiedätä tuon taivaallista, on vain hatara ihmismielen tavoittelu tiedosta, johon on mahdotonta päästä käsiksi. Mutta tämähän on vain oma näkemykseni ja minä olen optimisti ja lempivärini on vaaleanpunainen. Idealistiin sortuvana toivon, että en kuitenkaan alistu sille. Haluan katsella objektiivisesti, vaikka se pelottaakin.

      Poista
    2. niin. totta. realismi on tavallaan huono käsite. sanat on vaikeita, niillä on vääriä merkityksiä suhteessa todellisuuteen. ehkä tarkoitan itse sillä juuri sitä että yritän ajatella objektiivisesti. usein en onnistu, mutta uskoisin että useammin kuin monet edes yrittävät. minua on jopa kehotettu lopettamaan se. monesti. useiden eri henkilöiden toimesta. tavallaan sanan "realismi" käyttö yhteydessäni on muutenkin aika hataralla perustuksella, sillä minä, realistinen? hehs, vuoden vitsi. ajatusmaailmanihan on lopulta kovin sekava ja usein todella vääristynyt. usein jopa niin, että se estää vähintäänkin ajoittain minua näkemästä oikein yhtään mitään - järkevää tai järjetöntä. mutta hyvä että sentään saan olla kyyninen \o/ :----DDD

      Poista