Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ja koko luomakunta hohtaa niin kuin ajan aamussa

Kiviä vierii harteilta, sydämeltä, mielen sisällä, päälleni ja pois päältäni. Jossain vaiheessa alan itkeä helpotuksesta. Itken kyllä muutenkin (en tosin niin paljon kuin tässä yhtenä päivänä jolloin päätin parin tunnin itkumaratonin loppupuolella kuvata itseäni nähdäkseni miltä näytän kun itken - näytin siltä kuin musta manattaisiin ulos jotain pahaa joka luikertelisi äänettömänä ja näkymättömänä suustani ulos samalla kun oksennan; kaunista), mutta ensin helpotuksesta ja myös viimeiseksi helpotuksesta. Vaikka mun hoito on tällä hetkellä enemmän kuin ongelmallista, mä olen iloinen että mulla on juuri mun hoitaja ja mun lääkäri. Ne ymmärtää ja ne kuulee ja ne uskoo. Ne ei pakota mihinkään - koska ne tietää ja ne ymmärtää. Kai mulla lopultakin oli vielä hyvää parempi säkä - enhän mä oikeastaan ole koskaan kohdannut yhtään hankalaa lääkäriä, mutta eiväthän ne ole koskaan mua uskoneet. Tai oikeastaan ovat uskoneet mua liian hyvin, ihan liian hyvin, jokaisen väärään suuntaan johdattelevan sanan - koska niin niitä tautiluokitukset opastaa.

Hämmennyn aina edelleenkin kun joku sanoo että mun lääkitys on ollut tosi tukeva - eihän se ikinä oikein miltään tuntunut. Teki levottomaksi ja ahdistuneeksi ehkä, tuhosi tunne-elämän - mutta kai se on ihan normaalia kun korjataan aivokemiaa, jossa ei oikein ole mitä korjata? Löydettiin kuitenkin monia juttuja, joissa oon mennyt eteenpäin - kuitenkin. Ne on minimaalisen pieniä, mutta kai mun pitäis hyväksyä se etten mä vain parane - tai siis ettei paraneminen ole mikään mun tahdonalainen päätös jossa siirryn sairaudesta terveyteen nyrjäyttämällä aivoni *naks, noin* paikoilleen. Mun on todella hankala hahmottaa mun oireiden laajuutta ja vaikeutta, sillä mä en ole ikinä tiennyt muusta. Esimerkiksi tänään listasin helposti mieleen tulevia pelkoja, jotka ovat ennen merkittävästi häirinneet mun arkea, mutta joiden kanssa voin nykyään elää (tai jotka ovat jopa kadonneet). Sain listattua kahdeksantoista. Kahdeksantoista pelkoa, joiden olen kuvitellut olevan jollain tavalla normaaleja - siis ei pelkoja vaan arkipäiväisiä, elämään kuuluvia asioita - jotka ovat aiheuttaneet ahdistusta ja epävarmuutta ja rajoittaneet tekemistäni. Rajoittaminen on tosin siitä hankala ilmaus, että useinhan minä olen silti tehnyt jos se on ollut tilanteen kannalta pakollista tai parasta enkä ole voinut "kiertää" - minusta ei huomaa vaikka sisältä huudan kauhusta, ja pahimmassa tapauksessa näytän nauttivan. Tämä taas ei ole helpottanut kuvitelmaani siitä että pelkoni ovat olleet normaaleja asioita.

Mutta kai jo tuostakin näkee, että olen edistynyt. Muutos ei vain ole tosiaan mikään nopea ja dramaattinen - vaikka olenkin saannut kuulla muuttuneeni viimeisen vuoden aikana dramaattisesti. On vaikea hahmottaa sitäkään, sillä en muista eilistä saati vuoden takaista saati aikaa ennen sitä. Tarkoitan muistamisella sitä, että tunnistaisin sen ajan omakseni. Muistan sen tavalla jolla muistetaan mitä koulukirjassa luki - tai mahdollisesti jopa niin että muistan miltä se sivu näytti, mutta sisältö on vähän hämärän peitossa. Tiedän, että menneisyydessäni on tapahtunut asioita - ehkä jopa mitä on tapahtunut - mutta se on eri asia kuin tietää että ne olisivat tapahtuneet minulle. Tunnekokemus puuttuu, yhteys puuttuu. Tunnekokemusten puute toisessa asiassa on toisaalta taas edistystä: enää en tahdo impulsiivisesti tappaa itseäni. En ole kai vuoteen. Sen sijaan olen siirtynyt suunnittelemaan, tekemään laskelmia ja järjestelyitä. Ja tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että tämä on kohdallani ehkä paradoksaalisen kuuloisesti erittäin hyvä asia. Kun minulla on enemmän aikaa ennen suunnitelman toteutuspäivää, annan itselleni luvan odottaa josko joku toinen minussa ei tahtoisikaan kuolla. Annan elämälle mahdollisuuden suunnittelemalla kuolemani mahdollisimman varmaksi. Mä tavallaan voin uskaltaa antaa niiden ajatusten ja olojen tulla, koska mä tiedän että mä pidän itseni elossa. Se on mun kirous ja mun lahja.

Mutta joiltain osinhan mun elämä ei ole elämää. Mulla ei ole päivärytmiä - tai on, mutta se poikkeaa erittäin vahvasti muiden päivärytmistä, ja kääntyilee miten sattuu. Mä kerron silti nukkuvani paremmin kuin aikoihin, mutta ei se keskiarvoisesti kuusi tuntia päivässä ole kuulemma ihan tarpeeksi. Mutta sentään nukun, jotenkin, pätkissä, satunnaisesti, joskus - mutta nukun. Enkä pelkää enää niin. Nyt tapaamisen jälkeen mietin että josko pelko nukkumisesta on helpottanut jonkin verran koska olen huomannut miten on hyvä nukkua tällä hetkellä (en pakota itseäni nukkumaan miten en pysty) ja tajunnut etten koskaan herää samana kuin kävin nukkumaan - ruletti käynnistyy ja aina arpoutuu uusi minä uutta aamua varten. Ja se arki... Pystyn kertomaan lääkärille kuinka monta kertaa olen keittiön puolella jotain tehnyt viimeisen puolen vuoden aikana. Se naurattaa ja surettaa samaan aikaan. Mun elämä on tyhjää - mutta tällä hetkellä mä en kestäisi muuta. Mä en kuitenkaan lopulta ole jättänyt tekemättä asioita joita olen halunnut tehdä. Mä en vain ole halunnut tai pystynyt, joten aina kun on tuntunut että olen jotenkin väärin, niin se on johtunut siitä että koen maailman painostavan minua toimimaan tietyllä tavalla. Itse olen hengittänyt vapaammin kuin vuosiin, luulen. Se ei vain näy, sillä kokonaisvointini on ollut koko syksyn aivan kamala. Hoitaja huomautti asiasta, itse sanoin että koko syksyä on pelkkää sumua - enkä muista mitä sitä ennen oli. Enkä oikein kyllä sitä syksyäkään.

Olen kuulemma vielä liian nuori, jotta Kela (helposti) myöntäisi mulle työkyvyttömyyseläkkeen, joten haettiin kahdeksi vuodeksi kuntoutustukea. Sitten alankin olla jo ihan kohtuullisen vanha; maaliskuun lopussa vuonna 2019 mulla on ikää jo kaksikymmentäyhdeksän. Hurjaa. Onneksi lääkäri moneen kertaan vakuutti että mun hakemus menee kyllä läpi - jos ei kahdeksi vuodeksi niin vuodeksi kerrallaan. Sitten kirjoitetaan uusi lausunto. Se on vain suuri pelko - etten ole tarpeeksi sairas kelvatakseni työkyvyttömäksi - vaikka tavallaan myös todella naurettava pelko. Jos mulla on helvetti tällainen määrä oireita jokaisesta mahdollisesta oirekuvakokonaisuudesta ja vähän vielä päälle, niin enköhän ole oikeutettu työkyvyttömän statukseen? Mutta joku päässäni huutaa: esität, valehtelet, laiska, tyhmä, huono, lopeta näytteleminen! Ja minun pitää vain antaa sen huutaa. Tai ainakin esittää mielipiteensä, mutta ei antaa sen viedä.

Viimeinen vuosi on ollut vain kovin paljon liikaa niin monin tavoin. Psykofyysinen fysioterapia osui huonoon aikaan, mutta kuten mulle todettiin; sen oikea-aikaisuus on todella tärkeää mutta lähes mahdoton arvioida. Nyt mentiin vikaan, mutta sitä ei voinut tietää, ja itsekin tajusin vasta viimeisellä kerralla miksi (olen lapsesta asti käyttänyt samaisia keinoja dissosioinnin aikaansaamiseksi joilla nyt yritettiin saada mut hillitsemään dissoilua - ei ihme että leijuin niin usein ja fyssarin jälkeen oli kovin tyhjä mutta sekava olo). Olen lisäksi joutunut tekemään helvetin vaikeaa esityötä sille minkä kanssa joudun vielä joku päivä painimaan: menneisyys ja minä. On kamalaa irroittaa siitä turvallisesta, helpottavasta skitsofreniasta. Se lupasi minulle jotain, minkä voisi korjata - jonkin menneisyydestä irrallisen ja helpon, selvärajaisen. Siinä oli hyvä roikkua. "Jos mä suljen mun silmät ei oo mitään pahaa."

Ottakaa uusi ulkoasu sen kunniaksi että sama paska jatkuu samassa paketissa mutta välillä voi uudistaa bannerin. Tai jotain.


vihdoin tämä myös! yksi Anu-niminen taiteilija toteutti täydellisen mielenmaisemani puolesta sanasta
suuret kiitokset edelleen ♥ pientä fiksausta vielä edessä, kiitos omat kynteni kiitos, mutta !! niin upea

np: Turmion Kätilöt - Surutulitus

11 kommenttia :

  1. Toi tatuointi on kyllä upee! :3

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. I know I know I know! ♥

      (ehkä olen inhottava ja kamala kun edes sanon, mutta on ikävä sinua ja Teitä. kaikkia. ei vaan pyge you know. valitettavasti. edes tulla sanomaan tätä. :// ♥ )

      Poista
  3. Vastaukset
    1. !! ;_____; ♥ olen miettinyt sinuakin usein, mutta en selittele mitään kun hudgfshds.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. *Ei tarvitse selitellä ♥ olet tärkeä

      Poista