Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 12. syyskuuta 2016

Yöjuna


Juna keinuu yön halki kohti Helsinkiä. Mä vaihdan Tampereella, ja Riihimäellä. Sitten Lahti; hyvästi Rovaniemi. Yli-ikäinen teini puhuu puhelimessa kaiutin päällä ainakin puolitoista tuntia aina yhteen asti yöllä.  Kukaan ei kehtaa käskeä lopettamaan. Ihmiset sulkevat silmänsä. Mä laitan musiikkia kovemmalle. Päässä pyörii pitkästä aikaa kuolema. Niin pitkään aikaan en sitä nähnyt vaihtoehtona - vai oliko se pitkä aika? - mutta nyt se heräilee, venyttelee - voimissaan; kuolemantoive. Perjantai herätti sen. Sen, ja jotakin muuta, josta en saa kiinni.

Perjantaina oli lääkäri. Hoitaja istui mun viereen odotushuoneen sohvalle. Ei vaihdeta sanaakaan tervehdysten lisäksi. Lääkärin kanssa käydään läpi lääkitystä. Sanon etten koe siitä apua. Että olisi kai parempi lopettaa molemmat jäljellä olevat lääkkeet. Molemmatko? - ja huomautuksia miten koko ajan muutan mieltäni. Vastaan tietäväni kyllä; se syö mua. Elina, kuten tiedät, sellaisissa dissosiaatiohäiriöissä kuin sulla lääkityksestä saatava apu on ... minimaalinen. Nyökkään. Tiedän. Siksihän mä olen pohtinutkin että antaa olla - mutten sano. Lääkäri kysyy, onko mulla kokeiltu mielialantasaajaa. On. En muista tosin miksi se lopetettiin. Muistan kyllä koska, mutten miksi. Teksteistä paljastuu, että multa vaan siivottiin lääkkeitä vähemmäksi kun niitä oli paljon ja joka lähtöön.

Ovat sitä mieltä, että jotain pitäis keksiä. On näitä lääkkeitä vielä pari. Lyrica? Kieltäydyn. Ei. Mä tiedän riskit, ja tiedän että mun ei kannata kyseiseen lääkkeeseen koskea. Miksi? Väärinkäyttöpotentiaali ja riippuvuusriski. Ei näillä annoksilla ole riippuvuusriskiä. Ja mitäkö juuri sanoin...? Onneksi lääkäri jatkaa ettei mulla varmaan kyllä olisi helposti varaakaan; Lyrica on kallis lääke. On vielä sit Serdolect. Se ei oo vaan ensilinjan vaihtoehto. (Tiedän.) Ja Sycrest. Se tosin on varsinaisesti Suomessa vain kaksisuuntaisen hoitoon, mutta muualla myös psykoosien. (Tiedän, mutta olette hokeneet etten ole psykoottinen?) Ja Latuda, mutta se ei ole erityiskorvattava, joten ei varmaan sitä. Joo ei. Peratsin lopetetaan. Venlafaxin jää, sillä vaikka olisin saanut luvan purkaa sen tajusin etten nyt jaksaisi vieroitusoireita. En nyt. Mitään uutta ei aloiteta. Katsotaan ensi kerralla sitten. Ensi kerta on joulukuun puolivälissä; kuntoutustuki pitää uusia.

Puhutaan muutakin. Tai lähinnä mä itken, ne puhuu. Miten mun olo varmasti huononee mitä enemmän erotan itsessäni oireita. Soperran miten hämmentävää on, kun kuulen niin monen dissosiaatiohäiriötä sairastavan pystyvän tunnistamaan koska dissosioi. Lääkäri ja hoitaja tuijottavat ensin minua, sitten toisiaan. Kuulemma jos on kyse samantyyppisestä kuin minulla niin ei sitä voi tunnistaa mitenkään; sanoa koska se alkaa ja koska loppuu. Multa loppuu keuhkoista happi ja haukon tyhjää ja yritän hymyillä kyynelten väliin. Käskevät myös pohtia tuettua asumista, mutta luulen että mun kohdalla kyse ois enemmän palveluasumisesta kuin tukiasunnosta. En tiedä, en tiedä. Jotain positiivistakin sanovat; mä olen kynsinyt ihoani paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Lääkäri ei ollut tästä kai tietoinen, kynsimisestä, sillä kysyy hoitajalta onko se ollut pahaakin. On. Kysyttäessä mistä itseäni olen kynsinyt, hoitaja luettelee kroppani kaikki paikat. Ei me olla tästä edes puhuttu, miten se tiesi niin paljon? Luulin että se oli nähnyt vain kasvot - ettei se ollut tajunnut edes jalkoja! Ei se muuta ole voinut nähdä. Olenko kertonut? Milloin ollaan puhuttu?

Anonyymi oli kysynyt kysymyspostauksessa multa mun dissosiaatiosta, mutta olin jo tehnyt videot, joten vastaan kirjallisesti - mikä on ehkä selvyyden vuoksi parempi. Mä tiedän kovin vähän siitä, miten dissosiaatio mulla ilmenee. Kuten jo aiemmin tuli ilmi, en pysty sanomaan koska se alkaa tai koska se loppuu. Olen tullut lopputulokseen, että joko en dissosioi ollenkaan - tai sitten dissosioin aivan koko ajan. Luultavasti jälkimmäinen. Multa kyllä katoaa aikaa - sitä se on kai kun en muista. Muistini harvoin ylettyy puolta tuntia kauemmas. Riippuu tietysti tilanteesta ja keskittymisen määrästä. Jos oikein keskityn, voin selvitä muutaman tunnin. Todella väsyneenä unohtuu jo edellinen ajatus täysin. Välillä aikaa tuntuu tulevan lisää. Luulen tehneeni jotain tunteja, mutta oikeasti on kulunut muutama minuutti. En osaa kuvata sitä paremmin kuin ajan lisääntymisenä, sillä se on katoamisen vastakohta. Kun aikaa katoaa, on kuin elämä kulkisi pikakelauksella, eikä mistään saa kiinni. Kun aika lisääntyy, kaikki hidastuu, aikaa on loputtomasti eikä sillä ole merkitystä.

Me ei olla oikeastaan hoitajan kanssa käyty läpi mun... osia. Jakautumista. Lähinnä ollaan kerrattu ja kerrattu dissosiaation yleistä määritelmää - viimeiset kaksi vuotta kohta. Välillä ollasn muutama pintapuolinen sana vaihdettu. Tunnistanko eri osia, millaisia? Kysymys on vaikea. En tiedä mikä on normaalia, mikä ei. Eihän kukaan täysin yhtenäinen ole - en usko. Mutta välillä huomaan jotain... vierasta itsessäni. Mä en tavallaan halua tietää, sillä mulla on tunne ettei niitä osia oke yhtä, ei kahta, ei viittä. Luku on kaksinumeroinen, ja mitä kaikkea siihen sitten lasketaan... onko se merkityksellistä? Tavallaan minulle kyllä. Mutta en mä tiedä... mitään. Mahdollisista osistani. Fysioterapeuttikin kysäisi montako mulla on. Sanoin ettei olla puhuttu. Fyssari peruutteli; juu aivan aivan tietty! Joten on kovin vaikea vastata. Tuntuu ettei mulle juuri edes haluta kertoa - ja siihen on varmasti syyt. On vain vaikea ymmärtää kun ei tiedä. Epätietoisuus raastaa, mutta kai tää kaikki on punnittu ja pohdittu. En silti jotenkin osaa hyväksyä etten saa itsestäni irti juuri mitään infoa. Ehkä voisin sanoa sen verran jokseenkin varmasti, että mun oireet on laajoja ja moninaisia. Ja nähtävästi kovin solmussa keskenään.

Joten joo. Mulle on kyllä apua tarjolla. Laitos, ja/tai lääkkeet joista ei todennäköisesti ole apua. Jotenkin en jaksa riemastua näistä vaihtoehdoista yhtään. Sen sijaan pikakertaan Rovaniemen tähän. Se oli hyvä. M oli ihana, ja osasin jotenkin ensimmäistä kertaa puhua sille kunnolla. Maisemanvaihdos oli hyvä, Kemijoki kaunis. M soitti Spotifysta hyvää musiikkia pyytämättä (hyvä musiikkimaku sillä tytyllä!) ja ruoka oli hyvää vaikka kiroilin sen ääressä todella kauan. Desi tai vajaa, ja maha huusi jo olevansa täynnä. Sanoin keholle että vitut, et voi olla, ja ängin loputkin alas. Melkein yökkäsin kohtalokkaasti - mutta vain melkein. Syötiin herkkuja, kaikenmoisia. Omenasiideritriffleä, ja mun kinuski näytti tällä kertaa oikeasti kinuskilta. Lätkämatsi oli paska, samoin Tinderin tarjonta - mut jälkimmäinen kirvoitti muutamat naurut. Ounasvaaralla ei ollut poroja, enkä kyennyt valloittamaan kymmenmetristä näkötornia. Ensimmäinen askelma riitti. Sanoinko jo hei että Kemijoki oli kaunis!

Uskalsin sittenkin nähdä myös muita ja Miss Chaos poimi mut mukaansa kansainvälisten markkinoiden reunalta (bretzel - juusto+pitsamauste - muuten hyvä, englantilainen fudge edelleen oksettavaa - heitettiin ne M:n kanssa lopulta roskiin). Kokonaisuutena erittäin hyvä reissu. Jos vain olisin kyennyt oikeasti nauttimaan... Tätä on vaikea selittää, mutta vaikka mulla oli mukavaa niin ... en tuntenut sitä. Ja vika ei ollut seurassa tai Rovaniemessä (joka on muuten tavallaan hyvin samankaltainen kuin Jyväskylä?), vaan minussa. Väsytti liikaa, ja sosiaalisuuskiintiöni täyttyi ja valui jo ylikin. Kasvot ovat kauttaaltaan kipeät naurusta, hymystä, hämmennyksestä, puheesta, keskittymisestä. Ja jalat poikki istumisesta ja kävelystä (lauantaina tuli muistaakseni noin seitsemän kilometriä - mitäköhän helvettiä!). Ja sanoinko Kemijoesta? Niin kaunis! Pitää nähdä se uudestaan. Istua hiljaa ja tuijottaa ja tyhjentää mieli. Suuret vesimassat ovat rauhoittavia.

Joten tää viikonloppu oli ihana - ja kamalan rankka. Kun mä kahdeksan jälkeen löydän itselleni sängyn, taidan nukahtaa aika tehokkaasti. Vielä ois... aika monta tuntia selvittävänä. Kaksi vaihtoa. Kilometri kävelyä. Sitten. Kai se on oma onneni että olen näin väsynyt. Muuten saattaisin lipsua epätoivoon ja yli. Näin väsyneenä ei jaksa kuolla. Mä oon umpikujassa vaikka kai mulla on vaihtoehtoja - tai vaihtoehto. Haluanko kokeilla? Jaksanko? Onko motivaatiota yrittää enää - vai kyllästyttääkö kaikki jo niin saatanan paljon ettei vaan... kiinnosta enää? Ehkä oon nähnyt tarpeeksi. Ehkä mulle ei kelpaa tai riitä enää mikään. Mikään ei korvaa sitä kipua ja tuskaa, niitö menetettyjä vuosikymmeniä. Eikä mua lohduta mikään epävarma tuleva. Mä oon nähnyt tarpeeksi epävarmuutta, kokenut liikaa pettymyksiä. Ehkä mä vasn leijun ja ajelehdin. Onko sillä edes väliä?

np: nothing

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti