Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 27. lokakuuta 2016

Ja ennen kuin aurinko jäätyy se palaa hetken kuumemmin


se muistaa sinun muistosi ja pelkää pelkojesi taakkaa
se viimeisenä päivänä ylösnousee viereltäsi

se tunteitasi rakastaa ja hengittää keuhkoissasi
se silmiesi takaa katselee, se - rakastaja kaaoksen "

Väsyttää niin. Tänään koko kehoa särkee. Ajattelin että flunssaa, mutta ei mulla ole muita flunssan oireita. Tää lihaksia repivä särky on siis kai lähtöisin dissosiaatiosta - ja sen takia tuntuu tyhmältä ottaa särkylääkettä. Hetkittäin kuitenkin tuntuu että sekoan. Jalat ovat jäässä vaikka lämmitän niitä kolmen peittoni alla villasukissa - vielä saunassakin ne hohkaavat kylmänä. Yläkroppa ui hiessä. Ja säryn takia mikään asento ei tunnu kivuttomalta. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä olen viimeksi kirjoittanut. Aika on täysin merkityksetöntä - sitä ei edes ole. Päivät ovat sekaisin; tänään on kolmas peräkkäinen sunnuntai - kai. Asiat ja muistot viime ... ajoilta ovat sekavasti väärässä järjestyksessä. Eilinen oli joskus kauan sitten, kolmen viikon takainen äsken, tätä ei tapahtunut ollenkaan, ja tämähän oli vain kuvitelma tulevaisuudesta - miksi se on tapahtunut? Kaikki on vaikeaa.

Tapasin hoitajaa. Tuntuu että siitä on viikkoja tai kuukausia - en ole täysin varma koska se oikeasti tapahtui. Itkin koko tapaamisen. Hoitaja oli keinoton. Kun sä Elina et ota mitään apua vastaan. Vastaan tietäväni ja nielen huudon. Mä pelkään liikaa. Mä pelkään liikaa. Sanon sen hoitajallekin, ja se on vain kovin surullisen näköinen. En tiedä mitä tässä käy. Joulukuussa on lääkäri. Sinne asti sovittiin että jatketaan. Laitoin kyllä viestin jälkeenpäin ehdotuksesta, mutten tiedä voinko mä sitoutua siihen kun mieli kieppuu jokaiseen mahdolliseen suuntaan vaihtuen, vaihtuen, nyt, nyt, nyt, taas nyt, koko ajan. Mutta olen iloinen mun hoitajasta. Se viimeksikin vakuutti ettei mene mihinkään. Että voin sanoa tai tehdä mitä vain - se ei lähde, se ei mene. Se on. Se ei jätä mua. Ja se on samalla parasta ja kamalinta mitä tässä maailmassa on, sillä tiedän että kyllä se lopulta lähtee. Lopulta meidän tiet eroaa - niin käy aina jossain vaiheessa. Pelkään että nyt ennemmin. Ei tunnu hyvältä ymmärtää, että elämän ainoa vakaa asia on joku siihen tavallaan kuulumaton ihminen, joka voi olla pian osa menneisyyttä. Mutta ainakin siihen asti se on ja ymmärtää mua. Yrittää auttaa vaikkei voi.

En kai ole kertonut, että hammaslääkäriosarin kanssa kävi huonommin kuin piti. Alunperin mulle varattiin 1500€ osamaksulainaa - sen ei pitänyt kulua edes kokonaan. Mulla olisi ollut kaksitoista kuukautta korotonta ja kulutonta maksuaikaa. Erikoishammaslääkärin tarpeen takia summa olikin yhtäkkiä pompannut lähemmäs 1700 euroon - ja vielä on ainakin kaksi käyntiä jäljellä. Piti uusia sopimus, jota ei oltu vielä toimeenpantu - ja sopimusehdot olivat muuttuneet. Nyt mulla on 2000€ lainaa, ja vain kymmenen kuukautta maksuaikaa - ja käsittelymaksu kahdeksalle kuukaudelle. Erikoishammaslääkäri varovasti vihjasi samaa kuin se ensimmäinen hammaslääkärikin: PHKS:n päivystys on tyrinyt juurihoidettavan hampaan vuosia sitten ja paikannut hampaan vaikka reikä on edelleen ollut olemassa. Siellä se on sitten saanut mukavasti kehittyä ja syödä kaiken elävän hampaastani. Mutta eihän näille mitään - ei enää. Ja minussahan se vika alunperin oli kun en hampaistani kyennyt huolta pitämään. (Kunnalliselta hammaslääkäriltä ei ole vieläkään tullut uutta aikaa. Pyysin uuden toukokuussa. Ihan vituillani katson meneekö kirjeeseen taas se tasan vuosi kuin viimeksikin.)

Välillä ymmärrän itkeä lohduttomasti. Ei ole enää hetkiä, jolloin tietäisin jonkin olevan varmasti totta. Mä ymmärrän etten voi saada siitä ikinä varmuutta. Kaikki on valhetta, kaikki on turhaa. Joku kääntäisi sen voitoksi, mutta mä en osaa elää jos minä en välttämättä ole olemassa. Minä en halua elää, jos mun turha elämä on vain kipua ja tuskaa, katoamista ja katoamisen tavoittelua. Minä en jaksa elää näin. Ehkä olen sitten heikko; silloin mieluusti myönnän olevani. Jos joku väittää että kaikista on selviämään, hän on väärässä. Niin moni elämä loppuu jo kohtuun; luonnonvalinta siivoaa huonot hedelmät. Eikä siinä ole mitään epäluonnollista - päinvastoin. Se on vain ihmisyys, ja käsityksemme ainutkertaisuudestamme, joka haraa vastaan. Jos ihminen vain pääsisi ihmisyyden kirouksen yli, moni asia olisi paremmin. Hyvin monella. Minullakin.

Mun on hyvin vaikea ajatella mitään, olla mitään. Kaikki sattuu, kaikki on kipeää - terävää ja sekavaa. Aikaa ei ole, aikaa ei ole. Mä en tiedä mitä enää teen - mä vain ajelehdin loputtomiin. Ruoka ei maistu, ja yritän sinnitellä sillä mitä saan alas; karkkia ja herkkuja, jäätelöä ja nollakolaa. En osaa kertoa mitä teen kaikki päivät, sillä en muista tehneeni mitään - mutta en muista kunnolla myöskään oliko ennen juuri tätä hetkeä yhtään mitään. Ehkä tämä on maailman todellisin harha? Ehkä tämä on harha, joka on totta? Ehkä harha on totuus - mutta ne sanoo, etten ole harhainen.

Luovutan säryn suhteen. Kaivan särkylääkettä - buranaa ja panadolia, kiitos. Huomaan olevani nielemässä venlafaksiinikapselia. Helvetti. Uusi yritys. Mun olo on sietämätön jo muutenkin, en kaipaa vielä tätä särkyä. Tää tuntuu siltä kuin koko keho olisi pelkkää mustelmaa, ja jokainen lihas ihon alla pakotettu liian raskaaseen suoritukseen. Kuin joku painaisi mun raajoja kasaan - ja siksi yritän välillä venytellä. Se vain ei auta. Pitäisi venyä enemmän, ja enemmän, ja enemmän - kunnes raajat repeävät irti - enemmän. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei ole hyvä - mitä se on? Mitä sen pitäisi olla? Ehkä se on tämä. Eikö joku sanonutkin minulle ettei normaali olo tunnu miltään - ehkä olen nyt parantunut mutten vain osaa hyväksyä? Olenko vain huomionkipeä - mutta eikö sekin tässä määrin olisi sairasta? Särkylääkkeet; toimikaa pian!

np: CMX - Valoa nopeammat koneet

torstai 20. lokakuuta 2016

Kuka ketä tappaa

" the sun's colder today
but the rhythm of water is keeping me warm "


Elämä ei oikein ole helppoa. En saa mistään otetta; jos yritän tarttua, se väistää tai murenee. Ehkä en osaa. Ehkä vika on minussa. Ehkä en yritä tarpeeksi, halua tarpeeksi. Mutta siinä tapauksessa en tällä hetkellä pysty parempaan. Annan kaiken mitä musta irtoaa - oikeastaan aivan liikaa, sillä muuten en voisi näin huonosti. Fysioterapia loppuu marraskuun lopussa. Mä olen väsynyt ja vähentänyt sosiaalisuuden säälittävästä olemattomaan. Nyt on hieman parempi - tosin en tiedä onko syy-yhteys selkeä tai edes olemassa.

Tänään oli juurihoito. Kyselin osamaksun perään, ja selvisi että tää erikoishammaslääkärin tarve ja juurihoidon monimutkaistuminen heilautti ihan mukavasti loppusummaa ylöspäin. Tuhatviisisataa euroa muuttui kahdeksi tonniksi, ja koska noiden maksuohjelma oli tarjoajan puolelta muuttunut, mulla onkin nyt vuoden (korottoman ja kuluttoman) maksuajan sijaan kymmenen kuukautta aikaa - ja niistä kahdeksalta menee viiden euron kuukausittainen käsittelymaksu. Toimistossa nainen pahoitteli. "Voithan sä ottaa tätä lainaa varten lainan jostain muualta." Juu hei. Heti. Kyllä musta se kaksisataa kuussa irtoaa. Eihän se ole kuin seitsemänkymmentäviisi euroa enemmän kuin aikaisempi suunnitelma. Hyvin mä selviän. Loinen. Ja ilmaista rahaa kun on.

Makaan päivät sängyssä - tai lattialla. Sängyssä en kykene nukkumaan. En muista koska viimeksi olisin. Älkää kysykö, en jaksa ajatella. Päivät on puuroista sumua. Olen jokseenkin tyytyväinen kun uppoan kauas todellisuudesta; makaan peiton alla ja tökin sormella virtuaalista yöperhosta ajattelematta mitään. Vaihtoehtoisesti tuijotan seinää. Usein maakaan vain lamaantuneena, näkemättä mitään. Välillä huudan keho krampaten, mutta ilman ääntä. Ei nää tunnu miltään. Kaikki on tyhjää, kaikki on olematonta. Mut kai mä roikun vielä. Nyt en ole kai muutamaan päivään aktiivisesti tarkentanut itsemurhasuunnitelmia - tosin naurattaa koko tarkentaminen. Eiköhän tää kymmenen vuotta suunnittelua oo aika hyvät suunnitelmat saanut luotua. Ehkä mua tällä hetkellä estää juuri se, että mä tiedän lähteväni varmasti. En kai vielä ole valmis. Pitäisi kai olla. Olen taakka itselleni.

Kahden viikon aikana oon nukkunut kahtena päivänä kymmenen tuntia. Muuten keskiarvo on kai ollut viiden ja kuuden tunnin välissä. Syön mitä sattuu, miten sattuu, mutta keho onneksi on ymmärtänyt pitää kiinni rasvoistaan. En laihdu olemattomiin - en laihdu. On ollut vaikea kiinnostua mistään, ja siksi en ole kirjoittanutkaan. En juuri kuunnellut musiikkia. En lukenut, pelannut, tutkinut, ihmetellyt. En puhunut. Puhuminen on vaikeaa. Muutamaan kertaan olen leiponut. En muista kyllä koska viimeksi, enkä olenko kirjoittanut tänne siitä. Mutta se on ollut jopa ihan mukavaa. Pitää vain olla voimia jaksaa kyseinen suoritus alusta loppuun. Huomenna olen hullu, hölmö ja iloinen, sillä hyppään bussiin ja menen Jyväskylään leipomaan Nooralle. Tai kokkaamaan. Jälkiruokaa. Jännittää huimasti - kaikki. Toisaalta on levollinen olo, sillä ymmärsin että viime vuosilta ainoat rauhoittavat ja tunteita sisältävät muistot liittyvät Nooraan. Se ihminen on sellainen peruskallio, tukipylväs. Se ei muutu eikä se potkimalla kaadu. Onneksi on edes jotain.

Pitäisi kai pakata. En tiedä mitä pitäisi tai mitä haluaisin. Pelottaa jo nyt mennä kauppaan odottaessani Nooraa töistään, sillä vaikka mä tunnen Jyväskylän kohtuullisen hyvin, mulla katoaa normaalit, arkiset toiminnot jo Lahdessa. Pitää kai ensi viikolla rukoilla hoitajaa neuvottelemaan lääkärin kanssa jo ennen joulukuuta lääkityksestä. Pakko mun on kai siihen taipua. Sopiva annos antipsykoottia turruttamaan aivot, ja toimiva masennuslääke. Ehkä se siitä. En tiedä. Mutta tällä hetkellä en menetä yhtään mitään jos kokeilen. Tai menetän kyllä - kauheita asioita. Mutta niidenkin menettäminen pelottaa. Siksi yritän miettiä jo etukäteen ehtoja lääkitykselle. Lihoa en aio. Oon todennut että traumat huimasta lihomisestani vaivaa mua edelleen ja estää ajoittain mua käyttämästä lääkitystä kuten pitäisi. Jos paino tuntuu karkaavan, lääkitys lopetetaan. Piste. Kai minun hyvinvoinnillani pitää joku painoarvo olla. Ja rajani menee tässä.

Pakkaa. Pakkaa. Nyt keskity ja pakkaa. Ajatus alkaa muutenkin kulkea hieman, parempi lopettaa. Ja vaikka pakata. Ehkä syön kuitenkin hieman ensin. On jotenkin nälkä. Ehkä mä vielä joskus palaan kunnolla kiusaksenne. Toivottavasti. Kirjoittaminen on mun henki ja elämä - ja nyt mä en osaa enkä jaksa eikä mua kiinnosta ja sanat tekee mun sisällä kuolemaa. Mutta ehkä. Ehkä.


feel its weight, lay your head down
oh burden, how did we come so far?
stay with me, until fear no longer defines us "

np: Ghost Brigade - Breakwater

lauantai 15. lokakuuta 2016

Oliko se siinä

eikä edes kirjoittaminen liikuta mitään mun sisällä
hetkessä kaikki on loistavasti eikä pahaa ole - hetkeen
täällä on lämpöä yli 25°C ja muut etsivät korjauskeinoa
mutta mä nukun kolmen peiton alla ja tärisen kylmästä
mä olen väsynyt ja hionut edelleen sitä suunnitelmaa
joka tähtää varmaan kuolemaani - ja aukot umpeutuu
silmät sulkeutuu liian lyhyiksi ajoiksi vaikka yritän
odotan pettääkö sydän, loppuuko keholta voimat; koska
yritän välillä, usein en kai jaksa, olen huono ja laiska
hoitajalta loppuu keinot; fysioterapeuttia huolestuttaa
ja sen merkinnät tiivistyy "potilas todella väsynyt"
mä olen katkera itselleni kun olen vieläkin täällä
mä en jaksa mutta en osaa auttaa itseäni - edes itseäni
ja auttajat saa mut pelkäämään ja suojana toimii viha
päivän tunneista katoaa ainakin puolet jonnekin kauas
mitä muistan yleensä niin nukun tai istun tai tuijotan
oon itkenyt paljon ja pelännyt paljon ja halunnut kuolla
en tiedä mitä aion tehdä - teenkö mitään - miksi, miten
voisiko tämä loppua jo, ei naurata enää, väsyttää vain


np: Fear of Men - Green Sea

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Yksi, kaksi, kolme - hiljaisuus

Mä yritän. Käytän kaiken aikani yrittämällä keksiä jotain toimivaa. Aina. Edelleen. Mä yritän, mutta silti musta tuntuu ettei se riitä - muille. Mä saan kuulla et mä analysoin itseäni ja elämääni liiankin objektiivisesti - se on sairasta - ja silti kukaan ei usko niitä sanoja mitkä sanon, ajatuksia joita ajattelen. Mä tiedän mikä on mulle hyväksi, ja mikä haitallista - enkä mä löydä ratkaisua, jossa lopputulos olisi plussalla. Tietysti - tietenkin, tietenkin! - mä voisin antautua ja heittää itseni kuopan reunan yli toiseen. Mutta tahdonko mä korvata nykyiset ongelmat toisilla? Mitä se edes auttaisi? Mä uskon vahvasti, että se vain vahvistaisi vahingollisia ajatus- ja käytösmalleja. Ja mä en tahdo sitä. Mä en edes jaksaisi. Jos mun pitää valita kuolenko hajottaen itseäni lisää, vai näin - älkää edes vaivautuko kysymään. Mä oon mun pettymykset kohdannut, mun pelot kohdannut. Mä saan päättää ettei mun tarvi enää. Joten mä pyöritän vaihtoehtoja päässäni yrittäen löytää tietä ulos; sellaista, joka ei satuta enää. Jos en löydä sitä, mun elämän täytyy luultavasti kohdata loppunsa ennen huhtikuun alkua. Vajaat kuusi kuukautta. Aika loppuu kesken, aika loppuu kesken. Apua, auttakaa!

Mä yritän. Mä yritän mä yritän mä yritän mä yritän.
Mut vaik mä kuinka yritän, mä näen vain pelkkiä
umpikujia.

Viel mä rämmin; hetken vielä mä rämmin.



np: Mikael Gabriel - Pauhaava sydän (Vain Elämää kausi 5)

perjantai 7. lokakuuta 2016

Irti


" I wish I had a metal heart
I could cross the line
I wish that I was half as good
as you think I am

but now that we know for sure they're telling lies when they say
no one gets hurt and therefore nobody dies
you know it's hard to believe anything that you hear
they say the world is round "

Keho sammuu itsekseen. Noin vain vaivun uneen, filmi katkeaa ilman päätöstäni. Hoitaja sanoo, että mun keho todennäköisesti ottaa väkisin mitä tarvitsee; unta. Elina sun pitää nukkua. Ei kenenkään keho kestä ilman unta. Kaikkien pitää nukkua. Mutta kyllä mä nukun? Kuutisen tuntia vuorokaudessa keskimäärin. Ja nyt olen muutamana päivänä nukkunut kahdeksan tuntia ja luoja se tuntuu pahalta. En herää ollenkaan vaan vietän koko päivän sumussa. Muutoinkin päädymme siihen, että hoito näin ei toimi. Mun suojaukset vie kaiken mun energian. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa keskityn siihen, etten muista. Kyllä sä taidat silti tietää mitä et muista. Nyökkään, ja itku alkaa taas. Kun hoitaja lukee tekstejä tietokoneen näytöltä taitun kaksin kerroin ja huudan äänettömästi keuhkojani tyhjäksi. Jos se huomaa, se ei sano mitään.

Vaihtoehtoja ei juuri ole. Tiedän sen itsekin. Kerron hoitajalle, että mun pitää joko muistaa tai unohtaa. Tämä välimuoto ei toimi, näin mä en voi edes yrittää mitään. Musta ei ole jäljellä mitään hyödyllistä kaiken sen piilottelun jälkeen; mä en jaksa muuta. Tärkeintä on pitää salaisuus, jotta pysyn järjissäni. Kerron, että kyllä mä pystyisin mahdollisesti muistamaan. Silloin kipu ajaisi mut vain itsemurhaan. Hoitaja kysyy, miksi vihaan itseäni niin, ja naurahdan etten mä enää vihaa. Mä armahtaisin itseni. Se olisi kaikella rakkaudella tehty itsemurha. Hoitajan mielestä se ei silti kuulosta järkevältä. Antaisin pahan taas voittaa. Vastaan, että joskus niin on parempi. Kaikkia taisteluita ei vain voi voittaa. (Joku häviää aina.) Joskus on parempi päästää irti.

Toinen vaihtoehto ei ole sen parempi. Unohtaminen. Uppoaminen suojaavaan dissosiaatioon. Eikö kukaan tekisi mitään jos sä vain makaisit kaikki päivät sängyssä? Naurattaa, koska sitähän mä nytkin teen. Ero olisi lähinnä siinä ettei enää tarvisi nousta mihinkään pakosta. Sanon, ettei kukaan tekisi mitään. Muutaman kerran huudettaisiin saatanan laiskaa, mutta ei kukaan loputtomiin jaksa jos en reagoi. Saisin olla rauhassa kunnes keho pettää. Ehkä siihen ei menisi kauan. Unenpuute on kai oikeasti ongelma. Kai ne oudot tunteet, tykytykset ja puristukset, sydämessä voivat ollakin todellisia. Ja jos ei sydän, niin ehkä vain hiipuisin pois ravinnon puutteen takia. Vaikea ennustaa. Joka tapauksessa, kuolen. En osaa täysin tulkita hoitajan ilmettä tai äänensävyä. Ärtymys, huoli, neuvottomuus, pettymys? Mä itse olen vain väsynyt.

Kerron että annoin itselleni joulukuuhun asti aikaa. Lääkärintapaamiseen. Mihin? Päättää siitä haluanko jatkaa hoitoa. Hoitajan ilme on synkkä, mutta kai se ymmärtää. Tämä ei toimi. Voin huonosti, ja huonommin. Tapaamisten jälkeen mulla menee viikko toipua. Toisen viikon käytän unohtamiseen. Tavallaan palaan jokaiselle käynnille tyhjänä. Edellinen käynti on pyyhitty pois muistista. On pakko suojella itseäni. Ei tää voi toimia näin. Ei niin. Hoitaja sanoo, ettei ole ennen tehnyt mitään vastaavaa, eikä tiedä ketään joka olisi, mutta hän haluaisi selvittää fysioterapeutin kanssa voisivatko he tehdä yhteistyötä vaikka se ei kuulu normaaleihin toimintatapoihin. Siitä vaan. En usko että se muuttaisi mitään, mutta ei siitä kai haittaakaan ole. Hoitaja katsoo kalenteriaan, ja sanoo ettei seuraavalla viikolla pääse, mutta mahdollisesti kahden viikon kuluttua voisi onnistua. Hän soittaa fyssarille ja neuvottelee.

Puhutaan lääkityksestäkin. Miten se vei multa kyvyn tuntea, ja koska en saanut kiinni siitä kaikesta pahasta yhtään millään tavalla - edes etäisesti - olin vain jatkuvasti loputtoman ahdistunut. Luulen että ensimmäistä kertaa hoitaja ymmärtää tämän - tai ehkä se vain tuntuu siltä. Mutta joskus se on tarpeellista, ettei voi tuntea ja muistaa. Joskus se suojaa. Joskus se on hyvä keino. Kai se yrittää puhua mua lääkitykseen. Mä en tiedä. Mua pelottaakin se. Ahdistuksen mahdollisuus. Etten tietäisi enää miltä tuntuu. En mä silloinkaan pystynyt käsittelemään asioita. Olin arvaamaton ja itsetuhoinen. Sekava, peloissani, yritin paeta sumua kaikin keinoin, mutta omaa päätään ei pääse pakoon. Nyt mä voin itse hallita sitä muistamattomuutta. Se vie kaikki voimat, mutta mä tiedän miksi, miten, minkä takia.

Luulen että sun pitäisi miettiä sitä palveluasumista mistä puhuttiin silloin lääkärin kanssa. Sanon, että olen kyllä miettinyt. Ja etten tiedä pystynkö siihen. En mä tavallaan ole valmis voimaan paremmin. Se on liian pelottavaa. Se vaatisi, että muistan. Jos muistan, en kestä ja tapan itseni. Umpikuja. Umpikuja. Käännös, ja taas umpikuja. Mun kanssa on taidettu mennä hutiin jo ennen kuin mitään on edes aloitettu. Myöhästyttiin. Eksyttiin. Väärä maali ja vasta summerin soitua. Mä olen hokenut polilla jo kohta vuoden, että mä olen luovuttanut. Ensin se pelotti. Kukaan ei uskonut. Nyt se ei enää tunnu miltään. Helpotukselta ehkä. Mä pääsen pois. Heijaan kuolemaa ja kipua sisälläni samaa tahtia, mutta erillään. Ne eivät koskaan kohtaa. Kaikki kuiskivat Elinalle, ettei siihen satu kun kuoleman hetki tulee. Se pidetään turvassa, suojassa. Kuten aina, kuten tähänkin asti. Elinaan ei enää ikinä satu. Nuku vain, lapsi. Nuku. Sä olet turvassa.

Mä istun viisitoista minuuttia yliaikaa kun me puhutaan. Meidän täytyy nyt lopettaa, aika loppuu. En muista sanooko hoitaja niitä tavallisia toivotuksia kun lähden. Mä hymyilen heikosti. Hoitajan kasvot ovat synkät. Ei se kai tahtonut, että tässä käy näin. Kai se tahtoi auttaa, pelastaa mut. Tavallaan olen pahoillani, mutten kai tarpeeksi jotta se todella tuntuisi.

np: Garbage - Metal Heart

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Aallonpohja, vaahtopää, harha, harha


Mitä tapahtuu? Mä en ole olemassa. Oikein aseteltu hymy ja sopiva vastakysymys pelaavat lisää aikaa. Mä voitan, game over honey you lost. Tajusin vasta nyt mitä se mun tieto merkitsee - se tieto siitä, että mulla on ainakin yksi äidinkielenään englantia puhuva puoli. Se on muodostunut vasta kun olen osannut puhua jo englantia. Tilasin talvitakin kokoa 42. Upposin siihen. Vaihdoin sen kokoa pienempään ja jokin mun sisällä pelkää että sekin on iso. Odotan kauhulla että se saapuu. En vain... kehtaa. Käyttää niin pieniä vaatteita. En mä ole niin pieni. Mä en voi olla. Jäin miettimään lääkkeitä. Pitäisikö sittenkin? Mutta ne tarjoaa antipsykoottia pienellä annoksella ahdistukseen mutta... ei mua ahdista? Nyt kyllä - mutta kuten nykyään aina voin sanoa syyn: ahdistaa koska mulle tarjotaan lääkettä jatkuvaan ahdistukseen jota ei ole ja se hämmentää. Ja tämä ahdistus loppuu. Tiedän sen. Alkaa, ja loppuu. Mä olen kokenut sen ahdistuksen myös, jolla ei ole alkua, loppua tai syytä. Se katosi musta lääkkeiden lopettamisen myötä. Joten ei. Lääkkeet ei sovi mulle. Ne ei auta. Ja mihin auttaisivat? Harhoihin, jotka eivät ole harhoja? Masennukseen, joka ei ole masennusta? Ahdistukseen, joka ei häiritse? Tyhjyyteen, epätodellisuuteen ja sekavuuteen, jotka aiheutuvat persoonallisuuteni rakenteesta jota ei kemiallisesti voi "korjata"? Ja toisaalta - onko mulla edes mitään oiretta, joka olisi tarpeeksi vakava tai vaikea? Ei mulla nykyään oikein ole. Ei mua varsinaisesti vaivaa mikään. Mä olen aika ok tämän kanssa. Mun elämä on kai keskivertoa parempaa jopa kun ihmisiä kuuntelee - helppoa ainakin! Ei huolia, murheita, stressiä, vastuuta. Mikään ei raasta, mikään ei voe voimia. Mä vain olen ja teen asioita joista pidän ja se ei vaan riitä mulle. Tän pitäisi tuntua hyvältä, mutta mä en tunne mitään. Onko kyvyttömyys elää vaikka kaikki on hyvin sairauden oire? Miksi mä en osaa olla tyytyväinen? Kaikki on hyvin - miksi olen kiittämätön, miksi valitan? Ihmissaastaa.


np: nothing