Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 20. lokakuuta 2016

Kuka ketä tappaa

" the sun's colder today
but the rhythm of water is keeping me warm "


Elämä ei oikein ole helppoa. En saa mistään otetta; jos yritän tarttua, se väistää tai murenee. Ehkä en osaa. Ehkä vika on minussa. Ehkä en yritä tarpeeksi, halua tarpeeksi. Mutta siinä tapauksessa en tällä hetkellä pysty parempaan. Annan kaiken mitä musta irtoaa - oikeastaan aivan liikaa, sillä muuten en voisi näin huonosti. Fysioterapia loppuu marraskuun lopussa. Mä olen väsynyt ja vähentänyt sosiaalisuuden säälittävästä olemattomaan. Nyt on hieman parempi - tosin en tiedä onko syy-yhteys selkeä tai edes olemassa.

Tänään oli juurihoito. Kyselin osamaksun perään, ja selvisi että tää erikoishammaslääkärin tarve ja juurihoidon monimutkaistuminen heilautti ihan mukavasti loppusummaa ylöspäin. Tuhatviisisataa euroa muuttui kahdeksi tonniksi, ja koska noiden maksuohjelma oli tarjoajan puolelta muuttunut, mulla onkin nyt vuoden (korottoman ja kuluttoman) maksuajan sijaan kymmenen kuukautta aikaa - ja niistä kahdeksalta menee viiden euron kuukausittainen käsittelymaksu. Toimistossa nainen pahoitteli. "Voithan sä ottaa tätä lainaa varten lainan jostain muualta." Juu hei. Heti. Kyllä musta se kaksisataa kuussa irtoaa. Eihän se ole kuin seitsemänkymmentäviisi euroa enemmän kuin aikaisempi suunnitelma. Hyvin mä selviän. Loinen. Ja ilmaista rahaa kun on.

Makaan päivät sängyssä - tai lattialla. Sängyssä en kykene nukkumaan. En muista koska viimeksi olisin. Älkää kysykö, en jaksa ajatella. Päivät on puuroista sumua. Olen jokseenkin tyytyväinen kun uppoan kauas todellisuudesta; makaan peiton alla ja tökin sormella virtuaalista yöperhosta ajattelematta mitään. Vaihtoehtoisesti tuijotan seinää. Usein maakaan vain lamaantuneena, näkemättä mitään. Välillä huudan keho krampaten, mutta ilman ääntä. Ei nää tunnu miltään. Kaikki on tyhjää, kaikki on olematonta. Mut kai mä roikun vielä. Nyt en ole kai muutamaan päivään aktiivisesti tarkentanut itsemurhasuunnitelmia - tosin naurattaa koko tarkentaminen. Eiköhän tää kymmenen vuotta suunnittelua oo aika hyvät suunnitelmat saanut luotua. Ehkä mua tällä hetkellä estää juuri se, että mä tiedän lähteväni varmasti. En kai vielä ole valmis. Pitäisi kai olla. Olen taakka itselleni.

Kahden viikon aikana oon nukkunut kahtena päivänä kymmenen tuntia. Muuten keskiarvo on kai ollut viiden ja kuuden tunnin välissä. Syön mitä sattuu, miten sattuu, mutta keho onneksi on ymmärtänyt pitää kiinni rasvoistaan. En laihdu olemattomiin - en laihdu. On ollut vaikea kiinnostua mistään, ja siksi en ole kirjoittanutkaan. En juuri kuunnellut musiikkia. En lukenut, pelannut, tutkinut, ihmetellyt. En puhunut. Puhuminen on vaikeaa. Muutamaan kertaan olen leiponut. En muista kyllä koska viimeksi, enkä olenko kirjoittanut tänne siitä. Mutta se on ollut jopa ihan mukavaa. Pitää vain olla voimia jaksaa kyseinen suoritus alusta loppuun. Huomenna olen hullu, hölmö ja iloinen, sillä hyppään bussiin ja menen Jyväskylään leipomaan Nooralle. Tai kokkaamaan. Jälkiruokaa. Jännittää huimasti - kaikki. Toisaalta on levollinen olo, sillä ymmärsin että viime vuosilta ainoat rauhoittavat ja tunteita sisältävät muistot liittyvät Nooraan. Se ihminen on sellainen peruskallio, tukipylväs. Se ei muutu eikä se potkimalla kaadu. Onneksi on edes jotain.

Pitäisi kai pakata. En tiedä mitä pitäisi tai mitä haluaisin. Pelottaa jo nyt mennä kauppaan odottaessani Nooraa töistään, sillä vaikka mä tunnen Jyväskylän kohtuullisen hyvin, mulla katoaa normaalit, arkiset toiminnot jo Lahdessa. Pitää kai ensi viikolla rukoilla hoitajaa neuvottelemaan lääkärin kanssa jo ennen joulukuuta lääkityksestä. Pakko mun on kai siihen taipua. Sopiva annos antipsykoottia turruttamaan aivot, ja toimiva masennuslääke. Ehkä se siitä. En tiedä. Mutta tällä hetkellä en menetä yhtään mitään jos kokeilen. Tai menetän kyllä - kauheita asioita. Mutta niidenkin menettäminen pelottaa. Siksi yritän miettiä jo etukäteen ehtoja lääkitykselle. Lihoa en aio. Oon todennut että traumat huimasta lihomisestani vaivaa mua edelleen ja estää ajoittain mua käyttämästä lääkitystä kuten pitäisi. Jos paino tuntuu karkaavan, lääkitys lopetetaan. Piste. Kai minun hyvinvoinnillani pitää joku painoarvo olla. Ja rajani menee tässä.

Pakkaa. Pakkaa. Nyt keskity ja pakkaa. Ajatus alkaa muutenkin kulkea hieman, parempi lopettaa. Ja vaikka pakata. Ehkä syön kuitenkin hieman ensin. On jotenkin nälkä. Ehkä mä vielä joskus palaan kunnolla kiusaksenne. Toivottavasti. Kirjoittaminen on mun henki ja elämä - ja nyt mä en osaa enkä jaksa eikä mua kiinnosta ja sanat tekee mun sisällä kuolemaa. Mutta ehkä. Ehkä.


feel its weight, lay your head down
oh burden, how did we come so far?
stay with me, until fear no longer defines us "

np: Ghost Brigade - Breakwater

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti