Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kahdenkymmenenkuuden vuoden yksinäisyys

Mun on todella vaikea luottaa enää mihinkään. Tuntuu, että sen jälkeen kun mulle alettiin puhua dissosiaatiohäiriöstä, mä olen tuntenut pakottavaa tarvetta istua siihen muottiin. Se ei tunnu oikealta, jollen sovita itseäni siihen. Mutta muut polilla ovat vahvasti sitä mieltä, että minä dissosioin. Jos kyseenalaistan tämän, saan kuulla dissosioivani. Jos en tunnista dissosiaatiota, dissosioin. Jos joskus tunnistan dissosiatiivisia oireita - dissosioin. Kaikki on dissosiointia; jokainen liikkeeni liittyy siihen, jokainen ajatus, teko, sana, silmänliike. Ja koska mä olen aina kokenut olevani niin helvetin erilainen, niin pakkohan mun on sulloutua siihen muottiin. Jos joku kerrankin hyväksyisi - mutta vieläkään ei tunnu hyvältä, ei oikealta. Mä en ole ikinä voinut näin huonosti. Ja se on kuulemma ihan normaalia kun dissosioi. Mä olen ensi hetkestä vastustanut tätä, mutta tuntuu että aivopesu toimii ja mä vajoan, vajoan, vajoan, vajoan syvemmälle valheeseen. Mä etsin itsestäni sairautta, jota en kykene löytämään - mutta mulle sanotaan, että siellä se on.

Kirjoitin sähköpostia hoitajalle. Ahdistaa, sillä nekin tulkitaan aina. Analysoidaan. Mihin kellonaikaan, muistuttaako tämä muita samaan kellonaikaan lähetettyjä, onko tässä jokin piilotettu sanoma, miksi tämä on kirjoitettu ja miksi nämä kaksi sanaa juuri näin päin? Enkö voi vain kertoa, miltä tuntuu? Eikä kukaan voi edes suoraan myöntää, että mä olen suurennuslasin alla jatkuvasti. Tarkkailussa. Miten reagoin mihinkin, koska nykyään jokaisella liikahduksellanikin tuntuu olevan traumaattinen tausta. Helvetti, mä en jaksa tällaista paskaa! Mulle ei kerrota mitään. Mulle ei ole vieläkään kerrottu, että mun diagnoosi on vaihdettu. Mainitsin siitä sähköpostissani; unohtuiko jotain? Pyysin, että kertoisivat mitä eivät kerro - tai edes miksi eivät kerro. Täytyisi olla tyhmä, jos ei huomaa miten niiden katseet ja eleet kertovat "älä sano ääneen mutta tiedät mitä tarkoitan" - mä olen siinä seurassa ainoa, joka ei tiedä mitä tarkoitetaan.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista; 2 luku; Potilaan oikeudet; 5 §; Potilaan tiedonsaantioikeus 
Potilaalle on annettava selvitys hänen terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä päätettäessä hänen hoitamisestaan. Selvitystä ei kuitenkaan tule antaa vastoin potilaan tahtoa tai silloin, kun on ilmeistä, että selvityksen antamisesta aiheutuisi vakavaa vaaraa potilaan hengelle tai terveydelle.

Mutta mun todellisuudentaju on kunnossa - niin ne sanovat. "Et sinä Elina ole psykoottinen." Jokin tässä ei täsmää. Miksi mulle valehdellaan silti? Mä vihaan tällaisia pelejä. Mä en ymmärrä näitä. Mä oon yrittänyt aina vain kätkeä mitä olen, sillä olen niin erilainen. Olen kehittynyt aika hyväksi siinä. Olen kääntänyt sen lopun outouden, jota en saa piiloon, hassuksi hölmöydeksi. Hehheh, naurakaa, katsos olen vähän tämmöinen höperö. Mutta mä en ole. Mä vain peitän sitä, etten ymmärrä miksi muut toimivat kuten toimivat - tekevät asioita, joissa ei ole järkeä. Mä olen yrittänyt oppia maailman tavoille, mutta mitä enemmän yritän, sitä kauemmaksi eksyn. Mä en jotenkin vain toimi oikein. Mä en osannut lapsena leikkiä, juosta ja hyppiä pitkin pihoja. Musta oli mukavampi katsoa sivusta, seurata. Käydä oma osani leikistä pääni sisällä. Ja sitä mä haluaisin nytkin tehdä: olla, seurata, tarkkailla sivussa ilman painetta siitä, että olen väärin. Mutta mä olen jo liian rikki. Mua ei korjaa enää mikään - ei varsinkaan kuolema, sillä kuolema ei korjaa mitään. Siksi pidänkin siitä. Se lopettaa asiat. Enää ei tapahdu muutosta. Ei korjaantumista - ei hajoamista. Tietoisuus hajoaa, mutta mikään ei katoa. Pysähtyy, muuttaa muotoaan. Ja tietoisuus on se, joka on tuhonnut kaiken.


np: Florence + the Machine - Girl With One Eye

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti