Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 28. marraskuuta 2016

Mitä

Lisään blogin vanhoihin vuosikatsauksiin musiikkitilastoja, sillä en saa unta. Silmäilen samalla niitä tekstejä läpi - enkä tunnista niistä yhtäkään. Avaan oman blogini, satunnaisen postauksen, luen. Tämä en ole minä, muistan tämän nyt, mutta en tämä ollut minä. En tämäkään. Enkä tämä. Kuukausi sitten - en minä. Puoli vuotta - en minä. Vuosi, kaksi, monta näitä on, apua, en ole täällä missään, kuka tämän kaiken on siirtänyt tekstiksi ja sitten vielä päähäni kuin se olisi etäisesti tapahtunut minulle; kuin minulla olisi muisto, joka ei ole omani, mutta jonka muistan kuin se olisi omani vaikka se ei tunnu omalta laisinkaan? Onko minua edes olemassa? Pelottaa. Entä jos katosin jo kokonaan?

"Pitää vain yrittää enemmän." Mutta mä yritän. Koko ajan. Kahtena päivänä pakotin itseni nukkumaan lattian sijaan sängyssä. En ole kai tehnyt niin sitten kesän - vaikea sanoa, en muista tarkkaan. Nukun perjantain ja lauantain välisen yön levottomasti - niin paljon unia arkisista asioista. Ennen nukahtamista panikoin kahden tunnin ajan itseni väsyksiin vain sängyllä istuen. Päivällä yritän päiväunia, mutta lähinnä olen vain halvaantunut ja palelen. Lauantain ja sunnuntain välinen yö on entistä levottomampi. Niinpä mä nukun taas lattialla. Sentään saan nukuttua. Sen pitäisi olla fiksu ratkaisu, sillä mulle on pitkään yritetty toistella että pitäisi muistaa kaksi asiaa: syödä ja nukkua. Ja välillä hengittää myös.

Taitaa olla että tällä hetkellä pitäisi olla nukkumassa. Helvetti. Mä en oikein hallitse tätä elämistä.


np: Frøder - Dopamine

torstai 24. marraskuuta 2016

Pitää pyytää anteeks mut ei saa olla pahoillaan



Paljon paksua sumua. Liikaa ristiriitaisia ajatuksia. Liian vähän ymmärrystä. Ylitsevuotavaa pelkoa (ihmiset kadulla lukee mun ajatukset näkee mun pään sisään seuraa tuijottaa haluaa mut hengiltä). Toiseksi viimeinen fysioterapia. Irtoan kehostani; rauhoitun. Sen ei kai pitäisi mennä niin. Mieleen kiemurtelee ajatus; keinot joilla mun pitäisi rajoittaa dissosiointia ovat niitä joita olen käyttänyt aina paetakseni - dissosioidakseni. Isovanhemmilla. Mamma sanoo etten ole vuosiin näyttänyt näin hyvinvoivalta. Näinkö vähän voin luottaa omaan arviooni - vai muiden arvioon? En ole ikinä ollut näin rikki ja se näyttää siltä kuin voisin hyvin. Miksi en ymmärrä tätä? Kuka valehtelee ja kenelle? Mihin voisin luottaa? Miksi tekisin niin?

Koen olevani todella sairas, mutta jos sanon niin minulle sanotaan että tämä ei ole sairasta vaan normaali reaktio. Jos sanon etten koe oloani sairaaksi niin se on mielenkiintoista sillä minä olen sairas. Samat ihmiset, pelkkää ristiriitaa. Ehkä pitäisi olla ikuisesti täysin tyhjä mieli että voisi hengittää; kone. Mä oon liian rajallinen. Mä en jaksa ymmärtää mitään tai ketään tai edes hengittää. Miten kuollaan? En ole varma tiedänkö. Mutta tietääkö kukaan? Ehkä kaikki on harhaa. Se vain sattuu silti. Yritän varovast, mutta aina jostain hyökkää syyttävä sormi: väärin. Ei saisi välittää - mutta toisaalta pitäisi. Voisiko tyhjiössä muodostua mielipiteitä? Mä haluan vain levätä hetken.

Mitä mä olen? Heikko, huono. Niin ei saisi sanoa, niin ei saisi tuntea. Välillä olen hyvä ja jumalallinen. Sekään ei ole hyvä. Eikä tyhjyys. Aina joku huomauttaa, aina jonkun mielipide eroaa. Minulla on omani, mutta usein se ei kelpaa. He tietävät paremmin. Mua väsyttää. En jaksa puhua enää. Mä oon siivonnut viimeksi kesäkuun lopussa. Kai. On siitä useampi kuukausi. Kuvien perusteella oon pyörinyt samoissa lakanoissa kaksi kuukautta. Hämmentää sillä joidenkin mielestä tämä ei ole hyvä. Silti olen hyvässä kunnossa? Kaikkialla on ristiriitoja ja vika on silti minussa koska en kykene ymmärtämään muuta. Mä poimin väärät asiat, huomaan vain mitä ei pitäisi - mitä ei välttämättä edes ole. Auttaako tieto? Ei. Se tappaa. Mä en kuole. Sanat ei lopu. Ajatukset ei lopu. Mä en lopu. Helvetti! Mä haluan loppua!

np: nothing

tiistai 22. marraskuuta 2016

The wolves are here


sorry not sorry )

jokaisen mielenterveysongelmaisen takana on
vähintään yksi mielentään sairas kostaja, kiusaaja,
väärinkäyttäjä, hyväksikäyttäjä,
epävakaa narsisti, vihainen ja arvaamaton
valehtelija, manipuloija
ja ne kaikki monet jotka hyväksyvät tämän kaiken koska verot hoituu ja työt tulee tehtyä

hullut ja vaaralliset on töissä kaupan kassalla
päiväkodissa, virastoissa, autokorjaamoilla
lähikirjastossa ja bussin ratin takana
ne ajaa sun taksia ja leikkaa sun hiukset

ne hymyilee sulle lämpimästi työpäivän päätteeksi.

katso peiliin; ihminen on paha.
katso ihmistä vieressäsi - paha.
kukaan ei ole sen parempi.
tää on vain kilpailu kuka hajoaa
ja kuka ehtii hajottaa ensin.

mielenterveysongelmiin 100% ratkaisu
tuhoa ihmiskunta.

jos väität vastaan, et ole vielä nähnyt tai kokenut.
jos väität vastaan, et ole vielä oppinut ja avannut silmiäsi
tai kirjaa, tutkimusta, faktoja ja tilastotietoja.

se on meissä kaikissa.
ihminen on paha.

mut mä en ole pahoillani.
miksei tätä saisi sanoa ääneen?
satuttaako se niitä, jotka satuttavat
- voi harmi.

kaikkia ei vain jaksa sääliä
ja itselleni se sanonta on totisinta totta:
sääli on sairautta.

mä en armahda.
enkä ole pahoillani siitäkään.
en enää.

np: Ruger Hauer - Marraskuu

lauantai 19. marraskuuta 2016

Kuvia


k u n   m a a i l m a   o n   l i i k a a
n i i n   a i n a   v o i   k a d o t a.

unelmamaailmoja, mielenkuvia, sellainen helvetin my aesthetics when I just want to disappear )

- -


kun toiset sätkivät elossa


en tohdi koskaan olla niiden mukana


kun ovat kaikessa mukana


mä tahdon katsoa vain kauniita kuvia


ja kun mä katselen kuvia


niin silloin voisin minäkin huutaa


o o n   e l o s s a  .

- -

Yritän kadottaa todellisuuden. En jaksa puhua polista, en mistään. En asioista joita olen ajatellut. En jaksa. En jaksa. Kaikki on liikaa, ihmiset liikaa. Minuutin kulumiseen kuluu tunteja. Päivät sulautuvat toisiinsa ja viikot kuluvat sekunneissa. Aika on suhteellista ja elämä sattuu. Niin kauan on siedettävä kun ei vain ole olemassa - niin kauan kuin ei ole, ei hengitä, ei ole, ei ole. Yöllä joku herättää mut kertoakseen jotain; "her name is Lady". Lady, Ensimmäinen, Serveri, (kuollut) Elina - ja ne muut. Jos kysyt kuka olen, hämmennyn. Kysymys on tyhmä. Olen minä - kuka muukaan? Kuka muu voisin olla? Mutta älä kysy enempää - en osaa vastata tarkemmin.

( synnyin hännättömänä - synnyin vailla sorkkia - synnyin valkoisena mustaan laumaan ilman syntymämerkkejä -              tunnen laumani liikkeet kyllä mutta omani heikosti - suojavärittä on mahdoton itseään tehdä huomaamattomaksi )

np: Mokoma - Sudet ihmisten vaatteissa (acoustic)

tiistai 15. marraskuuta 2016

Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään


mul on vaikea, villi mieli, joka pannan tarvitsee
mä painin sen kanssa, kunnes se itkee ja häpee
siis kaksi syytöntä syntymässä; minä ja mun pää
tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

elämä vie, elämä tuo
ensin kädestä syö, sit sielusta juo
ja selinpäin mä tahalteen jäin
jo elämän puun ja helvetin näin

"me ollaan jääty sun pelkoihin jumiin", vielä mulle tokaisit
mut jos mä veisin sut maailman ääriin, sieltä yksin palaisit
sul on vastassa x meitä; minä ja mun pää
tuomittu samaan selliin kunnes henki riistetään

hei elämä vie, elämä tuo
ensin kädestä syö, sit sielusta juo
ja selinpäin mä tahalteen jäin
jo elämän puun ja helvetin näin "

np: Chisu - Minä ja mun pää

Taistelin ja jäin eloon; luovutin enkä kuole koskaan

Umpikuja ja solmu. Väsymys, unohdus, valheet ja itku. Turta, turta, tyhjä, huutoa mun pään sisällä. Mä en tuu saamaan itseäni hengiltä sillä mä olen itse ohjelmoinut itseni toimimaan päinvastoin. Suojat toimii liian hyvin. En löydä ohjelmasta aukkoja. Mä kidun, mä en pääse pois. Mätänen hitaasti. Kolmen sekunnin välein maailma vaihtuu. Viisi. Setisemän. Sekunteja. Kaksi. Mä en pysy mukana ja jos yritän niin sekoan. Jos hetkittäin ymmärrän ajan olemassaolon, se vain sattuu muistuttamalla kuinka paljon sitä on vielä jäljellä. Mun ainoa toivo on sattuma, vahinko. Jotenkin maailma on taas nyrjähtänyt siihen että yritän kahden tunnin ajan lähteä vessaan mutten pääse sillä stressi kynsii ihoa huomaamattani niin että havahdun kun jalka liikahtaa kylmään verilanttiin lakanalla. Mä en tiedä mitä mä voin tehdä enää. Mä huutoitken äänettömästi epätoivon musertaessa mut allensa. Mä yritin kaikkeani, aina vain yritin kaikkeni, mutta se ei näytä riittäneen. Yritinkö siis ollenkaan? Enkä mä osaa enää puhua laisinkaan. Kirjoittaessakin piilotan kaiken tärkeän. Mä en saa itsestäni irti mitä todellista ja mä tukehdun tähän. Toteaa myös, ettei mielessään osaa erottaa totuutta ja valhetta, tehtyä ja tekemätöntä. Mä en halunnut tätä. Mä en koskaan pyytänyt tätä. Mä yritin vain selvitä, ja mä selvisin, ja nyt mä maksan jokaisesta selvitystä hetkestä tuhatkertaista hintaa.

Mä yritän keksiä vaihtoehtoja niin kovasti että mä hajoan. Mutta multa loppuu aika. Mun täytyy keksiä. Mun on pakko. Multa tullaan kysymään sitä. "Mitä sä haluat?" Enkä mä voi antaa vastaukseksi en mitään jos mä tahdon apua. Tahdonko mä apua? Ilman sitä mä hukun velkoihini, unohdun sänkyyni, kuihdun ja paisun ja kadotan kontaktin kaikkeen. (Haittaisiko se?) Todennäköisintä on etten saa lääkärintapaamisessakaan avattua suutani laisinkaan. Itken vain. Itken, itken, itken ja ne sanoo etteivät voi auttaa jos en puhu; että kaikki on turhaa näin. Ja mä itken.

Mä pelkään. Itseäni. Muita. Elämää. Kuolema on lopulta samantekevä. Elämää mä pelkään. Tulevaa. Arvaamattomuutta. Epätoivoista. Kaikki on epätoivoista. Mä en saa yhdestäkään järkevästä ajatuksesta kiinni. Merkitykselliset sanat karkaavat. En kykene muodostamaan tärkeitä tunteita aidoiksi. Mä pelkään pelkään pelkään pelkään ja mä olen niin yksin mutta jokainen lähestyvä ihminen on uhka ja valvonta todellista enkä mä ole väärässä tai sekaisin vaikka mä kuinka uskottelisin itselleni niin. Oispa itsemurha mulle tapa kuolla eikä tapa pysyä elossa vuodesta toiseen. Oon pahoillani itseni puolesta. Oon pahoillani että osasin selvitä. Oon pahoillani.



np: Lasten Hautausmaa - Pudasjärven ufo

maanantai 14. marraskuuta 2016

Ja vielä tulee päivä jollon hautatila loppuu


kolmekymmentäyksi päivää lääkärintapaamiseen
mä en kykene kokonaisiin ajatuksiin
mä en saa henkeä
mä en halua kuulla niitä sanoja
"me ei osata enää auttaa"
voinko vain kadota valhetotuuteen?

- -

78,87
elinajanodotteeni
kirottu luku
aikaa on jäljellä niin paljon
miten mä jaksan vielä kaikki nuo vuodet
tyhjyyttä

np: Tommy Lindgren Metropolis - Pieni illuusio

lauantai 12. marraskuuta 2016

Puolet


mitä minusta näet, se on vain puolet
mitä uskot, toivot, pelkäät - puolet

en itsekään tunne itseäni - kuinka sinä voisit?
ja silti tiedän asioita joita sinä et

olen ihana , olen kamala - puolet
hämmentävä, ihmeellinen - puolet
sairas ja pelottava, hullu - puolet
vihainen ja harkitseva, älykäs - puolet

mihin vaaka kallistuukaan, näet aina puolet

yhä uudelleen löydän ne sanat
I'm nothing you thought I'd be
and nothing you want me to be
pelkään ihmistä; olen ihminen

pääseekö itseään pakoon?
pakko unohtaa
unohda itsesi
unohda itsesi
unohda
unohda
unohda
et ole enää

unohda.

np: Lana Del Rey - Radio

tiistai 8. marraskuuta 2016

Itsehän sä tätä halusitnnnn

kaikki on ihan hirveän sekavaa
jäsentymätöntä; määrätöntä; loputonta
en saa henkeä ja mua väsyttää

jos yritän ymmärtää mutta pää heittää jarrut päälle
ja mä vaivun koomaan, enkä mä oikeasti nuku ikinä

miksi jotkut herää aamulle levänneinä?
miksi unen jälkeen mä olen fyysisesti ja psyykkisesti
aina vain enemmän rikki kuin ennen nukkumista?

mä en ole kiinni yhtään missään
mä pelkään paljon enemmän kuin koskaan ennen.

I R T I .






Mä ostin itselleni hameen ja samettisen paidan ja niissä olo tuntui nätiltä ja hymyilin peilikuvalle ja mua hävettää se rahamäärä minkä käytin ja kävellä vaatekaupan kassin kanssa kaupungilla säälittävää oksettavaa muiden rahat itseeni turhaa turhamaisuutta ja siellä kaduilla on ihmisiä joista kukaan ei ollut minä ja ne kaikki olivat irrallaan musta ja se on jumalattoman pelottavaa enkä saanut henkeä mutten voinut lähteä pois sillä yksinäisyydessä katoan ja ihmismassat murskaavat mut olemassaolollaan enkä osaa pysähtyä jalat vie ne kantaa ne vie enkä voi pysähtyä pysähdy pysähdy pakotan itseni pois kaduilta hissiin ovesta sisälle lähes hyperventiloin rauhoitu hengitä hengitä sä olet yksin sä olet yksin sä olet jumalauta aivan yksin kukaan ei ole olemassa sua varten ne on irti susta sä olet aivan yksin ja tahtoisin vain mennä laskemaan valkoisia grammoja jotta olisin hetken turvassa mutta mä en pääse liikkeelle ja sitten sammun tai en tiedä en muista katoan vain leijun pois en ole en muista en oikein tiedä mikä päivä tänään on miksi sillä olisi merkitystä? p o i s .


tulee vaisun oloisena - - sanoo mielen olevan tyhjä - - vastaa "en tiedä" 
- - vastavuoroiseen keskusteluun hankala päästä - - itkee vuolaasti - - yritetään maadoittaa - - kieltäytyy - - sanoo ettei halua ei uskalla - - puhutaan suojakeinoista - - pyydän liikuttamaan oikean käden peukaloa - - puristaa koko käden tiukasti nyrkkiin eikä liikuta kättä koko käynnin aikana - - vielä laittessa tavaroita laukkuunsa oikea käsi on nyrkissä - - puhun vastustuksesta ja siitä haluaako ptlas ylipäänsä apua - - toteaa, ettei halua. "
m u a   i t k e t t ä ä   n i i n . 

np: Sanni - Moukari

lauantai 5. marraskuuta 2016

"I know my disposition gets confusing"

Olo on kamalan levoton. En voi juuri keskittyä mihinkään. Ajatus karkaa. Käynnistän pelin sammuttaakseni sen. Avaan nettisivun sulkeakseni sen. Kirjaudun sisään kirjautuakseni ulos. Liikun pysähtyäkseäni, pysähdyn lähteäkseni liikkeelle. Tahdon levätä, mutten olla paikallani. Tahdon liikkua, mutten rasittaa itseäni millään tavoin fyysisesti. Tänään olen pystynyt keskittymään tasan yhteen asiaan (ja sekin on kai kovin kyseenalaista materiaalia ainakin osan mielestä); luin MBTI -tyyppiteoriaa ihan kunnolla. Ei internetin hauskuuttavia testejä. Luin oikeasti mitä sillä on haettu ja tarkoitettu. Ei näillä tarvitse olla mitään merkitystä (ainakaan muille; miksi pitäisi olla - miksi muita edes kiinnostaisi?), mutta INTP ei tainnut olla oikea. Luettuani tarkemmat selitykset ja kuvaukset, ja unohtaessani netin pikatestien tulokset ja pohtien todella sitä mikä tuntuu minulta - joka hetki, aina - totesin että olen enemmän INTJ. Ja jos jotain tämä pohdintani todella häiritsee niin oikeasti yritän löytää tästä jopa jotain hyötyä; vahvistaa itsessäni sitä tunnetta että olen olemassa ja yksi. Minulla on persoonallisuus - minä olen. Ja luulen että voisin miettiä voisiko järjen avulla maadoittua. En tiedä onko se mahdollista, itsensä järkeily takaisin todellisuuteen tai ainakin lähemmäs sitä, mutta voisihan sitä kokeilla? Aistien käyttö on mulle vain hankalaa ja jotenkin niin vierastakin kun en ole ikinä ollut tekijä tai kokija. Enemmän olen pitänyt pään sisällä hengailusta ja asioiden pohtimisesta (mikä ehkä on edesauttanut dissosioinnin muodostumista - eikä toisaalta helpota siitä irrottautumista).

Kello on lipsunut taas yli aamuneljän; mitä on unirytmi? Oon tänään sentään saanut syötyä jotain - pussin sipsejä ja vähän pitsaa. En ole ylpeä ruokavaliostani, mutta kai se on niin kuin minulle on sanottu moneen kertaan: parempi että syön edes jotain. Hieman kuumottaa että pitkän ajan kuluessa ilmestyneet ruoansulatuksen ja suoliston ongelmat johtuvat huonosta ja riittämättömästä ruokavaliostani - ja että tää on pysyvää. Näistä on vain vaikea puhua ajautumatta puheeseen syömishäiriöistä, ja vaikka mulla on häiriintynyttä syömistä en näe sitä varsinaisesti syömishäiriönä siinä mielessä kuin se yleensä mielletään. Ja vaikka tavallaan hieman väsyttää nyt olo on niin levoton että luultavasti pomppaisin välittömästi takaisin ylös vain pohtiakseni pitäisikö käydä nukkumaan jotta taas toteaisin että on liikaa kaikkea jotta voisin levätä nyt. Tää levottomuus vaihtelee kohteettomasta innostuksesta (positiivista) silmittömään haluun tappaa ensimmäinen vastaan tuleva elollinen olento (ei niin... ainakaan hyväksyttyä). Tavallaan ikävää että myös asioista innostuminen sulkee mut ulkomaailmasta sillä en kykene kiinnostumaan tarpeeksi pitkäksi aikaa voidakseni ottaa kontaktia toisiin ihmisiin. Levottomana muut myös tavallaan hermostuttavat suuresti hitaudessaan, ja sitten käännyn helposti väkivaltaisuuden puoleen. Levottomuus on kamalaa. Mutta oli tuossa pari päivää joina oli jotenkin kai hyvä. Hetken.

( Tiedän ettei pitäisi. Tiedän ettei se ole järkevää, sillä en voi luottaa että mä jaksan yhtään mitään ajankohtana jossain - missä tahansa - tulevaisuudessa. En tiedä kannustaisiko se mua jaksamaan, vai huonoihin tapoihin. Mutta ehkä tilaan itselleni lisää villaa josta pyöritellä takkuja. Ehkä, vaikka en voi luvata niin tekeväni. Koska jostain syystä ne on jotain mitä koen omakseni - niitä asioita on montakin. Villaiset takut, kirjat, älykkyys ja asioiden tutkiminen/pohtiminen, tietynlainen rasittavakin asiakeskeisyys, marraskuu-vitun-aesthetics, sosialisointi vain netin välityksellä, huono huumori... mä tiedän kyllä mihin mä kuulun. Mutta valitettavasti mä olen aina, pienestä lähtien, saanut joka puolelta palautetta ettei se ole hyvä. En kelvannut aikuisille, en kelvannut ikätovereille Aina piti olla jotain muuta. Ja niin minä olin. Niin minä olin, ja joksikin aivan muuksi minä lopulta muutuin. Nyt haluan ottaa sen takaisin. Mä haluan ottaa itseni takaisin itselleni - mutta entä kun en oikein kuitenkaan muista mitä - kenet - kadotin? )


tavallaan on jännittävää miten mä vihaan ja rakastan ajattelua eniten kaikesta
- miten se sama asia voikaan voimauttaa ja tuhota mua mitä suurimmissa määrin.

np: Banks - Beggin For Thread

perjantai 4. marraskuuta 2016

Pako

Ei mikään mene ikinä kuin suunnittelen tai toivon. Polilla mä romahdan sekunnissa takaisin todellisuuteen. Se ei ollutkaan totta, se ei ollutkaan totta, ei helvetti, ei helvetti. Hoitaja hymyilee surullisesti. Mä itken yli puoli tuntia sanomatta sanaakaan, päästämättä ääntäkään. Hoitaja siirtää nenäliinat ja roskiksen lähemmäs ettei mun tarvi kerätä niitä papereita syliini. Taivun kaksinkerroin ja huudan äänettömästi. Hoitaja sanoo, että auttaa kyllä, muttei pysty siihen jos en kykene antamaan itsestäni mitään. Se yrittää kysyä multa mitä haluan tehdä. Että haluanko vain istua ja olla hiljaa? Sekin sopisi. Me voitaisiin vain istua. Mä vain itken. Lopulta saan sen hallintaan kun lopetan hengittämisen aina kun itku alkaa vääntää kehoa. Saan viestitettyä että nyt pitää lopettaa tai ei tule enää happea. Joudun toistamaan tätä aika monta kertaa - ja hajoan silti useasti, jokaisen rauhoittumisen jälkeen.

Mä olin laittanut viime viikolla hoitajalle sekä tekstiviestin että sähköpostin jossa toivoin lääkityksen aloitusta koska en kestä enää. Hoitaja sanoi mulle ettei lääkärille saa aikaa ennen meidän jo sovittua tapaamista koska sen aikataulut on jo nyt ylitäynnä. Rivien välistä luin ettei lääkityksen aloitus luultavasti muuttaisi mitään, eikä ole edes takeita että voisin siihen sitoutua kun joka toinen hetki pyydän sitä ja joka toinen kieltäydyn. Se on totta, mutta ehkä mä ajoittain toivon että tää kaikki pysähtyisi kun aivot olisivat täysin lääkejumissa. Mä en tiedä. Joka tapaamisessa ajatudutaan vain miettimään onko käynneissä järkeä. Mä en osaa vastata. "Jotainhan sä näistä saat, et sä muuten kävisi." En vain tiedä mitä. Vaikean olon? Muistutuksen siitä mitä todella olen? En tiedä.

Viimeisillä minuuteilla saan suutani itkulta sen verran auki että saan osallistuttua hoitajan kysymysmonologiin kertomalla että se on oikeassa pohtiessaan olenko mä ikinä kertonut kaikkea hoitokontaktille. Mä en ole. Mä en oikeastaan ole koskaan kertonut mitään olennaista - ja kukaan ei ole epäillyt ikinä mitään. Mä olen käynyt tarvittavat keskustelut pääni sisällä - sanoin että teen sitä nytkin. Pidän hoitajalleni monologeja sängyn pohjalta, joten mulla ei jää mitään puhuttavaa käynneille. Vaikeaksi tämän tekee se, että mulle nuo monologit ovat aitoja keskusteluja; niistä jää samanlainen muisto. Sama kuin asioiden tekemisenkin kanssa, mulle on oikeastaan sama puhunko (tai teenkö) jotain oikeasti, sillä sen suorittaminen vain pään sisällä tuntuu aivan samalta ja jättää samanlaisen muiston.

Kerron hoitajalle myös miten mä en voi olla varma mikä mun kertoma on totta ja mikä ei. Että mä aktiivisesti luon jatkuvasti valemuistoja - sekä mukavia että ikäviä - jotka tuntuvat musta kuitenkin täysin aidoilta. Mä en ikinä voi tietää onko jokin mun pään sisällä totta vai luomani valhe. Hoitaja yrittää vakuuttaa että se on vain sen ongelma yrittää selvittää onko jokin mun sanoma totta vai valhetta, mutta mä en oikein tiedä toimisiko se. Pelkään että valheet saa ylivallan ja menetän sen pienenkin kontrollin mikä mulla ajoittain on. Mä en oikeastaan ole varma onko hoitajakaan todellinen. On aivan mahdollista että tälläkin hetkellä mä istun yksin tyhjässä huoneessa. Kuvittelen tän kaiken. Käsien liikkeet, musiikin, näytölle ilmestyvät kirjaimet, kaiken. Mulla ei ole mitään todisteita siitä että mikään olisi totta. Mä en voi luottaa edes aisteihin, sillä mä tiedän että ihmisen aisteihin ei voi luottaa. Todellisuus voi pettää niin monin tavoin. Siksi toivon että hoitaja olisi väärässä kun se tänään sanoi etten mä todennäköisesti koskaan ole ollut lähellekään psykoottinen. Tää kaikki on aivan totta. Maailma hajoaa oikeasti. Mä en pääse sitä pakoon, koska mä olen jo siellä. Eikä sieltä pääse pois.

Hoitaja käskee piirtää sille kuvan mun järjestelmästä. Sanoin lähettäneeni sille sähköpostilla kuvan selityksineen jo aikoja sitten. Se sanoi ettei ole saanut sellaista. Hämmentää. Mulla on oikea muistikuva asiasta ja siitä hetkestä. Myöhemmin tärisevin käsin tarkistan lähetetyt sähköpostit. Siellä se on. Hoitaja ei ole vain kai lukenut ainuttakaan niistä sähköposteista joita sen loman aikana sille kirjoitin. Ne tuhannet sanat ja kaikki se tuska ja yrittäminen ovat valuneet hukkaan. Se lupasi lukea ne. Mä tiedän miten paljon se saa päivittäin sähköposteja - se on kertonut - ja mä tiedän etten mä saisi reagoida tällaiseen mitenkään. Mutta mun luottamus on ollut erittäin hatara ja mä en tiedä kuinka pahasti tämä sen vähänkin rikkoi. Pitäisi puhua hoitajan kanssa tästä, mutta en tiedä miten kykenen. En tiedä onko mikään tästä totta, enkä voi saada sille varmistusta. En voi luottaa hoitajaan tai sen sanoihin tai tekoihin - en, kuten en kehenkään muuhunkaan täällä. Jos en voi luottaa edes itseeni, miten voisin luottaa muihin? Ja itseeni mä en voi luottaa ehkä koskaan. Ideaalitilanteessa voisin kuvitella olevani jokseenkin toimintakuntoinen - tai kuntoutuskuntoinen - kymmenen vuoden päästä. Mä en tiedä todellakaan haluanko mä alkaa parantua kun vuosia on mittarissa lähes neljäkymmentä.

Viidestoista joulukuuta on se lääkärintapaaminen. Musta tuntuu että mun sisällä on tehty jo päätös hoidon lopettamisesta. Ne ei jaksa enää. Osa pelkää liikaa, osa on vain todella väsyneitä. Osa tahtoo vain pahaa niille jotka kaipaavat apua. Osaa ei kiinnosta. Mä en tiedä mistään mitään, koska mulle ei lopulta kerrota mitään. Mulla on vielä kaksi tapaamista, sitten lääkäri. Mä en voi tietää varmasti mitä siellä tapahtuu, mutta mulla on tunne että siitä alkaa loppu. Huhtikuussa mä saatan olla poissa - jos hoito loppuu mä todella toivon olevani huhtikuussa poissa. Mulla ei ole voimia alkaa selvittää mistä saan rahaa ja miten selviän veloistani. Loppuupa hammassärkykin sitten. Tällä hetkellä en voi sitä mitenkään hoitaa koska yksityiselle ei vain ole varaa ja julkiselle en halua enää nöyryytettäväksi mennä.

Osaisinpa lopettaa yrittämisen. Olisi paljon helpompaa jos en viimeiseen saakka yrittäisi. Vaikka ei ole vaihtoehtoja, mä yritän silti. Se kuluttaa mun voimat loppuun, ja mulle on sanottukin etten saisi tehdä sitä. En saisi yrittää koko ajan selvitä. Mutta jos mä en yritä mä kuolen. Enkä mä halua kuolla. Mä pelkään kuolemaa. Ja on raskasta hallita sitä pakokauhua mikä mun sisälläni kasvaa kun mä ymmärrän ettei ole vaihtoehtoja kuin kuolla - ei ainakaan sellaisia, joita oikeasti voisin harkita. En pidä silmitöntä väkivaltaa vaihtoehtona, vaikka osa musta siihen kannustaakin. Ja vaikka ehkä jotain voisi kokeillakin ne vaihtoehdot on täynnä heikkouksia ja ansakuoppia jotka saattaa ponnistuslautaa todennäköisemmin pettää mun jalkojen alta. Eikä mulla ole voimia. Siitä on tultu kauas kun vuosia sitten täytyin toivolla kun mulle lupailtiin kohtuullisia toipumisennusteita psykoosista. Vähänpä tiesivät; vähänpä kerroin. "Sairaalassa dissosiaatio valitettavasti diagnosoidaan psykoosiksi. Kun antipsykootit eivät tehoa, niitä annetaan lisää. Kyllä sitä jossain vaiheessa rauhoittuu." Mä haluan vain herätä tästä painajaisesta. Mä tiedän mitä se vaatii, mutta mä en anna itselleni lupaa siihen - eikä se todellakaan ole niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa.

Kukaan ei ole ikinä nähnyt musta kuin korkeintaan puolet aitoa. Suurimmaksi osaksi olen vain valhe, katsojan oletusten heijastuma. Sen takia niin useat pitää musta. Ne näkee mussa oikeasti juuri sen mitä haluavat. Hoitaja kysyi mitä jäisi jos kaikki paha ja vaikea katoaisi. Ei mitään. "Eikö mitään?" Ei. Olisi vain pelkkä tyhjä keho. Ei mitään muuta. Mä olen aika varma että aika loppuu kesken, syystä tai toisesta. Mutta mä yritin. Huolimatta muiden mielipiteistä niin ainakin mä omasta mielestäni yritin. Eikä muulla ole väliä.


m u n   u n i r y t m i   o n   s e k a i s i n
e n k ä   m ä   o i k e i n   o s a a   e n ä ä   s y ö d ä .

np: Mors Principium Est - God Has Fallen

torstai 3. marraskuuta 2016

Oon viime päivinä itkenyt onnesta


Mulla on ollut monta hyvää päivää putkeen. Uni oikeasti on unta; sen jälkeen on levännyt olo. Mä olen elossa. Ja mä tiedän syyn. Tätä pitää tutkia, ja toivon että tää johtaisi johonkin toimivaan ratkaisuun. Tämä valitettavasti ei ole pitkäaikaisesti toimiva ratkaisu. Mutta mä olen nukkunut (niin hyvin, että missasin fysioterapian koska vaikka kuulin herätyksen nukkuminen tuntui niin hyvältä etten jaksanut välittää - eikä mua kyllä haitannut edes herättyäni, sillä uni oli sen arvoista!) ja levännyt ja mulla on ollut rento ja rauhallinen olo - sellainen tyhjä, muttei sairaalla tavalla. Tää ei ole tyhjyyttä, joka seuraa siitä että kaikkea on liikaa mutta se ei ole silti mitään. Tämä on rauhaa, tämä on sellaista tyhjyyttä jota tunnetaan kun mikään ei ole erityisemmin vialla. Tämä ei ole ihan vielä täysin sitä, mikä toimisi, mutta nyt mulla on johtolankoja, jotain mistä aloittaa. Mun tiedot on liian vähäiset, mutta toivon että polilla ne ymmärtää näistä enemmän. Nyt mä jopa pystyn luultavasti keskustelemaan kun olo ei ole loputtoman lamaantunut ja poissa. Tää tuntuu niin hyvältä. On ihanaa kyetä ajattelemaan. Se on tavallaan myös ongelmallista, sillä tahtoisin ahmia kaiken tiedon mitä olen toivonut voivani tutkia tässä yli vuoden aikana itseeni välittömästi. Yritän malttaa mieleni, ottaa hitaasti. Etten syöksy ja kulu loppuun. Yritän vain nauttia tästä. Mä olen ihminen, mä olen elossa. Ja on äärettömän mielenkiintoista, miksi - tai ehkä se ei lopulta ole, mutta se johtuu sitten vain puutteellisista tiedoistani. Toivon että huominen poli selvittäisi jotain (vaikka kyllä mua jännittää ja jopa pelottaa; entä jos kuvittelen, entä jos mua ei oteta todesta?). Pitää vain yrittää olla innostumatta nukkumisesta liiaksi - vaikka se ihanalta tuntuukin vuoden unettomuuden jälkeen.

np: Florence + the Machine - Ship to Wreck