Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 4. marraskuuta 2016

Pako

Ei mikään mene ikinä kuin suunnittelen tai toivon. Polilla mä romahdan sekunnissa takaisin todellisuuteen. Se ei ollutkaan totta, se ei ollutkaan totta, ei helvetti, ei helvetti. Hoitaja hymyilee surullisesti. Mä itken yli puoli tuntia sanomatta sanaakaan, päästämättä ääntäkään. Hoitaja siirtää nenäliinat ja roskiksen lähemmäs ettei mun tarvi kerätä niitä papereita syliini. Taivun kaksinkerroin ja huudan äänettömästi. Hoitaja sanoo, että auttaa kyllä, muttei pysty siihen jos en kykene antamaan itsestäni mitään. Se yrittää kysyä multa mitä haluan tehdä. Että haluanko vain istua ja olla hiljaa? Sekin sopisi. Me voitaisiin vain istua. Mä vain itken. Lopulta saan sen hallintaan kun lopetan hengittämisen aina kun itku alkaa vääntää kehoa. Saan viestitettyä että nyt pitää lopettaa tai ei tule enää happea. Joudun toistamaan tätä aika monta kertaa - ja hajoan silti useasti, jokaisen rauhoittumisen jälkeen.

Mä olin laittanut viime viikolla hoitajalle sekä tekstiviestin että sähköpostin jossa toivoin lääkityksen aloitusta koska en kestä enää. Hoitaja sanoi mulle ettei lääkärille saa aikaa ennen meidän jo sovittua tapaamista koska sen aikataulut on jo nyt ylitäynnä. Rivien välistä luin ettei lääkityksen aloitus luultavasti muuttaisi mitään, eikä ole edes takeita että voisin siihen sitoutua kun joka toinen hetki pyydän sitä ja joka toinen kieltäydyn. Se on totta, mutta ehkä mä ajoittain toivon että tää kaikki pysähtyisi kun aivot olisivat täysin lääkejumissa. Mä en tiedä. Joka tapaamisessa ajatudutaan vain miettimään onko käynneissä järkeä. Mä en osaa vastata. "Jotainhan sä näistä saat, et sä muuten kävisi." En vain tiedä mitä. Vaikean olon? Muistutuksen siitä mitä todella olen? En tiedä.

Viimeisillä minuuteilla saan suutani itkulta sen verran auki että saan osallistuttua hoitajan kysymysmonologiin kertomalla että se on oikeassa pohtiessaan olenko mä ikinä kertonut kaikkea hoitokontaktille. Mä en ole. Mä en oikeastaan ole koskaan kertonut mitään olennaista - ja kukaan ei ole epäillyt ikinä mitään. Mä olen käynyt tarvittavat keskustelut pääni sisällä - sanoin että teen sitä nytkin. Pidän hoitajalleni monologeja sängyn pohjalta, joten mulla ei jää mitään puhuttavaa käynneille. Vaikeaksi tämän tekee se, että mulle nuo monologit ovat aitoja keskusteluja; niistä jää samanlainen muisto. Sama kuin asioiden tekemisenkin kanssa, mulle on oikeastaan sama puhunko (tai teenkö) jotain oikeasti, sillä sen suorittaminen vain pään sisällä tuntuu aivan samalta ja jättää samanlaisen muiston.

Kerron hoitajalle myös miten mä en voi olla varma mikä mun kertoma on totta ja mikä ei. Että mä aktiivisesti luon jatkuvasti valemuistoja - sekä mukavia että ikäviä - jotka tuntuvat musta kuitenkin täysin aidoilta. Mä en ikinä voi tietää onko jokin mun pään sisällä totta vai luomani valhe. Hoitaja yrittää vakuuttaa että se on vain sen ongelma yrittää selvittää onko jokin mun sanoma totta vai valhetta, mutta mä en oikein tiedä toimisiko se. Pelkään että valheet saa ylivallan ja menetän sen pienenkin kontrollin mikä mulla ajoittain on. Mä en oikeastaan ole varma onko hoitajakaan todellinen. On aivan mahdollista että tälläkin hetkellä mä istun yksin tyhjässä huoneessa. Kuvittelen tän kaiken. Käsien liikkeet, musiikin, näytölle ilmestyvät kirjaimet, kaiken. Mulla ei ole mitään todisteita siitä että mikään olisi totta. Mä en voi luottaa edes aisteihin, sillä mä tiedän että ihmisen aisteihin ei voi luottaa. Todellisuus voi pettää niin monin tavoin. Siksi toivon että hoitaja olisi väärässä kun se tänään sanoi etten mä todennäköisesti koskaan ole ollut lähellekään psykoottinen. Tää kaikki on aivan totta. Maailma hajoaa oikeasti. Mä en pääse sitä pakoon, koska mä olen jo siellä. Eikä sieltä pääse pois.

Hoitaja käskee piirtää sille kuvan mun järjestelmästä. Sanoin lähettäneeni sille sähköpostilla kuvan selityksineen jo aikoja sitten. Se sanoi ettei ole saanut sellaista. Hämmentää. Mulla on oikea muistikuva asiasta ja siitä hetkestä. Myöhemmin tärisevin käsin tarkistan lähetetyt sähköpostit. Siellä se on. Hoitaja ei ole vain kai lukenut ainuttakaan niistä sähköposteista joita sen loman aikana sille kirjoitin. Ne tuhannet sanat ja kaikki se tuska ja yrittäminen ovat valuneet hukkaan. Se lupasi lukea ne. Mä tiedän miten paljon se saa päivittäin sähköposteja - se on kertonut - ja mä tiedän etten mä saisi reagoida tällaiseen mitenkään. Mutta mun luottamus on ollut erittäin hatara ja mä en tiedä kuinka pahasti tämä sen vähänkin rikkoi. Pitäisi puhua hoitajan kanssa tästä, mutta en tiedä miten kykenen. En tiedä onko mikään tästä totta, enkä voi saada sille varmistusta. En voi luottaa hoitajaan tai sen sanoihin tai tekoihin - en, kuten en kehenkään muuhunkaan täällä. Jos en voi luottaa edes itseeni, miten voisin luottaa muihin? Ja itseeni mä en voi luottaa ehkä koskaan. Ideaalitilanteessa voisin kuvitella olevani jokseenkin toimintakuntoinen - tai kuntoutuskuntoinen - kymmenen vuoden päästä. Mä en tiedä todellakaan haluanko mä alkaa parantua kun vuosia on mittarissa lähes neljäkymmentä.

Viidestoista joulukuuta on se lääkärintapaaminen. Musta tuntuu että mun sisällä on tehty jo päätös hoidon lopettamisesta. Ne ei jaksa enää. Osa pelkää liikaa, osa on vain todella väsyneitä. Osa tahtoo vain pahaa niille jotka kaipaavat apua. Osaa ei kiinnosta. Mä en tiedä mistään mitään, koska mulle ei lopulta kerrota mitään. Mulla on vielä kaksi tapaamista, sitten lääkäri. Mä en voi tietää varmasti mitä siellä tapahtuu, mutta mulla on tunne että siitä alkaa loppu. Huhtikuussa mä saatan olla poissa - jos hoito loppuu mä todella toivon olevani huhtikuussa poissa. Mulla ei ole voimia alkaa selvittää mistä saan rahaa ja miten selviän veloistani. Loppuupa hammassärkykin sitten. Tällä hetkellä en voi sitä mitenkään hoitaa koska yksityiselle ei vain ole varaa ja julkiselle en halua enää nöyryytettäväksi mennä.

Osaisinpa lopettaa yrittämisen. Olisi paljon helpompaa jos en viimeiseen saakka yrittäisi. Vaikka ei ole vaihtoehtoja, mä yritän silti. Se kuluttaa mun voimat loppuun, ja mulle on sanottukin etten saisi tehdä sitä. En saisi yrittää koko ajan selvitä. Mutta jos mä en yritä mä kuolen. Enkä mä halua kuolla. Mä pelkään kuolemaa. Ja on raskasta hallita sitä pakokauhua mikä mun sisälläni kasvaa kun mä ymmärrän ettei ole vaihtoehtoja kuin kuolla - ei ainakaan sellaisia, joita oikeasti voisin harkita. En pidä silmitöntä väkivaltaa vaihtoehtona, vaikka osa musta siihen kannustaakin. Ja vaikka ehkä jotain voisi kokeillakin ne vaihtoehdot on täynnä heikkouksia ja ansakuoppia jotka saattaa ponnistuslautaa todennäköisemmin pettää mun jalkojen alta. Eikä mulla ole voimia. Siitä on tultu kauas kun vuosia sitten täytyin toivolla kun mulle lupailtiin kohtuullisia toipumisennusteita psykoosista. Vähänpä tiesivät; vähänpä kerroin. "Sairaalassa dissosiaatio valitettavasti diagnosoidaan psykoosiksi. Kun antipsykootit eivät tehoa, niitä annetaan lisää. Kyllä sitä jossain vaiheessa rauhoittuu." Mä haluan vain herätä tästä painajaisesta. Mä tiedän mitä se vaatii, mutta mä en anna itselleni lupaa siihen - eikä se todellakaan ole niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa.

Kukaan ei ole ikinä nähnyt musta kuin korkeintaan puolet aitoa. Suurimmaksi osaksi olen vain valhe, katsojan oletusten heijastuma. Sen takia niin useat pitää musta. Ne näkee mussa oikeasti juuri sen mitä haluavat. Hoitaja kysyi mitä jäisi jos kaikki paha ja vaikea katoaisi. Ei mitään. "Eikö mitään?" Ei. Olisi vain pelkkä tyhjä keho. Ei mitään muuta. Mä olen aika varma että aika loppuu kesken, syystä tai toisesta. Mutta mä yritin. Huolimatta muiden mielipiteistä niin ainakin mä omasta mielestäni yritin. Eikä muulla ole väliä.


m u n   u n i r y t m i   o n   s e k a i s i n
e n k ä   m ä   o i k e i n   o s a a   e n ä ä   s y ö d ä .

np: Mors Principium Est - God Has Fallen

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti