Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 8. syyskuuta 2016

Tänään opettelemme suunnistamaan ilman karttaa


" täällä ihmiset näyttävät tähdiltä;
oppisimmekohan jotain heiltä? "

Jotain on naksahtanut toiselle paikalle jossain mussa - ainakin hetkellisesti, ainakin tänään. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä puhun puhelimessa kahdesta melkein puoli neljään - minä, yöllä, pimeässä, puhelimessa! - ja yritän höpöttää tyhmiä ja turhia jotta hieman humalainen ystävä ymmärtäisi nukahtamisen fiksuuden omassa tilassaan. Aamukuudelta väsyttää. Ennen kymmentä, kävellessäni fysioterapiaan, tuntuu kipeän uupuneelta. Keho pistää vastaan; tarvin unta! Fysioterapiassa on mahtavaa. Mun tasapaino kestää taas keinumista päkiöille ja kannoille - hetken, mutta kestää. Tajuan, että pidän mun fysioterapeutista oikeasti, vaikka aluksi se tuntui jotenkin aivan vääränlaiselta ihmiseltä. Jännä, että mulle käy usein näin. Että ihmiset, joista ihan ensin saan inhottavan kuvan, ovatkin ne parhaat. Ja tavallaan siinä ei ole yhtään mitään omituista, kun otan huomioon taustani.

Olin aikaisemmin lukenut yhden ihmisotuksen blogia (se oli Miss Chaos ja tämä!), ja huomannut jotain, josta piti häneltä heti sännätä kysymään: mikä on painopeitto? Pian jo olin ihan lumoissani - tätä mä olen etsinyt, tätä mä tarvin! Rohkaisin mieleni, ja kysyin asiasta fyssariltani; voisinko minäkin, vaikken neurologista häiriötä omistakaan? Fyssarin ilme jotenkin kirkastui. En tiedä tarkoin miksi; ehkä se oli ilo että itse halusin kokeilla jotain, ehkä hän tajusi ettei ole aikaisemmin moista ajatellut. Joka tapauksessa hän lupasi ottaa selvää asiasta. Moisen kapistukset ovat hinnakkaita etsipä niitä mistä tahansa, ja minun käsityötaidoillani ei juuri edettäisi... mihinkään. Odotan jo ensi viikkoa; haluan tietää voisinko saada jostain sellaisen halvemmalla kuin ihan loputtoman satoja euroja, joita minulla ei ole. Toisaalta olen kyllä myös valmis maksamaan, olen nimittäin aika erittäin varma hyötyväni painopeitosta. Huomasin viime talvena, nukkuessani peittovuoren alla, että se paino rauhoitti aivan pirusti. Neljässä peitossa oli vain lopulta se lämpöongelma - eikä mikään määrä hikoilua lämmitä mua jos oikein palelen. Ei haittaisi, jos saisin nukuttua - ja mahdollisesti vielä levollisesti!

Kesken harjoitusten fyssari kysyy onko mulla nuha, ja sanon että onhan se, ajoittain, pelkkää vettä, vaikken ole allerginen millekään. Saan kuulla, että kuulostaa tyypilliseltä dissoilulta. Tapahtuu jotain ikävää - tuoksu, tai jokin muistuttaa tuoksusta - joten nenä menee tukkoon. En halua haistaa. En pysty. Suojamekanismi. Sama kun ottaessani terän käteen, kehostani katoaa tunto. Mun on myös vaikea pitää silmälaseja päässä - ne tuntuvat epämukavilta. Fysioterapeutti vahvistaa, minkä olen jo muualta saanut kuulla - kaikki osani eivät välttämättä tarvitse silmälaseja. "Joko sä olet saanut selville montako osaa sulla on?" En ole. En. Ei me olla vielä siellä. Kerron, että tiedän niiden menevät ja vaihtuvan kovin nopeasti. Etten voi erottaa niitä, en millään voi. Että ehkä siksi on niin hankala ymmärtää mitä on dissosiaatio - kun en mä saa siitä kiinni. Se on niin nopeaa ja kokonaisvaltaista ja kaaoottista, etten mä voi jakaa sitä paloihin. En vielä. Mutta kuten fyssarikin tunnustaa ajattelevansa - onhan tää nyt aivan saatanan mielenkiintoistakin! Jos tää ei tapahtuisi mulle - jos tää ei sattuisi niin kamalan paljon - mä olisin nörttikuolat poskilla pohtimassa miten tällainen toimii, ja miten tämä on mahdollista. Voinhan mä nytkin, mutta pitää varoa ettei töki liikaa tutkimuskohdetta - itseään. Sitten voi(n) räjähtää. Mut harvan tutkimusaineista kulkee helposti aina mukana? Kai olen myös onnekas, hehs.

Hammaslääkärissä meinaan taas nukahtaa siihen tuoliin. Siinä on turvallista, ja siinä on rento olo. Luotan niihin ihmisiin - se on hämmentävää, varsinkin kun hammaslääkäri on mies. En osaa luottaa itseäni reilusti vanhempiin miehiin. Tämä on hyvä, enkä pelkää tätä. Se pitää käynnin lopuksi mulle hammaslääketieteen lyhyen oppimäärän, kuten itse sanoo, sillä hän ei mun juurihoitoa pystynytkään toteuttamaan. Ei ihme etten sitä ahdistavaa, pelottavaa, epämiellyttävää ja kaikin puolin inhottavaa puudutusta tarvinut - hampaat hermot ovat kokonaan kuolleet ja lähes "korjanneet" itsensä umpeen. Tarvitaan erikoishammaslääkäri ja jokin mystinen mikroskooppikamera avaamaan ne ja lääkitsemään bakteerit kuoliaaksi. "Muuten sun leuassas on ajan kanssa golfpallon kokoinen reikä." Pidän hammaslääkäristäni aina vain enemmän. Harmi, että enää vain yksi kerta hänen luonaan, sitten se juurihoito. Erikoishammaslääkäri on kiireinen kaveri, joten sain ajan vasta lokakuun loppuun. Mutta mä selviän. Golfpalloreikä ei ihan niin nopeasti tyhjästä muodostu. Vastaanottotiskillä varatessani uusia aikoja virkailija neuvoo syömään ennen juurihoitoa. "Se puudutus on aika tukeva." Hän hämmentyy, kun kerron etten tarvi puudutusta. Tarkennan hampaan olevan kuollut. Ja lisään vielä etten mä sitä muutenkaan ota kuin pakosta. Nainen jää istumaan lähinnä leuka sijoiltaan perääni.

Mä kriiseilen, kun L-koon neuleet näyttävät kamalalta mun päällä; tää roikkuu oudosti! Ystävä vakuuttaa että niiden kuuluukin olla niin, että ei tarvitse ostaa pienempää. Helpotus. Pelotti oikeasti että L on iso. Ette ehkä voi käsittää, mutta olen jo nyt pienentynyt vuodessa niin hurjasti, että vaikka peilissä olen vihdoin taas minä, huimaa. Minulla oli viime syksynä H&M:n "isojen tyttöjen" malliston takki kokoa 52. Tänä syksynä ostin takin kokoa 40 - Onlysta. Mä en ole asioinut kyseisessä puodissa ostomielessä vuosiin. En ole voinut; en ole mahtunut. Valinnanvaraa on niin paljon nykyään. Ja vaikka olen onnellinen ja iloinen, pelottaa. Entä jos tämä ei pysy? Jos joku aamu peilistä katsoo taas yli satakiloinen? Niin kävi viimeksikin. Olin normaalipainon alarajan tuntumassa - ja seuraavana aamuna sairaalloisen ylipainoinen. Niinhän se meni? Menihän? Menikö? Mä pyörin kämpän vessan peilin edessä (näen vain noin puolet yläkropastani siitä peilikaapin ovesta) ja vähän tanssittaa. Näytän ihan jees. Mä olen ihan jees. Mutta en voi sanoa sitä vielä ääneen. Kovin usein.

Mun huonot päivät on edelleen sietämättömiä. Ne vie musta kaiken. Mutta mä yritän roikkua; kannatella itseäni pinnalla yrittämällä auttaa muita. Jos joku kiittää, jos joku oivaltaa jotain... Mussa läikähtää. Myös kun mulle sanotaan vastaan. Etten tavoittanut toisen ajatuksia, etten aivan ymmärtänyt - sekin tuntuu. Saa ajattelemaan. Ja mä opin itsestäni enemmän kuin ikinä kun mä katson muita. Ne on rehellisen rikki, ja niihin sattuu. Ja mä näen niissä niin paljon kaunista. Osassa suorastaan loistaa jotain sisällä; valoa, toivoa, paloa, halua. Mä jotenkin näen sen pelon ja vihan ja masennuksen ja ahdistuksen ohi. Musta tuntuu että siinä missä mä olen yliherkkä muiden negatiivisille tunteille, mä pystyn myös aistia kauneutta ja voimaa, joka on uponnut sen kaiken ruman ja kipeän alle. En halua väittää olevani meedio, pyhimys ja suuri pelastaja. Mä olen eksynyt, rikki - ja täynnä halua oppia, tietää, ymmärtää, auttaa. Sen sijaan, että mä sortuisin muiden taakkojen alle, mä imen niistä voimaa taistella. Vittu, minäkin potkin! Älä saatana lopeta - älä vielä! Sinä pystyt! Enkä mä halua velvoittaa ketään mihinkään. Epäaito ei toimi, epäaito ei auta. Mä otan vastaan mieluummin haukut kuin valheet. Mä otan vastaan mieluummin kivun, kun petoksen.

Ja tänään mä - pimeässä susien pelossa tärisevä haavanlehti - istun terassin lattialla niskani kipeäksi tähtiin tuijottaen. Mä en ole ikinä ennen erottanut Linnunrataa. Itkettää, kun näen sen. Jostain syystä en koskaan uskonut kykeneväni - ja halusin sitä niin kovin. Sanovat sitä niin kauniiksi... Se on kaunis, voin vakuuttaa jos et ole itse vielä nähnyt. Ja mä näen ensi kerran maapalloa kiertäviä satelliitteja ohittamassa meitä taas yhdellä kierroksella. Mä näen tähdenlentoja - ja kerran ilmakehään iskeytyy jotain niin suurta, että hetken se loistaa ainakin kolme kertaa kirkkainta tähteä selvemmin. Nauran ääneen. Ei tää vittu ole totta. Mä nousen ylös vasta kun niskat valittavat kireyttä ja päässä ei tahdo kiertää veri. Silti katson vielä hetken kaiteeseen selkääni nojaten. Ei tää vittu ole totta. Kaikki se kaunis, mitä näkökenttäni ja -kykyni rajoissa näen, on luultavasti jo kuollut - tai ainakin kuolemassa. Ja miten paljon onkaan uutta kaunista, jota en vielä kykene näkemään! Sisälle astuessani sormet ovat tunnottomat, ja niitä alkaa hitaasti kihelmöidä ikävästi. Mä en tiedä olenko koskaan ollut näin onnellinen edes tällaista lyhyttä hetkeä - niin onnellinen että kyyneleet virtaa mun silmistä.

Perjantaina mä istun kymmenen tuntia bussissa ja astun lopulta ulos Rovaniemellä. Piti mennä Helsinkiin, piti nähdä useita ihmisiä - niitä jotka kiehtovat. Mutta mä totesin etten mä vielä kykene. Niin monta uutta kasvoa kerralla, vieraassa paikassa... Ei, ihan liikaa. Vielä toistaiseksi aivan liikaa. Rovaniemellä yhdet tutut kasvot ja uusi kaupunki, jonka uskon olevan kaunis. Mulla on Rovaniemestä hyvin ... selkeä mielikuva. Olen valmis kohtaamaan pettymyksen. Yritän mahduttaa kameran mukaan, mutta lupasin itselleni että jos se mukaan mahtuukin, sitä ei tarvitse käyttää. Tavoite saada tarvittava mahtumaan kettureppuun ja olkalaukku-kangaskassiini. Mä keinutan sisälläni mielikuvaa universumista, ja samalla maailmakaikkeus kietoo mut sisäänsä ja halaa. Nyt on todella hyvä.

np: Ultramariini - Tänä iltana emme pelkää

5 kommenttia :

  1. Tää saattaa olla hämmentävä kysymys tai ylipäänsä outoa kun olen lukenut sun blogia pitkään enkä ole kommentoinut :). Tuo tähtien,tähdenlentojen,satelliittien ja linnunradan näkeminen. Minussa se on herättänyt aina sellaista ikävää ikäänkuin "kotiin". Tulee tunne että siellä jossain on mun koti josta olen tullut. Se herättää myös rakkautta,sellaista kokonaisvaltaista. Syleilyä. T. Laura

    VastaaPoista
  2. Apua se kysymys! Siis herättikö tuo näky sinussa mitään vastaavanlaisia tunteita? Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hmmh. mä enemmänkin ehkä koen sen niin et se kaiken äärettömyys muistuttaa mua siitä miten olemattoman pieni olen. lopulta turha, mut elossa. mitä jos mokaan? se ei lopulta vaikuta mihinkään. ns. kärpäsenpaska ikkunassa on merkityksellisempi mulle kuin minä universumille. ja lopulta se pienuus on vapauttavaa ja kiehtovaa.

      mä en tiedä osaanko mä tuntea sellaista jotain et kuuluisin johonkin - silleen pakahduttavan suuresti. mulle se on enemmän ihmetystä ja mielenkiintoa. lähimpänä jonkinlaista mitä jotkut saa uskonnosta? luulisin. en tiedä :'---)

      Poista
    2. Mutta herättää niin paljon ajatuksia ja asioita ��

      Poista
  3. En tiedä mitä kommentoisin näihin sun teksteihin, sillä ne vetää mut aivan sanattomaksi. Oon varmasti monesti jo sanonut tän, mutta sä olet ihan uskomattoman taitava kirjoittaja! Oikeasti. Sulla olisi taitoa kirjoittaa kokonainen kirja.

    Mä tykkään kans tuijotella hirveesti tähtiä ja kuuta taivaalta, mulle tulee sellainen todella pikkuinen olo, että kuinka pieni osa olenkaan täällä.

    VastaaPoista