Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 27. lokakuuta 2016

Ja ennen kuin aurinko jäätyy se palaa hetken kuumemmin


se muistaa sinun muistosi ja pelkää pelkojesi taakkaa
se viimeisenä päivänä ylösnousee viereltäsi

se tunteitasi rakastaa ja hengittää keuhkoissasi
se silmiesi takaa katselee, se - rakastaja kaaoksen "

Väsyttää niin. Tänään koko kehoa särkee. Ajattelin että flunssaa, mutta ei mulla ole muita flunssan oireita. Tää lihaksia repivä särky on siis kai lähtöisin dissosiaatiosta - ja sen takia tuntuu tyhmältä ottaa särkylääkettä. Hetkittäin kuitenkin tuntuu että sekoan. Jalat ovat jäässä vaikka lämmitän niitä kolmen peittoni alla villasukissa - vielä saunassakin ne hohkaavat kylmänä. Yläkroppa ui hiessä. Ja säryn takia mikään asento ei tunnu kivuttomalta. Mulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä olen viimeksi kirjoittanut. Aika on täysin merkityksetöntä - sitä ei edes ole. Päivät ovat sekaisin; tänään on kolmas peräkkäinen sunnuntai - kai. Asiat ja muistot viime ... ajoilta ovat sekavasti väärässä järjestyksessä. Eilinen oli joskus kauan sitten, kolmen viikon takainen äsken, tätä ei tapahtunut ollenkaan, ja tämähän oli vain kuvitelma tulevaisuudesta - miksi se on tapahtunut? Kaikki on vaikeaa.

Tapasin hoitajaa. Tuntuu että siitä on viikkoja tai kuukausia - en ole täysin varma koska se oikeasti tapahtui. Itkin koko tapaamisen. Hoitaja oli keinoton. Kun sä Elina et ota mitään apua vastaan. Vastaan tietäväni ja nielen huudon. Mä pelkään liikaa. Mä pelkään liikaa. Sanon sen hoitajallekin, ja se on vain kovin surullisen näköinen. En tiedä mitä tässä käy. Joulukuussa on lääkäri. Sinne asti sovittiin että jatketaan. Laitoin kyllä viestin jälkeenpäin ehdotuksesta, mutten tiedä voinko mä sitoutua siihen kun mieli kieppuu jokaiseen mahdolliseen suuntaan vaihtuen, vaihtuen, nyt, nyt, nyt, taas nyt, koko ajan. Mutta olen iloinen mun hoitajasta. Se viimeksikin vakuutti ettei mene mihinkään. Että voin sanoa tai tehdä mitä vain - se ei lähde, se ei mene. Se on. Se ei jätä mua. Ja se on samalla parasta ja kamalinta mitä tässä maailmassa on, sillä tiedän että kyllä se lopulta lähtee. Lopulta meidän tiet eroaa - niin käy aina jossain vaiheessa. Pelkään että nyt ennemmin. Ei tunnu hyvältä ymmärtää, että elämän ainoa vakaa asia on joku siihen tavallaan kuulumaton ihminen, joka voi olla pian osa menneisyyttä. Mutta ainakin siihen asti se on ja ymmärtää mua. Yrittää auttaa vaikkei voi.

En kai ole kertonut, että hammaslääkäriosarin kanssa kävi huonommin kuin piti. Alunperin mulle varattiin 1500€ osamaksulainaa - sen ei pitänyt kulua edes kokonaan. Mulla olisi ollut kaksitoista kuukautta korotonta ja kulutonta maksuaikaa. Erikoishammaslääkärin tarpeen takia summa olikin yhtäkkiä pompannut lähemmäs 1700 euroon - ja vielä on ainakin kaksi käyntiä jäljellä. Piti uusia sopimus, jota ei oltu vielä toimeenpantu - ja sopimusehdot olivat muuttuneet. Nyt mulla on 2000€ lainaa, ja vain kymmenen kuukautta maksuaikaa - ja käsittelymaksu kahdeksalle kuukaudelle. Erikoishammaslääkäri varovasti vihjasi samaa kuin se ensimmäinen hammaslääkärikin: PHKS:n päivystys on tyrinyt juurihoidettavan hampaan vuosia sitten ja paikannut hampaan vaikka reikä on edelleen ollut olemassa. Siellä se on sitten saanut mukavasti kehittyä ja syödä kaiken elävän hampaastani. Mutta eihän näille mitään - ei enää. Ja minussahan se vika alunperin oli kun en hampaistani kyennyt huolta pitämään. (Kunnalliselta hammaslääkäriltä ei ole vieläkään tullut uutta aikaa. Pyysin uuden toukokuussa. Ihan vituillani katson meneekö kirjeeseen taas se tasan vuosi kuin viimeksikin.)

Välillä ymmärrän itkeä lohduttomasti. Ei ole enää hetkiä, jolloin tietäisin jonkin olevan varmasti totta. Mä ymmärrän etten voi saada siitä ikinä varmuutta. Kaikki on valhetta, kaikki on turhaa. Joku kääntäisi sen voitoksi, mutta mä en osaa elää jos minä en välttämättä ole olemassa. Minä en halua elää, jos mun turha elämä on vain kipua ja tuskaa, katoamista ja katoamisen tavoittelua. Minä en jaksa elää näin. Ehkä olen sitten heikko; silloin mieluusti myönnän olevani. Jos joku väittää että kaikista on selviämään, hän on väärässä. Niin moni elämä loppuu jo kohtuun; luonnonvalinta siivoaa huonot hedelmät. Eikä siinä ole mitään epäluonnollista - päinvastoin. Se on vain ihmisyys, ja käsityksemme ainutkertaisuudestamme, joka haraa vastaan. Jos ihminen vain pääsisi ihmisyyden kirouksen yli, moni asia olisi paremmin. Hyvin monella. Minullakin.

Mun on hyvin vaikea ajatella mitään, olla mitään. Kaikki sattuu, kaikki on kipeää - terävää ja sekavaa. Aikaa ei ole, aikaa ei ole. Mä en tiedä mitä enää teen - mä vain ajelehdin loputtomiin. Ruoka ei maistu, ja yritän sinnitellä sillä mitä saan alas; karkkia ja herkkuja, jäätelöä ja nollakolaa. En osaa kertoa mitä teen kaikki päivät, sillä en muista tehneeni mitään - mutta en muista kunnolla myöskään oliko ennen juuri tätä hetkeä yhtään mitään. Ehkä tämä on maailman todellisin harha? Ehkä tämä on harha, joka on totta? Ehkä harha on totuus - mutta ne sanoo, etten ole harhainen.

Luovutan säryn suhteen. Kaivan särkylääkettä - buranaa ja panadolia, kiitos. Huomaan olevani nielemässä venlafaksiinikapselia. Helvetti. Uusi yritys. Mun olo on sietämätön jo muutenkin, en kaipaa vielä tätä särkyä. Tää tuntuu siltä kuin koko keho olisi pelkkää mustelmaa, ja jokainen lihas ihon alla pakotettu liian raskaaseen suoritukseen. Kuin joku painaisi mun raajoja kasaan - ja siksi yritän välillä venytellä. Se vain ei auta. Pitäisi venyä enemmän, ja enemmän, ja enemmän - kunnes raajat repeävät irti - enemmän. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei ole hyvä - mitä se on? Mitä sen pitäisi olla? Ehkä se on tämä. Eikö joku sanonutkin minulle ettei normaali olo tunnu miltään - ehkä olen nyt parantunut mutten vain osaa hyväksyä? Olenko vain huomionkipeä - mutta eikö sekin tässä määrin olisi sairasta? Särkylääkkeet; toimikaa pian!

np: CMX - Valoa nopeammat koneet

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti