Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 20. syyskuuta 2016

( Hiljaisuus. )

Hei ihminen. Tässä tekstissä minä höpötän sekavia ja outoja, ja lähinnä ilmoitan tämän siksi, että teksti on mahdollisesti (tavallista enemmän?) triggeröivää. Siispä muista, että jokainen valinta on omasi - myös se, luetko eteenpäin vai et. Sinulla on myös mahdollisuus harkita, ja jättää lukematta, jos yhtään tuntuu että jokin sinua voisi triggeröidä. Kiitos kun pysähdyit ajattelemaan :---)!


Tajusin, ettei mun kanssa ole polilla ikinä edes oikein yritetty käsitellä yhtään mitään. Tai en tiedä mitä muut keskustelevat omilla vastaavilla ajoillaan, mutta mä olen käynyt kahdeksan vuoden ajan siellä kertomassa enemmän tai vähemmän viikottain, kuinka olo on sietämätön. Jaksamaton. Miten ei kiinnosta. Miten ahdistaa. Miten väsyttää. Miten mistään ei saa mitään irti. Miten me oltaisiinkaan siis voitu mitään käsitellä? Mä en ole ikinä ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa. Välillä kun on osunut satunnaisempi hyvä jakso - viikko, tai jopa kaksi - niin ei siinäkään ole mitään ehtinyt aloittaa. Olen ollut pian taas niin huonona, etten aina edes jaksa yrittää vastata. Myötäilen, tai sanon etten tiedä. Vaatii liikaa voimia puristaa ulos vastauksia siinä. 45 minuuttia on niin lyhyt aika, ettei mun ajatusprosessit ehdi siinä edes kunnolla käynnistyä, ja viikko tai kaksi niin pitkä väli että ajatus on polveillut jo kauas siitä, mistä alunperin keskustelimme. On vaikea palata ajassa taaksepäin enää seuraavalla tapaamisella.

Vuosi 2008. Polilla mulle sanottiin mun olevan vaikeasti psykoottinen. Viikottain multa kysyttiin, olinko viiltänyt. Vastasin, että olin. Kai kysyivät, oliko pahoja. Sanoin etten tiedä - enkä todella tiennyt. Millainen on paha haava? Mun on edelleen vaikea hahmottaa. Olivatko mun haavat ikinä pahoja? Ei kukaan ikinä halunnut nähdä. Niinpä hihojen alla bakteeritulehdukset märkivät vihreää ja tuoksuivat makealle (käsittääkseni ihmisen iholla elää vain yksi bakteeri, joka saisi tällaisen efektin aikaiseksi?). Mä en jaksanut vaihtaa sidoksiani kuin vasta kun ne irtosivat eritteiden painon takia. Silloin oli pakko. Viilsin lisää, kun pikasiteiltä jäi tarpeeksi ihoa näkyviin. Olin sopinut itseni kanssa, että käsivarren päälipuolelle ei saa viiltää - tämän sopimuksen rikoin vasta vuosia myöhemmin. Kai mä olin vähän outokin viiltelijä, sillä mä vihasin sitä. Viilsin, koska uskoin sen auttavan muita; pelastavani nämä helvetistä. Viilsin, koska ajattelin että joku ulkopuolinen paha saa siinä samalla rangaistuksen. Uhrasin omaa kehoani suuremmalle hyvälle. Mun on ollut aina siksi todella hankala vastata kysymyksiin, miksi viilsin. Annetut vaihtoehdot tuntuvat oudoilta, vääriltä; halusitko rangaista itseäsi? halusitko tuntea kipua? oliko epätodellinen olo? Pidin vain siitä tunteesta kun tehtävä oli suoritettu ja sain lopettaa. Siivoaminen oli paras osuus. Kun ei tarvinut enää viiltää.

Enkä mä todellakaan ikinä ymmärtänyt, miten kukaan pystyy vetämään ranteensa auki kun valvova silmä välttää. Mulla kului yhteen viiltoon vähintään tunti, joskus lähemmäs kaksi. Kyllä mä lopulta olin myös jonkinlaisessa koukussa siihen hyvään oloon, joka viiltämisen jälkeen hetken oli. Välillä keho heittää edelleen päälle ne mielihyvähormonit, kun näen kuvia ammottavista haavoista. Mutta itse viiltämisestä en juuri mitään saanut. Veri tuoksui jännälle, ja sen virtaamista oli hypnoottista katsella. Piti vain nähdä paljon vaivaa siihen. Kokea liikaa kipua. Inhosin. Mä sain kai vasta keväällä 2009 alkaneella osastojaksolla kuulla, että viiltoja voi käydä tikkauttamassa. En ollut ikinä nähnyt kenelläkään yhtään minkäänlaisessa vammassa tikkejä siihen ikään mennessä. En ole tainnut nähdä niitä livenä vielä tänäänkään päivänä. En ole ikinä mennyt tikeille. Luultavasti yli yhdeksänkymmentä prosenttia vuoden 2008 alun jälkeen tekemänistäni viilloista olisi tarvinut tikit. Mutta en tiennyt, ja lopulta ajattelin sen olevan turhaa. Pilalla mikä pilalla. Enkä mä vieläkään osaa ajatella, että olen viiltänyt pahasti. Olen nähnyt niin paljon pahempiakin - kai. Mulla ei ole omistani edes kuvia. Ihan muutama vain, kolmelta eri kerralta kai. Mä en ymmärtänyt edes pelätä silloin kun kerran veri suihkusi vessan seinään. Nauroin, ja yritin hinkata sen pois puuseinästä ennen kuin puu imisi sen kokonaan itseensä. En tajunnut, että taisin olla onnekas kun ei käynyt pahemmin. Pikaside päälle, ja sinne jäi tulehtumaan.

Muistaakseni joku hoitohenkilökunnasta on nähnyt viiltojani vain neljästi. Vanha hoitajani varhaiskuntoutuspuolella kai kahdesti. Niille ei voinut enää tehdä mitään, olivat vanhoja ja märkiviä. Käski hakea antibioottikuurin. Terveyskeskuksen lääkäri haukkui minut idiootiksi. Yhden kerran saavuin osastolle, ja toisena päivänä suihkussa tajusin että olin unohtanut kertoa että mulla oli muutaman päivän vanha haava jalassa. Oli noloa mennä pyytämään laastaria kun kukaan ei tiennyt. Onneksi oli sen verran vanha haava, ettei niiden tarvinut epäillä että olisin viiltänyt osastolla. En ymmärrä sitä toimintaa - osaksi tosiaan varmaan koska itse en ehtisi ikinä suorittaa tehtävää loppuun paineen alla ja kiireessä. Ja kerran sattumalta halusivat päivystyksessä nähdä. Taas vanhoja ja märkiviä. Antibiootit ja käsky varata aika haavahoitajalle. Haavahoitaja oli mukava, mutta en meinannut saada hänelle aikaa varattua, sillä itseaiheutettujen vammojen takia oli kuulemma turha hakeutua hoitoon - ja syyksi ei meinannut riittää edes päivystyksen lääkärin käsky.

En tiedä. Jotenkin tuntuu, että muakin on vain päälipuolin laastaroitu. Ja kyllähän se on mulle sanottu ääneenkin: tavoitteena on pitää mut hengissä. Se on kirjattu mulla kuntoutussuunnitelmaan vuosien ajan oikeastaan ainoana tavoitteena. On jännittävää, miten sokea sitä on itselleen. Olen alkanut miettiä vasta nyt, että entä jos olenkin oikeasti aika sairas. Niin sairas kuin pelkään olevani. Ja vaikka kuka luulisi tuntevansa mut kuinka hyvin tahansa, olen aika varma että hän yllättyisi, jos saisi tietää niistä asioista, joista en ole luultavasti ikinä kenellekään maininnut. On olemassa asioita, joista en halua puhua, sillä niillä olisi todennäköisesti seurauksia. Voin vihjata, voin viitata, voin varovasti avata vähän ovea - mutta siihen maailmaan en päästä ketään. Minä kuljen sujuvasti ajatuksissani sen oven läpi, mutta muille se pitäisi avata, ja silloin se kaikki hyökyisi ulos. Pahuus. On asioita, joista ei vain puhuta muille. Ne on niitä ajatuksia, jotka saavat mut hymyilemään tai nauramaan ääneen. Ne on niitä ajatuksia, joista kevyimmät saavat mut kavahtamaan tiettyjä osastoja supermarketeissa, sillä tiedän etten ole ainoa joka niitä ajattelee. Ne on niitä ajatuksia, joita olen opetellut peittämään.

Mulla on tunne, että asiat muuttuvat pian. Mä toivon ainakin, että ne muuttuvat. Että joko mulle aletaan puhua kuin tasavertaiselle, tai oletettavammin mun annetaan mennä. Jään luultavasti ikuisesti pohtimaan, mitä musta lukee virallisissa papereissa, ja kuinka moni viranomainen on käyttänyt työaikaansa mun seuraamiseen (moi, taitaa julkinen blogi tehdä asiat helpommiksi vaikka kyllähän kaikkeen pääsee käsiksi kun tarvitsee). Ja joo, eihän sillä niin ole väliä - ei ainakaan useimmille. Mutta onhan se nyt vain helvetin mielenkiintoista! Harvoin sitä kuulee itsestään kokonaisarviota hyvine ja varsinkin sairaine puolineen - ainakaan niin, että sitä olisi yritetty tehdä ilman minkäänlaista henkilökohtaista tunnelatausta. Jos joku raivopäissään sanoo "tyhmä laiska hullu idiootti" niin ei siihen vain pysty suhtautumaan kuin objektiivisesti tehtyyn arvioon. Olkoon sitten hölynpölyä tai turhaa - minua kiinnostaa. Minua - ja eikö mun jumalauta pitäisi tehdä mitä minä haluan; tuntea mitä minä haluan? Usein siihen kehotetaan, mutta harvoin mun tapa lopulta kelpaa.

np: Mors Principium Est - Two Steps Away

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti