Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Yksi, kaksi, kolme - hiljaisuus

Mä yritän. Käytän kaiken aikani yrittämällä keksiä jotain toimivaa. Aina. Edelleen. Mä yritän, mutta silti musta tuntuu ettei se riitä - muille. Mä saan kuulla et mä analysoin itseäni ja elämääni liiankin objektiivisesti - se on sairasta - ja silti kukaan ei usko niitä sanoja mitkä sanon, ajatuksia joita ajattelen. Mä tiedän mikä on mulle hyväksi, ja mikä haitallista - enkä mä löydä ratkaisua, jossa lopputulos olisi plussalla. Tietysti - tietenkin, tietenkin! - mä voisin antautua ja heittää itseni kuopan reunan yli toiseen. Mutta tahdonko mä korvata nykyiset ongelmat toisilla? Mitä se edes auttaisi? Mä uskon vahvasti, että se vain vahvistaisi vahingollisia ajatus- ja käytösmalleja. Ja mä en tahdo sitä. Mä en edes jaksaisi. Jos mun pitää valita kuolenko hajottaen itseäni lisää, vai näin - älkää edes vaivautuko kysymään. Mä oon mun pettymykset kohdannut, mun pelot kohdannut. Mä saan päättää ettei mun tarvi enää. Joten mä pyöritän vaihtoehtoja päässäni yrittäen löytää tietä ulos; sellaista, joka ei satuta enää. Jos en löydä sitä, mun elämän täytyy luultavasti kohdata loppunsa ennen huhtikuun alkua. Vajaat kuusi kuukautta. Aika loppuu kesken, aika loppuu kesken. Apua, auttakaa!

Mä yritän. Mä yritän mä yritän mä yritän mä yritän.
Mut vaik mä kuinka yritän, mä näen vain pelkkiä
umpikujia.

Viel mä rämmin; hetken vielä mä rämmin.



np: Mikael Gabriel - Pauhaava sydän (Vain Elämää kausi 5)

8 kommenttia :

  1. Älä tee mitään itsellesi. Edes huhtikuussa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. yritän kovin keksiä JOTAIN ettei tarvisi. ♡ (en kyllä ymmärrä miksi, mutta kai se on hyvä kun niin sanotaan hmmmh.)

      Poista
  2. Oletko, Elina, ajatellut tosissasi tai/ja onko sinulle tositarkoituksella ehdotettu traumojesi käsittelyä psykoterapiassa? Sinua ja traumojasi ymmärtävä psykoterapeutti on ihan jotain muuta kuin psykiatrian poliklinikan työntekijät. Tärkeintä on yhteensopivat kemianne, halusi toipua sekä psykoterapeutin ammattitaito. Olen toipumassa vaikeista ja syvistä traumoista, eikä toipumismatka ole millään tavoin helppo, mutta että toipuminen on kuin onkin mahdollista. Halusin kertoa sinulle tämän oman kokemukseni. Voimia ja valoa elämääsi, Elina! T. Toipilas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen kysellyt psykoterapian perään muutamia kertoja tässä vuosien varrella jo ennen dissosiaatiohäiriö -diagnoosia, mutta olen saanut aina jokseenkin vaivaantuneita vastauksia siitä, etten sovellu terapiaan/sitä ei suositella minulle vointini takia - ja ymmärrän, sillä käsittääkseni terapia kuitenkin vaatii tarpeeksi tasapainoisen ja suhteellisen vakaan psyykkisen tilan (tai ainakin jollain tavoin ennustettavan), ja minulta moinen puuttuu. luulen, että terapia tosiaan menisi aivan yhtä ohi kuin muukin hoito tällä hetkellä. ja sitten on tietysti se rahapuoli. mulla ei tällä hetkellä ole yksinkertaisesti varaa tarpeeksi intensiiviseen terapiaan, ja kelalta tuskin kannattaa odottaa tukea (käsittääkseni ne korvaavat vain suhteellisen lyhyitä, 2-3 vuoden terapiajaksoja, kun on odotettavissa kuntoutuminen työkykyyn).

      Poista
    2. Googleta Päivi Rissanen. Vastaan myöhemmin lisää.

      Poista
  3. Ei minullekaan psyk. polilla suositeltu psykoterapiaa, vaikka vuosia siellä pyörinkin. Löysin omien etsintöjen tuloksena yksityisen psykoterapeutin, jonka kanssa synkkasi heti. Häntä ennen olin tavannut vaikka minkälaista vipeltäjää, joista kukaan ei ymmärtänyt minusta yhtään mitään: he pahensivat vain tilannettani ja lisäsivät jo valmiiksi lukuisia traumojani.

    Jos haluat ja jaksat vielä yrittää, niin sinuna etsisin ITSE psykoterapeutin, jolla on ammattitaitoa hoitaa vaikeita dissosiaatiohäiriöitä, itsetuhoisuutta ja mitä kaikkea sinulla onkaan. Hoitoprosessi vaatii itseltä paljon myös monipuolista omahoitoa: esimerkiksi itsetuhoisuutta vastaan täytyy taistella 24/7. Psykoterapeutin etsintä tapahtui ainakin minulla omilla voimillani ja omilla rahoillani, mutta jos luot jonkinlaisen lyhyen kuvauksen itsestäsi psykoterapeuttikandidaateillesi, niin käsittääkseni he voivat jo ennen tapaamista arvioida, että olisiko heistä sinulle mahdollisesti apua.

    KELA ei korvaa sinun- ja minunkaltaisten ammattitaitoisia hoitoja, vaan se on ollut ainakin tähän asti kunnan velvollisuus, mutta en tiedä, että kuinka SOTE-uudistuksen myötä jatkossa kaikki tapahtuu.

    Toipumismatka on pitkä ja raskas, mutta siis mahdollinen. Googlasitko muuten Päivi Rissasta, joka vietti vuosia mielisairaaloissa, mutta toipui kuin toipuikin dissosiatiivisestä identiteettihäiriöstä, joka oltiin aluksi diagnosoitu skitsofreniaksi? Meillä vaikeasti ja syvästi vaurioituneillakin on niin halutessamme oikeus ammattitaitoisiin hoitoihin!

    Lämpimin terveisin,

    Toipilas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. päivi rissanen on tuttu. mua henkilökohtaisesti vain ahdistaa tuollainen uutisointi. mt-ongelmat on tabu PAITSI jos joku tekee jotain mt-ongelmaiselle uskomatonta - tavallisen tallaajan mielestä. kuka olisi kirjoittanut hänestä, jos hän ei olisi väitellyt tohtoriksi?

      mun ongelma ei ole tiedon puute. kuten sanoin, en ole tyhmä. vaikeista dissosiaatiohäiriöistä kärsivistä käsittääkseni harva on. lähinnä ongelmana on tällä hetkellä se, että suuri(n?) osa mun puolista vastustaa hoitoa niin voimakkaasti, että sabotoivat jokaisen pienenkin yrityksen auttaa muita. mä en kokonaisuutena ole valmis käsittelemään edes nykyisytttäni kunnolla - saati menneitä traumoja. tässä on nyt oikeastaan kolme vuotta yritetty. hoitomyöntyvyys on käsittääkseni aikas tärkeä osa koko mt-potilasn hoitoa katsomatta diagnoosiin.

      (varmuuden vuoksi huomautan vielä että mun hoitaja ei ole niitä "voivoi, kauheeta!" -tätejä joita psykiatrian polit yleensä taitaa täynnä olla. tää nainen ei paijaa selkään vaan ennemmin hieroo paskan suoraan naamaan faktojen kera - toimintatapa, joka itsellä toimi ja herättää ajatuksia. vuosiahan mentiin pieleen kun pystyin mennen tullen manipuloimaan hoitotahoa.)

      kiinnostaisi tietää, minkä hintaisessa terapiassa käyt? käsittääkseni, ja erittäin kevyellä googletarkistuksella, terapiassa hinnat lähtee ~60€/kerta, ja käyntejä pitäisi mieluusti olla (vähintään) kahdesti viikossa, jotta niistä olisi todellista hyötyä. lyhyellä matikallani osasin sen verran laskinta käyttää, että 2x60€ neljän viikon ajan (karkea laskenta kuukaudelle) tekisi 480€. tää jättäis mulle vuokran ja terapian jälkeen hieman reilut 100€ kaikkeen elämiseen (laskut, ruoka jne.; en usko että terapiassa käydessä olisi kovin hyödyllistä asua porukoillani). en vain ymmärrä mistä ihmiset repivät rahat terapiaan :---D voisin ehkä semmoiseen 30€/kerta hintaan pystyäkin - jos en olisi julkisen hammashoidon petettyä joutunut turvautumaan yksityiseen. eikä taida löytyä monia traumaterapeutteja, jotka tekevät työtä ilmaiseksi.

      kiitos näistä, mutta voin luvata että aika lailla kaikki vaihtoehdot olen läpi tutkinut. se tekee tästä kaikesta entistä vaikeampaa - tietää, että kaikki realistisesti mahdollinen on yritetty.

      Poista
  4. Se, mikä Päivi Rissasessa on ainakin minulle kaikkein oleellisinta, on se, että hän kompuroi vuosikausia eri hoitopaikoissa saamatta oikeaa diagnoosia tai tarvitsemaansa hoitoa, kuten minäkin, sekä se, että hänellä oli DID eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö, josta hän toipui. Se, että hän toipui opiskelua apuna käyttäen, on mielestäni epäoleellista: tietääkseni DID:stä toipumisen edellytys ei ole se, että on opiskeluorientoitunut.

    Munullakin kaikkein ensimmäinen asia, johon piti ja pitää tänäänkin tarttua, oli ja on edelleenkin itsetuhoisuus, ja sen kanssa saa todellakin taistella, ja itsensä pitää saada rakastamaan itseään pienin askelin VÄKISIN ja järkeä avuksi käyttäen mitä erilaisimmilla keinoilla ja kommervenkeillä. Ensin itsestä pitää löytyä sisäinen halu toipua, ja sisäisen toipumishalun täytyy olla suurempi kuin sisäisen massiivisen itsetuhohalun: josko sinullakin tämä itsesi rakastamisen halu joku päivä voittaa itsesi tuhoamishalut?

    Olen maksanut jonkin verran itse hoitojani, mutta suurimman osan on korvannut kunta. Kaikkien hoitojeni perusta on kuitenkin ollut itsetuhoisuuteni kurissapitämisessä.

    Toistan vielä, että oma haluni toipua, ammattitaitoinen psykoterapeuttini sekä psykoterapeutin ja minun välinen kemia ovat mielestäni kaikkein oleellisimmat asiat, joista voi toipuminen lähteä liikkeelle. Psykoterapeuttini osaa jotenkin annostella terapian etenemisen, jotta se ei käy liian raskaaksi, vaikka usein on tuntunut, että en kestä enkä jaksa enää. Terapian etenemisvauhti tapahtuu tietenkin hoidettavalle sopivaan tahtiin.

    Toivon, että kirjoituksistani on sinulle jotakin hyötyä.

    Kaikkea hyvää elämääsi!

    T. Toipilas



    VastaaPoista