Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 8. joulukuuta 2016

Mä murrun joka kerta sisältä kun maapallo pyörähtää ympäri mun

Parasta öissä on että maailma mun ulkopuolella muistuttaa enemmän mun sisäistä maailmaa kuin päivisin; mitään oikeaa ei tapahdu. Kukaan ei liiku, kukaan ei suorita. Kaikki ovat pysähtyneet. Öisin mä saan olla näin myös - kukaan muukaan ei ole enempää. Pieniä hetkiä kun epänormaalius on lähes normaalia. Hetkiä, joina hengittämisen tuska on ok. Kukaan ei syyllistä. Olen yksin; illuusio rauhasta.


( niin sairas, niin kipeä )

Yritin tänään miettiä toden ja harhan eroa - mikä on ain mun päässä ja mikä on totta. Oman jatusmaailman vinoumia on hankala havaita itse. En siis usko onnistuneeni. Tää on mulle totta. Tää kaikki on mulle totta. Ja se on väärin - onko se väärin? Enkä mä ole oikein puhunut kenellekään kunnolla aikoihin. En todella. Se ei kai ole normaalia (miksi se tuntuu siltä?). Lokakuun lopussa kävin Jyväskylässä. Lokakuussa näin myös kaksi muuta kertaa ihmisiä - onko siitä vain niin vähän aikaa? Lokakuu oli äsken, ja silti tuosta kaikesta tuntuu olevan puoli ikuisuutta. Veli antoi sen vanhan puhelimen mulle, enkä ole kirjautunut kuin instagramiin (valittamisen riemu) ja fb:n messengeriin (tavoitan halutessani Nooran - puhunko muille enää, edes joskus?). Kaikki on liikaa - vai enkö vain yritä tarpeeksi? Väsyttää, uuvuttaa. Luonteeni on heikko?

Viikon päästä lääkärintapaaminen, hoitoneuvottelu, mikä onkaan. En tavallaan jaksaisi mennä. Ei ole sanottavaa. Ei mielipiteitä. Tuntuu raskaalta mennä sinne ja yrittää ajatella. Ehkä ne päättää mun puolesta - ne luultavasti päättää mun puolesta. Ja niin on hyvä. Mä en kykene päättämään nyt, monellakaan tapaa. Vastaan vain myöntävästi, nyökkään, jotain. Kun kuitenkin on pakko mennä, tavallaan. Ahdistaa muistaa miten silloin joskus 2009 olin niin täynnä odotusta ja toivoa. Mulle lupailtiin toipumista, ennuste oli hyvä - ehkä jopa parempi kuin skitsofreniassa keskimäärin. Mutta ei mulla ollut skitsofreniaa, enkä mä toipunut. Viimeksi kuntoutustukea haettaessa, keväällä 2015, on tavoitteiksi kirjattu "potilaan psyykkisen voinnin vakiintuminen ja toimintakyvyn paraneminen". Ei tainnut onnistua. En saa pettyä, sillä tämä ei johdu minusta. En myöskään saa olla pettymättä, sillä se olisi luovuttamista. Ihmisiä ei voi miellyttää, ja minä olen ihminen. Ja sekaisin - mutten tarpeeksi ollakseni mielisairas. En ymmärrä tätä, en ymmärrä mitään.

Haluaisin itkeä sitä mikä minusta on tullut. Sitä kaikkea pahaa, väärää ja sairasta. Ja mitä olen menettänyt ja kadottanut - mistä otteeni on livennyt, mikä on valunut sormieni välistä. Kyyneleet eivät kuitenkaan saavuta mua, sillä en saa tunnekosketusta tähänkään asiaan. Tukehdun itseeni. Ja henki kulkee - mä en kuole. Mä en kuole. Mä en kuole ja se on kamalinta mitä tässä maailmassa voi olla. Pahin rangaistus. Kärsi. Tuomioni ja vankilani; todellisuus. Yritän kyllä paeta, mutta mua revitään takaisin niin itseni kuin muidenkin toimesta. Miksen osaa päästää irti? Päästä irti. Rajan toisella puolella ei ole mitään. Elävä kuollut. Sä selviät tästä niin. Vain niin sä selviät tästä. Tapa itsesi mut jää henkiin - katoa, katoa, katoa, katoa.

En mä pääse pois.

np: Pyhimys - 0

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti