Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 27. syyskuuta 2016

Pään sisällä

Istun terassilla. Kello on yksi aamuyöllä. Mulla on päällä t-paita ja jalassa villasukat. Ei ole kylmä vaikka luulen syksyn olevan jo kohtalaisen pitkällä. Syyskuun loppu, luulen, Viime viikolla taisi olla 22. päivä; takuueläkkeen maksu. Se meni väärälle tilille ja siksi piti soittaa Kelaan. Kyllä. Taivasta peittää ohut pilviharso, ja vain pari kirkkainta tähteä loistaa himmeästi sen läpi. Ilmankos onkin lämmin. Pilviä. Reilun kahdenkymmenen minuutin päästä en uskalla enää istua kuuntelemassa hiljaisuutta. Joku kuitenkin huomaa, ja valitusta. Eikä ollut tarpeeksi viileä jotta olisin kunnolla rauhoittunut, ja hiljaisuus oli liian tyhjä jotta olisin todella herännyt.


Päätin antaa itselleni aikaa joulukuun lääkärintapaamiseen asti. Tästä tulee monin tavoin vaikeaa; pitkiä sekunteja, loputtomia päiviä, liian nopeasti juoksevaa aikaa - niin lopullista. Sitten pitää tietää, mitä teen hoidon kanssa. Jatkanko polikäyntejä, vaikka todennäköisesti niistä on tällä hetkellä lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä, vai lopetanko ne ja jään vaille hoitokontaktia. Ihmettelen, miksi tämä on niin vaikeaa, vaikka tavallaan tämän pitäisi olla helppoa. Faktat ovat mun nähtävissä. Mä en kykene sitoutumaan hoitoon kokonaisuutena enkä todellakaan tarpeeksi, jotta siitä olisi mitään hyötyä. Osat mussa sabotoi kaiken pienenkin hyödyn, joka yrittää pureutua muhun. Mutta mä pelkään. Mä pelkään, vaikka jarrutan vain omaa uppoamista - ja hidas hukkuminen on tässä pahinta, sen olen itselleni myöntänyt jo tuhannesti. Olisi helpompaa ja armollisempaa päästää irti - kadota, upota, hajota, tuhoutua. Sillä mä tunnen kuinka niin käy. Se tapahtuu tällä hetkellä vain kovin hitaalla tahdilla, eikä sitä voi juuri edes huomata. Mutta mä tunnen sen. Mä huomaan sen. Hitaasti mun ote irtoaa todellisuudesta. Se tuntuu lohdulliselta. Mä olen menossa kotiin. Mä jätän teille mun kehon, jotta kukaan ei jäisi ikävään. Mutta mun mieli poistuu - mä katoan. Mä katoan. Mä lähden pois, mä lähden vapauteen, mä lähden turvaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Mutta miksi kuolema on niin hidast? Kiirehdi, kiirehdi! En jaksa odottaa enää!

Pää rukoilee pitkästä aikaa bentsopumpulia eikä mulla ole mitään, sillä olen kieltänyt ne ja kieltäytynyt niistä jo useasti. En tiedä onko se lopulta enemmän heikkoutta vai vahvuutta. Osaksi kieltäydyn, sillä pelkään. Osaksi kieltäydyn, sillä purkillinen pillereitä tarkoittaa muutamaa iltaa pumpulissa - se olisi hyvää, se olisi kaunista ja se olisi aivan liian hyvää ja kaunista minulle. En ansaitse kääriytyä rauhaan ja helpotukseen. En minä. En. Mikään muu ei vie pahaa pois, ja pahan pitää olla jotta muistan kivun ja jotta muistan mitä maailma on. Pahaa. Pahaa. Ja silti mä haluan kadota edes hetkeksi. Parisataa milligrammaa Opamoxia, muutama ylimääräinen Tenox. Jotain. Mitä vain jotta todellisuus katoaa - älkää antako sitä minulle, sillä sieltä minä en palaa. Minne palaisin? Tyhjyyteen. Olisiko sillä väliä? Ehkä kuolisin nopeammin?

Ajatuksia on liikaa, enkä jaksa napata niistä kiinni. Satunnaisesti joku vilahtaa näkyvissä hetken kauemmin. Iltapäivällä multa katkesi yhteys mihinkään. En nukkunut, mutten ollut hereilläkään. Keho oli kuin halvaantunut, enkä voinut sitä liikuttaa. Aistit eivät pelanneet - silmät näkivät mustaa, korvat olivat kuurot, keho ei tuntenut sitä vähääkään mitä normaalisti, hajut ja maut olivat kadonneet ulottuviltani. Kun sain lopulta revittyä itseni takaisin eloon, olin väsynyt. Kuin olisin joutunut hakatuksi; kidutetuksi. Fyysinen ja psyykkinen uupumus tahtoivat viedä uneen, mutta en voinut antaa sen tapahtua. Pelotti liikaa. Raahauduin sen sijaan suihkuun. Uni kiertää mut edelleen.

Mä olen todella irrallani. Ei ole olemassa kuin se sekunti, jota elän. Mennyt ja tuleva - niitä ei ole. Jollain perustavanlaisella tavalla tämä tuntuu väärältä. Toisaalta taas helpottaa päästää irti osasta siitä suuresta taakasta, jota mukanani raahaan. Menneisyys, etäänny vain. Tuleva, ole olematta. Nykyisyys, kapene ohueksi langaksi ja jos et kestä painoani niin katkea vain. Mä olen tottunut putoamaan. Mä putoan mielelläni. Selkäranka mutkalle ja poikki; henki pois, henki pois. Ei enää kipua, ei enää tuskaa. Ikuinen tyhjyys, valkoista, valkoista, tyhjää, valkoista. Loputtomiin. Hiljaa nyt, sisko nukkuu vähän aikaa.

np: Poets of the Fall - King of Fools

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti