Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 15. marraskuuta 2016

Taistelin ja jäin eloon; luovutin enkä kuole koskaan

Umpikuja ja solmu. Väsymys, unohdus, valheet ja itku. Turta, turta, tyhjä, huutoa mun pään sisällä. Mä en tuu saamaan itseäni hengiltä sillä mä olen itse ohjelmoinut itseni toimimaan päinvastoin. Suojat toimii liian hyvin. En löydä ohjelmasta aukkoja. Mä kidun, mä en pääse pois. Mätänen hitaasti. Kolmen sekunnin välein maailma vaihtuu. Viisi. Setisemän. Sekunteja. Kaksi. Mä en pysy mukana ja jos yritän niin sekoan. Jos hetkittäin ymmärrän ajan olemassaolon, se vain sattuu muistuttamalla kuinka paljon sitä on vielä jäljellä. Mun ainoa toivo on sattuma, vahinko. Jotenkin maailma on taas nyrjähtänyt siihen että yritän kahden tunnin ajan lähteä vessaan mutten pääse sillä stressi kynsii ihoa huomaamattani niin että havahdun kun jalka liikahtaa kylmään verilanttiin lakanalla. Mä en tiedä mitä mä voin tehdä enää. Mä huutoitken äänettömästi epätoivon musertaessa mut allensa. Mä yritin kaikkeani, aina vain yritin kaikkeni, mutta se ei näytä riittäneen. Yritinkö siis ollenkaan? Enkä mä osaa enää puhua laisinkaan. Kirjoittaessakin piilotan kaiken tärkeän. Mä en saa itsestäni irti mitä todellista ja mä tukehdun tähän. Toteaa myös, ettei mielessään osaa erottaa totuutta ja valhetta, tehtyä ja tekemätöntä. Mä en halunnut tätä. Mä en koskaan pyytänyt tätä. Mä yritin vain selvitä, ja mä selvisin, ja nyt mä maksan jokaisesta selvitystä hetkestä tuhatkertaista hintaa.

Mä yritän keksiä vaihtoehtoja niin kovasti että mä hajoan. Mutta multa loppuu aika. Mun täytyy keksiä. Mun on pakko. Multa tullaan kysymään sitä. "Mitä sä haluat?" Enkä mä voi antaa vastaukseksi en mitään jos mä tahdon apua. Tahdonko mä apua? Ilman sitä mä hukun velkoihini, unohdun sänkyyni, kuihdun ja paisun ja kadotan kontaktin kaikkeen. (Haittaisiko se?) Todennäköisintä on etten saa lääkärintapaamisessakaan avattua suutani laisinkaan. Itken vain. Itken, itken, itken ja ne sanoo etteivät voi auttaa jos en puhu; että kaikki on turhaa näin. Ja mä itken.

Mä pelkään. Itseäni. Muita. Elämää. Kuolema on lopulta samantekevä. Elämää mä pelkään. Tulevaa. Arvaamattomuutta. Epätoivoista. Kaikki on epätoivoista. Mä en saa yhdestäkään järkevästä ajatuksesta kiinni. Merkitykselliset sanat karkaavat. En kykene muodostamaan tärkeitä tunteita aidoiksi. Mä pelkään pelkään pelkään pelkään ja mä olen niin yksin mutta jokainen lähestyvä ihminen on uhka ja valvonta todellista enkä mä ole väärässä tai sekaisin vaikka mä kuinka uskottelisin itselleni niin. Oispa itsemurha mulle tapa kuolla eikä tapa pysyä elossa vuodesta toiseen. Oon pahoillani itseni puolesta. Oon pahoillani että osasin selvitä. Oon pahoillani.



np: Lasten Hautausmaa - Pudasjärven ufo

3 kommenttia :

  1. Sun ei tarvitse olla pahoillasi. Meitä on monia jotka toivoo sulle kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. itseäni mä vain suren. itseni takia olen pahoillani. :/

      Poista
  2. Mä ainakin toivon sulle kaikkea hyvää ja mun mielestä elämä voittaa aina:-)Toivottavasti sun blogia saa lukea jatkossakin :-)

    VastaaPoista