Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kaksi reittiä, yksi suunta


" uusi sivu tyhjä rivi - talvi päättää syklin
maa on valkoinen arkki - kohti viimeistä lukua ja rivin reunaa

kynäni ura ei ole virheetön ja selkeä lause;
kynäni ura on uomaansa hakevaa ajatuksen virtaa

lyijynraskas harmaa polku sanojeni painon alla
tämäkö on vapauteni viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

sieluni maiseman lumen sulattaa tuli - teksti jonka kanssa kuljen
tämäkö on rakkauteni viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

kaksi reittiä, yksi suunta

puhe on, teko on, sana on, vapaus on kylmä ja lakea pinta
tämäkö on maailmani viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

 näkymä on paperia - yhtä massaa -, taivallan suunnikkaan laidasta laitaan
tämäkö on elämäni viimeinen luku; tässäkö rivin reuna?

kaksi reittiä, yksi suunta
kaksi reittiä, yksi suunta
isken jalkani hankeen "

Hämmentävää, hämärää. Olen kaikkea ja mä en ole mitään. Mä en kykene ymmärtämään mitä ihmiset näkevät mussa, ja se saa mut surulliseksi. Mä olen ollut liian kauan näin - väärin muille. Mä olen päästänyt sormieni välistä kultahiput valumaan takaisin jokeen, ja aika on kuljettanut niitä jonkin toisen luo alajuoksua kohden. Mä istun yksin yläjuoksulla - alussa - ja ihmettelen minne kaikki kaunis elämästäni katosi. Kädet, kädet - mun kädet vuotaa, mutteivät verta. Eivät verta, ei verta vaikka mä toivon. Ei ikinä verta. Ei vaikka mä kuinka toivoisinkin. Mä vuodatin itsestäni elämän verenä ulos jo vuosia sitten. Mitä mulla on, mitä mulla on? Kuori ja kulissit. Tyhjyys ja halveksuttava pintakerros - mä vihaan sellaisia ihmisiä.

Mä kuvasin videon. Tai videoita - enhän mä ole oikein hyvä tiivistämään, ja mä rehellisesti pidän siitä ettei asioita töksäytetä vaan ne selitetään. Itse kuitenkin lähinnä vain kai jaarittelen selittämisen sijaan... Hups. Ja tuota tekstiä nyt vain tuli ulos suustani. En viitsinyt sitä yhteen videoon änkeä, vaan päätin että ainaisen itkuvirren sijaan niin maanantaina, tiistaina kuin keskiviikkonakin tänne ilmestyy ajastettu postaus (ei tarvitse jaksaa avata konetta kuin tämän kerran - kunhan nyt jaksan ne kaikki tehdä valmiiksi kerralla...), joka sisältää päivän annoksen mun sekavia hihittelyjä. Yrittäkää selvitä; teillä on sunnuntai aikaa valmistautua henkisesti!

Mä oon voinut todella hyvin. En saa kiinni siitä mitä olen tehnyt. Kyllä mä muistan, mutta ei ne tapahtumat tunnu omilta. Olen edelleen sitä mieltä, että mun muisti on parantunut todella huomattavasti sen jälkeen, kun lopetin lääkkeet. Ei sumua, ei usvaa. Ei sitä tietynlaista epätodellisuutta. Asioiden palauttaminen mieleen ei tunnu mahdottomalta ja ahdistavalta. Joskus unohtuu jotain, jolloin mietin hetken ja muistan. Mä muistan asioita niiltä sumuisilta lääkevuosiltakin, sellaisia joita ennen en. Sellaisiakin, joista ei ole kuvia todisteena. Synkkä syyspäivä ja bussissa Turkuun; tihuttaa vettä. Rauhaisa tunnelma vaikka jännittää. Lyön nyrkin Eetun lempitaulun lasin läpi (en ole ostanut vieläkään uusia kehyksiä - en vaikka lupasin jo silloin). Annun levottomat silmät Trion kulmalla - sataa hiljaa likaista lunta. Herään huutaen ja keho krampaten yönä, jota edeltävänä iltana kuulin Annun tappaneen itsensä. Rotta hyppää mun selkään kaapin päältä kun imuroin alusvaatteisillani - ja jää roikkumaan alushousujen vyötärölle - taisin pelästyä. Minä nauramassa sairaalan shokkihuoneessa kuinka lääkehiili on hyvää. Jätkäporukalla lautapelipicnic, jolla ei taidettu pelata yhtään kunnon peliä. Aurinko paistaa sopivasti, eikä ole liian kuuma. Mä muistan, mutta jotain on siinä välissä - minun ja minun muistojen. Ovatko ne minun? Onko se aika vai lääkesumu? Olenko se minä?

Mä kysyn aina välillä, tilaisuuden osuessa kohdalle, puolivierailta miltä tuntuu dissosioida. Jostain syystä mun on todella vaikea samaistua niiden kuvauksiin. Muut tunnistavat, että dissosioinnilla on alku ja sillä on loppu. Epätodellisuus alkaa ja epätodellisuus loppuu. Sitten on kaikkea muuta. Mutta ei mulla ole sellaista? Ei se koskaan ole alkanut; ei se koskaan lopu? Jokainen sekunti on väärä; jokainen sekunti on outo ja vieras. Koko ajan. Aina. Jatkuvasti. Ei ole olemassa hetkeä, jolloin maailma tuntuisi todelta. Joskus vain tunnen, kuinka kaiken epätodellisuus muuttuu etäiseksi, eikä mikään ole enää mitään. Voiko ihminen dissosioida itsensä turvaan dissosioinnilta? Eikö se olisi jo aika sairasta? Pelottava ajatus. Ehkä ajattelen taas liian pitkälle, ehkä muut eivät ymmärrä miten pelottava se on. Jos mä olen niin rikki kuin olen, mä en ole vähän rikki. Mä en ole edes paljon rikki. Mä olen loputtoman korjaamattomasti pohjattoman rikki - eikä se ole mulle niin iso asia kuin joku voisi kuvitella. Mä olen ollut näin aina. En mä tiedä muusta. Tämä on mun elämä ja tämä sattuu mutta mulla ei ole ollut muuta. Jos mä olisin elänyt tyhjiössä - ilman muita - mä en edes tietäisi muusta. Mä en halua dramatisoida; mä haluan vain voida puhua ajatuksistani ilman että joku kuvittelee että liioittelemalla huomiohuoraan.  Mutta en mä voi. En mä voi.

Ja näinä epätodellisen vilkkaina päivinä mä olen onnistunut ilahtumaan siitä, etten ole tuomittu tämän syyskuun ajaksi täyteen köyhyyteen kuten luulin. Valitettavasti olen tämänkin huomannut lääkkeiden lopettamisen jälkeen; rahaa on helpompi käyttää fiksusti. On helpompi olla tuhlaamatta. Mun ei tarvi täyttää ahdistunutta tyhjyyttä loputtomalla, turhalla materialla, sillä mä tunnen. Tunteet sattuu - mutta mä en ole tyhjä. Mussa on sisällä jotain. Se ei ole mitään hyvää tai kaunista tai mukavaa - mutta se on jotain. Lähinnä mä lyhennän menneiden aikojen osamaksuja. Vaatteita olen ostanut - syystä. Viime syksynä pukeuduin hieman isoiksi jääneisiin 3XL -vaatteisiin, ja 2XL oli vakio. Nyt mä olen ostanut koon M hameita, ja suurella kaula-aukolla varustetut L-koon t-paidat tipahtelevat päältä ikävästi. Kai olen ollut oikeutettu uusimaan vaatekaappini (josta ei muuten puutu enää kuin talvitakki - jonka olen kiikaroinut jo valmiiksi; säästän osan sen hinnasta tämän kuun rahoista, ja ensi kuussa tilaan sen)? Muutaman kirjan olen ostanut - vakaana aikomuksenani lukea ne. Mietin niitä lähes päivittäin, mutta jo ensimmäisen sivun avaaminen on liikaa tällä hetkellä.

Voin olla jopa hieman ylpeä sanoessani, etten juuri ole tuhlannut. Turhat ostokset ovat jääneet - tai ainakin jääneet todella paljon vähemmälle. Mä pystyn harkitsemaan ennen ostosta haluanko tuhlata rahani siihen. Päätös on tietoinen. Ei kymmeniä turhia koruja, ei kenkiä, ei laukkuja, ei neuleita joka helvetin kerta kun sellaisen näen. Tilasin laukun, mutta olen lahjoittanut turhat aikoja sitten pois, ja jäljellä olevat murenevat tai ovat kangaskasseja, jotka eivät sateessa ja lumituiskussa ole ehkä parhaimpia valintoja. Laukku ei ollut kovin kallis, mutta käsityötä. Yritän saada otettua siitä, kuvan kun se saapuu. Ja vuoden ehkä paras ostos on olleet nää uudet labretit; 9mm pyöreä opaliitti ja 9mm ovaali labradoriitti. Sain ne käsiini vihdoin viime viikolla, ja torstaina ujutin milliä isomman korun huuleeni (enkä pyörtynyt nähdessäni sen reiän ilman korua - en ollut aikaisemmin uskaltanut katsoa ja kädet hikosivat kun poistin korua). Olen erittäin tyytyväinen näihin, ja kun voitan lotossa tiedän minkä puodin sivuille palaan shoppaamaan. Hammaslääkäriosari tulee nielemään suurimman osan siitä, mitä nyt säästän tuhlaamattomuudellani, seuraavan vuoden ajan - mutta onpahan hampaatkin hoidettu kuntoon. Ja mulla on varaa maksaa se osari. Ei ehkä paljon muuta, mutta voin yrittää. Pitäisi siirtää tili toiseen pankkiin syntymäpäivänä alkavia kuukausimaksuja pakoon, ja ajattelin jos avaisin samalla toisen mihin voisin siirtää euron tai kaksi kuussa turvaan. Onneksi tammikuuhun on aikaa, sillä mä en nyt pystyisi hoitaa niitä kaikkia ilmoituksia mitä siihen tilin siirtämiseen/vaihtamiseen liittyisi.

Mä olen yrittänyt varovasti puhua ihmisille taas. En pakottaa ketään - enkä itseäni. Mä tiedän miten herkästi multa karkaa lapasesta - ja kulutan itseni loppuun. Mä pelkään niin, mutta mulla on ja on ollut niin loputon ikävä ihmisiä. Mä olen taipunut monelle mutkalle huutoitkiessäni äänettömästi suihkussa yksinäisyyttäni. Mä olen vihannut itseäni todella suuresti, koska en ole pystynyt lähettämään yksinkertaisia mitä kuuluu? -viestejä. Musta tuntuu, että mä olen unohtanut miten keskustellaan. En mä ole koskaan ollut siinä hyvä, mutta usein tuntuu että keskustelut - ne missä toinen reagoi suhteellisen välittömästi sanoihisi, ja sinä hänen - olisivat nykyään entistä väkinäisempiä. Yritän vältellä itseäni aiheena, sillä mussa ei ole kuin masentavaa puhuttavaa, mutta mun elämä on niin tyhjää etten keksi puheenaiheita - ja toinenkaan ei voi kysyä miten menee? kohtaamatta mun masentavaa vastaustani. Haluaisin olla niin paljon parempi. Haluaisin voida välittää aidosti, ja näyttää sen. En tiedä osaanko enää. En tiedä olenko koskaan kyennyt; enhän mä ole ollut läsnä. Tuntuu, että valehtelen kaikille.

Mun pitäisi lopettaa, sillä sanat soljuu taas hallitsemattomasti. En tiedä, loppuisivatko nämä ikinä - loppuvatko ne ikinä? Älkää loppuko! - ei minulla ole muuta kuin teidät. Olenko mä olemassa kuin sanoissani? Välillä tuntuu, että liian moni asia osoittaa suuntaan, että kaikki on näyteltyä ja minä tutkimuskohde. Ajoittain tahdon antaa vainoharhaisuudelle vallan - luovuttaa itseni sen käsivarsille jottei tarvisi koko ajan pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kai mä tän olen jonnekin joskus kirjoittanut - on vaikea muistaa mikä on ollut ajatus ja mikä teksti ja milloin ja missä, sillä ajattelen samoja asioita usein ja samoilta ja eri kannoilta ja uudestaan ja vielä kerran ja se kaikki ymmärrettävästi sekoittuu - mutta pitkään pidin itseäni kyynisenä pessimistinä. Sitten mä tajusin, että taidan olla kuitenkin vain realisti. Ehkä vähän kylmän analyyttinen, mutta onko todellisuus kaunista? Onko se? Kuka voi sanoa rehellisesti kokevansa elämänsä olevan pelkkää upeaa optimistisen kyllä tää tästä kaikki on aivan jees ja järjestyy koska musta se vaan kuulostaa sairaalta todellisuuden pakoilulta. Suurin osa ihmisistä tekee sitä; kieltää asiat jotka sattuvat. Ymmärrän, mutta se ei ole realismia. Ei minulle, ei mielestäni.

Ja jos joku ikinä kehtaa sanoa etten yritä... Sokeat! Joskus se, että yrittää, ei ole jumalatonta fyysistä ja näkyvää raatamista. Se on oman mielensä kanssa painimista siitä, mitä muka saisi jos nousee sängystä ylös; mitä todella hyötyy siitä että syö ruokaa ja pesee hampaat ja tekee jotain muuta kuin pyörii sängyssä. Mä olen kyllä luovuttanut monen asian suhteen - esimerkiksi sen kuoleman. Mä en halua elää, mutta mä en ymmärrä mitä todellista hyötyä kuolemasta olisi - ainakaan mitä varmaa hyötyä. Mä oon elänyt ainaki epävarmuudessa, ja välttelen sitä nykyään mahdollisimman tehokkaasti. Mikään ei ole niin epävarmaa kuin kuolema - ja erityisesti itsemurha. Mä olen mennyt eteenpäin. Pieniä asioita. Ne eivät suoraan vaikuta vointiini - eivät suuresti - mutta enemmän ehkä siihen miten voin selvitä sen kanssa että elämä on vain jatkuvalla syötöllä paskaa. Mä yritän hyväksyä asioita enkä paeta niitä. En tiedä onko se väärin tehty - hyväksyä kaikki paha - mutta ei se vuosien pakoon juokseminenkaan johtanut mihinkään, tai ne yritykset ottaa koppi jostain minkä paino tukehduttaa mut alleen.

Mä haluan, että on ok sanoa etten mä muutu tästä muuksi. Mä haluan, että mä voin ja saan sanoa "olen Elina, olen mieleltäni viallinen ja sisältä sekasotkussa, mutta minä hyväksyn sen ja yritän elää asian kanssa aina niinä päivinä kuin kykynen". Mä haluan, ettei tuon sanomisessa olisi mitään pahaa. Mä haluan, ettei mun tarvisi pakottaa itseäni johonkin maagiseen kuntoutumisutopiaan - mistä mä ihan oikeasti kuntoudun? Itsestäni? Jos mä olen ollut näin ainakin neljävuotiaasta - onko mulla mitään muuta? Miksi mun pitäisi olla jotain muuta? Muiden takiako - niiden muiden, joiden takia mä olen kuluttanut suurimman osan elämästäni olemalla jotain muuta kuin olen? Pitääkö mun esittää taas vain, jotta muilla olisi helpompi olla? Mä en ole vuosiin kokenut, että mikään parantuminen olisi realistista. Siitä aina vain puhutaan, tai jää sellainen tunne että siihen pitää tähdätä. Mä haluan oppia sietämään ja hallitsemaan. Mä en koe, että mun tarvisi pystyä siihen "tavalliseen arkeen" - mä en edes osaa haluta sitä. Mä haluan, että mulla ois lupa olla näin ja että mä voisin olla näin ilman että pienet asiat hajottaa mun maailman palasiksi.

Mä haluan istua yksin ja silittää kirjojen selkämyksiä lukematta niistä yhtäkään. Mä haluan saada innostuskohtauksia, joiden seurauksena matkustan toiseen kaupunkiin tapaamaan ihmisiä ja palaan niin uupuneena, että makaan seuraavan viikon tuijottaen seinää. Mä haluan nirsoilla mun ruoasta, mutta sentään oppia syömään niitä nirsoiluja normaalisti ja säännöllisesti. Mä haluan eristäytyä aina välillä ja lukea tunteja wikipediaa ja tiedeartikkeleja ja tietokirjoja ja ahmia sen kaiken tiedon itseeni. Mä haluan hihittää tyhmille ja lapsellisille vitseille. Mä haluan kokea vapautta itkeä kun muhun sattuu. Mä haluan romahtaa kun kaikki on liikaa, ja mä haluan voida tehdä sen niin että hetken kuluttua mä olen tyhjentänyt sen kaiken pahan pois, ja nousen taas. Mä en halua pelätä enää. Mä en halua pelätä muiden mielipiteitä, ja antaa niiden ohjata mua. Mä en halua pelätä jokaista, kaikkea, koko ajan, kaikkialla. Mä en halua pelätä. Mä en halua pelätä. Mä haluan hengittää.


" reunalla tunnustan: ei ollut järkeä, ei jumalaa
vain vapaus valita kahdesta pahasta pienempi raskas tie

silmät auki astun - selkä suorana, kädet avoinna, maailma takana - ulos sivulta



piste. "

np: Stam1na - Kaksi reittiä yksi suunta

5 kommenttia :

  1. Sekavat hihittelyvideot on just kivoja, odotan niitä jo! En ehtinyt laittaa kysymyksiä siihen kysymysjuttuun kun heräsin niin myöhään, ehkä seuraavalla kerralla sitten! :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ah, harmi! ens kerralla sit :3 ehdit kerätä niitä sen verran ettei tarvi muilta ollenkaan kysymyksiä kun jaarittelen joka vastaukseen ains liikaa joten sun kysymykset riittää? B----D
      huomenna sit näet millasta paskaa oon saanut aikaiseksi oh...my. :'----)

      Poista
  2. Löysin täältä pienen toivonpilkahduksen. En tiiä. Toivonkipinän jostain siitä että ehkä jonain päivänä maailmassa on vielä paikka sinun kaltaisille ja minun kaltaisille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en tiedä miksi, mut itken ihan typeränä nyt. ;____; en silleen pahalla! en osaa nyt selittää. anteeksi. yyh. ♡

      Poista