Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 2. joulukuuta 2016

Hetket, katoavat sanat, haamut

Ja vaikka kaikki on suurimmaksi osaksi vain kovin pahaa ja vaikeaa, välillä on parempia hetkiä. Silloin on hiljaista ja rauhallista - vain minä vain minun omassa kuplassani. Silloin mä jaksan huomata hiusten olevan rastoittuneen oikeastaan yhdeksi laataksi, mutta se ei valtaa mun koko mieltä liiaksi. Silloin mä jaksan ajatella mitkä sukat laitan jalkaani, ja hymyilyttää kun ne on mielestäni kauniit. Silloin mä kävelen kadulla ja näen mitä ympärilläni on - ja vaikka se pelottaa, se on myös jännittävää. Silloin päässä on tyhjää. Silloin mä istun ja tuijotan tyhjyyteen enkä tunne muuta kuin rauhaa - ei ääniä päässä, ei puheensorinaa, ei ajatustulvaa, ei keskeytyksiä keskeytyksen perään. Mä vain istun ja hengitän, eikä se tunnu äärettömän vaikealta ja raskaalta. Hetket menee kuitenkin ohi kovin nopeasti - erehdyn ajattelemaan sittenkin ja rumba käynnistyy taas, tai näen jotain joka herättää minkä tahansa reaktion - enkä voi juuri tavoittaa sitä tunnetta jälkikäteen. Mutta niinä lyhyinä hetkinä ei ole mitään pahaa. Mulla on hyvä. Ne on turvasatamia mulle, kun maailma mun sisällä hajoaa eikä mikään ympärillä muutu vaikka mikään ei ole kuin ennen.

Sanat tarttuu mieleen kiinni enkä saa niitä ulos kuin ennen. Lyhyitä, kömpelöitä lauseentapaisia. Kuin opettelisin uudestaan miten sanat toimivat - kuinka puhutaan, kirjoitetaan. Mä tiedän että mun pitäisi löytää se korppu jostain vuodelta 2000 - ja toimiva levykeasema. Mutta mä tiedän että siellä on tallessa jotain tärkeää. Tuhansia sanoja, jotka kirjoitin jonain muuna kuin itsenäni. Epämääräisiä muistikuvia suunnitelmista, jotka eivät olleet mitenkään hyviä tai kauniita - tai onnellisia. Muistanko oikein? Muisto tuntuu aidolta. Joka tapauksessa sen löytäminen tuntuu tärkeältä. Säilytin sitä vuosia tarkasti ja piilossa muistamatta mitä se sisältää. Tietäen vain, että se on tärkeä, ja että sitä tarvitaan tulevaisuudessa. Mutta tiemme erosivat kun muutin pois vanhemmilta enkä mä enää tiedä onko sitä edes olemassa. Mutta se vainoaa mun mieltä; pitää yrittää löytää se, pitää saada lukea se. Pahimmassa tapauksessa jokin mussa on käskenyt tuhota sen, ja olen itse heittänyt sen menemään. Aivan mahdollista. Ja se pelottaa. Olen tuhonnut omin käsin niin paljon menneisyyttä, todisteita - ja nyt kadun. Mutta kai sen oli vain tarkoitus suojata. Siihenhän tämä kaikki perustuu, koko sairauteni. Että pysyn turvassa.


np: Virta - Time Travel

2 kommenttia :

  1. Moi! Tosi kiva lukea tätä sun blogia (nyt kun jouduin poistamaan mun recoverykäyttäjän, siis harhakuvat). Haluisitko lukea mun blogia jos kutsun sut siihen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oh, joo! laitan sulle viestillä mun sähköpostin instagramissa - siis sille sun toiselle tilille! :---)

      Poista