Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 19. joulukuuta 2016

Ei taaskaan perjantai

Tuntuu että on kulunut viikkoja edellisestä postauksesta. Perjantai kuitenkin oli kolme päivää sitten. (Tänäänkin tuntuu perjantailta; usein tuntuu perjantailta.) Olen nukkunut, ja se on tuntunut aivan hirveältä. Yritin nukkua sängyssä poistamalla runkopatjasta jalat - edelleenkin tuntuu hirveältä, mutta en jaksaisi sitä että mun huoneen lattiaa täyttää periaatteessa kaksi sänkyä - se "virallinen" ja näin ollen ahdistava, ja se patja lattialla, jossa voin nukkua jotenkin. En tiedä mitä teen, mutta siihenkin tottuu - ettei tiedä. Silti oon nukkunut kahden viikon sisään kokonaismäärässä mitattuna taas vähemmän kuin hetkeen. En onneksi paljoa, mutta kai se jostain kertoo. Koska oon nukkunut niin paljon, ja päiväaikaan, syömiset ovat jääneet ja sen takia särkee päätä ja hetkittäin heikottaa. Yritän korjata tilannetta aina pystyessäni, mutta silloin iskee yleensä huono ja oksettava olo. Sentään juon, mutta se toisaalta taas sekoittaa elimistöä sekin. Helvetti kun mikään ei ole hyvä!

Eilenkin (oliko se eilen?) nukuin kokonaisuudessaan yhdeksän tuntia, ja se valitettavasti triggeröi huonoja oloja urakalla. Yritin hallita niitä, ja tavallaan onnistuinkin keskittymään mukaviin asioihin - mutta kun keskittyminen loppui niin olot palasivat. Samalla pohdin niitä maadoittumiskeinoja, joita ollaan yritetty mun kohdalla uudestaan ja uudestaan polilla. Fysioterapia paljasti lopulta, että kehollisia harjoitteita olen käyttänyt aina dissosiaation aikaansaamiseen sen sijaan että voisin sillä saada itseni läsnäolevaksi. Sama tuntuu koskevan useita havaintoihin perustuvia maadoittumiskeinoja; keskittymisen kohdentaminen auttaa unohtamaan ulkomaailman ja sulkeutumaan visusti omaan sisäiseen maailmaan. "Täällä on niin paljon esineitä, joissa on punaisen eri sävyjä. Kun tarkastelen näitä niin ei tarvitse välittää ulkomaailmasta. Paljon punaisen sävyjä. Tämä on turvallista. Punaista." Kyseessä keksitty esimerkki, mutta näin se toimii. Keskityn johonkin yksityiskohtiin, järjestelmiin, sarjoihin, yhdenmukaisuuksiin... ja ulkomaailma lakkaa olemasta. Ei ole muuta kuin minä ja mun pää; sisäinen maailma jonka kaaos on tuttua ja turvallista ulkomaailman arvaamattomuuteen verrattuna. En toki tiedä kaikkia mahdollisia maadoittumiskeinoja, näitä tämäntyyppisiä vain on kokeiltu - huonoin tuloksin, eikä tämä nyt yllätä kun tämän tajuan. Yritin lukea jotain listoja mahdollisista keinoista, mutta sisälläni käynnistyi paniikki kun luin ohjeita joissa tavallaan ohjataan dissosioimaan. Se kai muistuttaa tilanteista, joissa olen joutunut itseäni näin ohjeistamaan.

Olo on muutenkin heitellyt tässä muutaman (?) päivän. Yleensä se enteilee hyvän, tasaisen jakson päättymistä - sanon yleensä, vaikka näin on tapahtunut aina, sillä eihän saa manata. Toisaalta en kyllä ymmärrä miksen saisi huomata ja tunnistaa näitä toistuvia kaavoja, sillä tavallaan siitä voi olla hyötyäkin? Silti olen usein saanut kuulla etten saisi kiinnittää huomiota niihin. Ehkä en vain tiedä tarpeeksi ja sen takia ymmärrä - mutta silloin mulle pitäisi kertoa. Tieto lisää tuskaa - ja ymmärrystä. Ilman ymmärrystä ei voi edetä mihinkään. Tieto on siis suhteellisen olennainen osa yhtään mitään (ellei tavoite sitten ole jumiutua paikalleen). Aiheeseen tavallaan melkein liittyen tajusin että tällä kertaa kukaan ei tainnut kysyä multa hoitoneuvottelussa tavoitteita hoidolle? Sinänsä hyvä, sillä eiväthän ne ole tässä vuosien aikana mihinkään ikinä sisällöltään muuttuneet. "Potilas yrittää selvitä hengissä. Vointia yritetään saada tasaantumaan." Mutta silti sitä on joka kerta kysytty. Jotenkin tämä oli helpottavaa, ja vähensi sitä painetta jota tunnen siitä että pitäisi nythetiäkkiähetiheti!! olla jo täydellinen, terve ihminen.


Oon yrittänytkin vahvistaa itsessäni niitä asioita, joista pidän ja jotka koen omikseni. Niihin ei kuulu työ - ei ainakaan missään lähelläkään sen perinteistä määritystä oleva. Muutenkin sellaiset yhteiskuntaan sopeutumista lisäävät haaveet ja ajatusmallit ovat kovin etäisiä. Ja yritän hyväksyä sen, koska niin loputtomiin olen itseäni muokannut että kai olisi aika jo saada lupa olla minä. Tätä olen toki hokenut vaikka kuinka ja paljon, mutta kuten sanoin: olen loputtomiin muokattu. En voi löytää itseäni vuodessa, kahdessa tai tuskin kymmenessäkään. Eikä kukaan rakenna itseään kerralla valmiiksi - onko valmista? Kun kaikki on kasassa, valmista, niin kehtaan sanoa että elämä muodostuu aika tylsäksi. Jos ikinä siihen pisteeseen päätyisin niin toivon vihdoin lopettavani elämäni - sitten ei ole enää toivoa mistään kun kaikki on jo nähty, koettu, tehty, tunnettu jne. Ja koska keho - ulkonäkö - on mulle todella vaikea asia, olen yrittänyt keskittyä erityisesti siihen että näytän peilistä siltä kuin haluan. Usein vain tuntuu liian vanhalta tiettyihin asioihin - villatakut, esimerkiksi. Varsinkin kun meikkaaminen ei kiinnosta niin näytän helposti 12-vuotiaalta jos päässä on värikästä ja pehmoista. Toki tätä on itseni hankala arvioida, koska en voi olla varma näenkö peilistä mitään todellisuutta vastaavaa. Mut hitaasti. Kun vain saisi muut ihmiset ympäriltä arvostelemasta (oikeasti, tai harhaluuloissani) niin moni asia olisi paljon helpompaa.

Ja vaikka nää päivät on kipeitä, kipeämpiä, kipeimpiä mä olen jotenkin enemmän täynnä rauhaa kuin aikoihin. Kaaoottinen ja sekava, kyllä, edelleen, mutta tuntuu että ehkä jotain on asettunut jotenkin paikoilleen - edes väliaikaisesti. Nyt vain pää tuntuu leijuvan taas irti kehosta enkä ole lopulta varma onko tämä sittenkään dissosiointia vai onko kropalla vain esimerkiksi nälkä. Harmittaa myös kun joulu tulee. Mulle se ei taida tulla ollenkaan, sillä päivät ovat niin sumuisia ja aika niin merkityksetöntä etten erota onko tosiaan maanantai vai perjantai, kevät vai talvi, elokuu vai joulukuu, aamu vai ilta, arki vai pyhä. Ulos katsominen, siellä käyminen, kalenterin tai kellon tuijottaminen, tai asian varmistaminen muilta ei auta. Maisema ei herätä tunteita, kylmä viima kasvoilla ei kerro mitään todellista, kalenteri ja kello ohjaavat vain sitä miten mun pitää käyttäytyä jotta sopeudun muiden maailmaan ja muiden sanat ajan kulusta kuuluvat vain niiden omaan maailmaan. Olen ulkopuolella, ja yritän epätoivoisesti ymmärtää miksi muut toimivat tietyillä tavoilla, joita en itse ymmärrä. Ja samalla sopeutua, ja olla oma itseni. Kai mä ajan kanssa löydän itseni sitten kuitenkin - ja ne, jotka voivat mua omana itsenäni ymmärtää. Ajan kanssa näkyy myös riittikö mun aika tähän kaikkeen.

- -

En tiedä huomaako sitä lukijana, mutta itse olen viime kuukausina(?) kiinnittänyt huomiota etten ikinä muista mistä aiheesta olen aloittanut kirjoittamaan. Tämä myös selittää mun epämukavuutta sen suhteen että oikolukisin postauksiani ikinä; inhottava huomata että jo edellinen kappale on usein täysin vierasta tekstiä - viimeistään se edellinen kappale. Kai mä jonkinlaisen järkevyyden saan kuitenkin säilytettyä, koska kukaan ei ole (muistaakseni...) valittanut hirveästä epäloogisuudesta. Tavallaan on mielenkiintoista miten tän teen jos oikeasti saan näitä (yli)pitkiä postauksia kirjoitettua ilman muistikuvaa edes edellisestä kappaleesta, ja missään vaiheessa jutun looginen eteneminen ei juurikaan oleellisesti katkea? Vai olenko kovinkin sekava ja epälooginen? Itse kun en postauksiani juuri lue - muun muassa tästä syystä että se on todella hämmentävää, ja luultavasti poistaisin kaiken. "Hirveetä kuraa, kuka tämmöstä oikeen kirjoittaa?" Kaikkea sitä joutuukin ihminen kohtaamaan... Eh.

np: Evelina - Ei filtterii

4 kommenttia :

  1. ""Mulle se ei taida tulla ollnkaan, sillä päivät ovat niin sumuisia ja aika niin merkityksetöntä etten erota onko tosiaan maanantai vai perjantai, kevät vai talvi, elokuu vai joulukuu, aamu vai ilta, arki vai pyhä." ← Kuulostaa niin tutulta! (Mulla tosin varmaan eri syistä kuin sulla.) Ja mun mielestä näissä sun teksteissä on aina joku idea, vaikka susta ne epäloogisilta tuntuisikin :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Ääh, typon takia poistin ton yhen kommentin, mut sanomani piti: villatakut yms on kivoja ja koskaan ei ole liian vanha pehmoisiin ja värikkäisiin juttuihin!

      Poista
    3. ah, hyvä että on idea. koska pelottaa usein että vain kirjoittelen irrallisia lauseita vailla järkeä :-----D TOSIN joku olisi ehkä huomauttanut asiasta tässä vuosien aikana...? ainakin kuvittelen näin :'--D

      ja hii, kiitos! yritän muistaa tämän kun seuraavan kerran iskee epävarmuus. ja lopultahan se on lähinnä muiden häviö jos ulkonäköni häiritsee, mutta... ei se helppoa ole jos muutenkin ihmisten tavalliset katseet kadulla (tai se kun ne vahingossa katsoo melkein muhun päin) vainottaa. ehhh :'--D

      Poista