Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 29. joulukuuta 2016

Tajutonta

Tavallaan pelkään kurkistaa yhtään minnekään turvallisesta tyhjyyden ja olemattomuuden mukavuusikkunastani, sillä viime aikoina jokainen kurkistus on tuonut eteeni epämiellyttäviä asioita; paljastanut, ettei mikään ole niin kuin uskoin ja muistin. Blogi on olemassa, jotta voisin purkaa ajatuksia ulos edes jotenkin, johonkin - ja tavallaan myös, jotta joskus voisin muistaa. Mutta tällä hetkellä ei pitäisi törmätä yhteenkään tekstiin menneisyydestä, koska useimmiten jo kirjoittamistani kappaleista edellinen on unohtunut ja vieras. Joskus jo edellinen lause, jos ajattelen liikaa ja eksyn joksikin aikaa toisen ajatuskuvion mukana hieman kauemmaksi. Ei pitäisi ajatella, ollenkaan, mikään, ikinä. Mutta minä pidän ajatuksista, ja ajattelemisesta. Vaikka pääni sisällä niissä ei ole järkeä, ja pääni ulkopuolella vielä enemmän. Mutta ne ovat konkreettisinta ja aidointa mitä minulla on. Niitä todempia ovat vain kirjoitetut sanat, musta valkoisella, ja siksi kirjoitan - ja siksi luen välillä hoitajan tekstejä ja lääkärin tekstejä. Jotta siitä tulisi totta, minusta tulisi totta, käynneistä tulisi totta, ajatuksistani tulisi totta - ja jotta muistaisin. (Ja siksi ahdistaa, jos tekstejäni luetaan ääneen: siitä kaikesta pahasta tulee kolminkertaisesti totta, ja jo yksikin kerros sitä totuutta on minulle liikaa kohdata todella.)

Yritin kasata ajoitetuksi jonkinlaista vuosikatsausta, koska pidän siitä ideasta - pidän, vaikka mennyt ahdistaa, ja tänä vuonna ymmärrän ja tunnen sen ensimmäistä kertaa selvästi. Keksin kuitenkin keinoni kiertää ja oikoa hieman. Minun blogini kuitenkin; minun vuosikatsaukseni, minulle itselleni. (Muistan jotain mitä ajattelin tässä jonäöin päivänä: jos kirjoittaisin muille enkä itselleni, olisin jo lopettanut, sillä luulen että todella harvaa kiinnostaa lukea pitkiä jaarituksiani - ja pitkistä jaarituksista on minulle itselleni eniten hyötyä, nyt ja sitten joskus.) En voinut silti välttyä silmäilemästä läpi vuotta 2015 nopeutetulla pikakelauksella - ja jälleen kerran, kuten niin monina kertoina viime aikoina, kohtasin totuuksia jotka olivat päässäni täysin toisin. Olen koko vuoden tiennyt ja muistanut täysin varmasti ja aidosti, kuinka Truxal jo pieninä annoksia aiheutti vaikeita oireita. Lääkäri on todennut moneen kertaan: olet varmaankin sitten yliherkkä, reagoit liikaa. Tätä olen kertonut ihmisille, ihmetellyt ja nauranut huvittuneena sekä epäuskoisenakin. Kunnes silmäni nyt osuivat teksteihin, jotka olin kirjoittanut aikoihin kun Truxalia kokeiltiin, ja pyörryin olohuoneeseen, ja pyörryin päin vessan kaakeliseinää ja päähäni nousi kipeä kuhmu ja takapuoleni oli yhtä mustelmaa. Niistä selvisi, että pyörtymisen oli aiheuttanut muutaman kymmenen milligramman sijaan (toisella kerroista) tuhatviisikymmentä milligrammaa klooriprotikseenia yhtäkkisesti. Ei ihme että lähti taju. Sen sijaan pieni ihme, että olin selvinnyt niin pitkälle kuin vessaan asti, ja että pyörryin vasta matkalla takaisin sänkyyn.

Tämä kaikki vain vahvistaa mielipidettäni siitä, ettei mulle voi antaa minkäänlaista lääkettä, jolla on yhtään minkäänlaisia sedatiivisia vaikutuksia. Näköjään se on sama onko kyseessä bentso vai antipsykootti - jos se sedatoi ja minulla on siihen lupa (se menee lääkelistalla), otan sitä aika varmasti niin että tuntuu. Abilifya en varmasti ikinä ottanut enempää kuin sain, sillä ehkä jotenkin etäisesti  ja tiedostamatta tajusin sen olevan levottomuuteni lähde - ei siis kohdallani lainkaan mukavan tajunnanvievän sedatiivinen. Ketiapiinia joskus epätoivoissani otin Ketipinorin muodossa kerralla satasen jos toisenkin, eikä se kyllä tajua vienyt - mutta suu kuivui enkä saanut nieltyä; tuntui että tukehdun. Ei siinä voinut kuin toivoa että taju lähtisi, tavalla tai toisella - ne olivat pitkiä minuutteja, ja niitä kesti aivan liian monen kymmenen verran; muistaakseni makasin tukehtumisen tunteen kanssa reilusti yli tunnin. Joten kyllä kun mä tota kokeiltujen lääkkeiden listaani katson niin voin sanoa että jokaista lääkeainetta, joka on mennyt tarpeeksi kauan lääkelistalla ja aiheuttanut sedaatiota, olen enemmän tai vähemmän väärinkäyttänyt. Moni vain ei ole sedatoinut yhtään, tai haitat ovat olleen liian huomattavia, ja siksi ne on purettu pois aika nopeasti. Poikkeus on Peratsin, mutta leuan takia siihen muodostui pelko, joka kai hillitsi - purkin sisältöä pyörittelin useampaan kertaan ajatellen että jos muutaman kymmentä vain? Ja kun vielä ottaa huomioon, ettei muistiini ja muistoihini todellakaan voi luottaa... Parempi ettei mua edes yritä lääkitä. Ei se ole ennenkään auttanut, kuten lääkäri on todennutkin. Kuinka paljon vain tahdonkin, minulle ei ole olemassa ihmepilleriä - mitä ikinä siltä odotankaan, tajuttomuutta vai oireiden katoamista (tajuttomuutta tietenkin).


Mulla on varmaankin edessä suhteellisen pakollinen muodonmuutos; pitää leikata hiukset. Lyhyeksi. Todella lyhyeksi. Epätoivoisen loputon takku on muuttunut lähinnä kiviseksi möykyksi, joka kattaa kaksi kolmasosaa hiuksistani. Hiusten pitäminen auki julkisesti ei ole kovin kaunista, eikä edes yksinäni seinää tuijottaessa kovin miellyttävää. Tuntuu suhteellisen kaljulta jo muutenkin. En tiedä mikä lopulta sai hiukseni aika yhtäkkisen nopeasti niin huonoon kuntoon, että vaikka yritin niitä harjata ja sormin auki haroa joka päivä (mitä en ole tehnyt ikinä ennen, sillä hiukseni eivät vain ole menneet takkuun), ja uittaa hoitoaineessa ja vaikka mitä, niin silti kävi näin. Ehkä se oli pitkään jatkunut, monitahoinen, kaikenkattava fyysinen ja psyykkinen stressi - unettomuus, syömättömyys (ja huono ruokavalio), pelot ja vainoharhat ja ahdistukset ja äänet, kipu ja särky. Joskus luin, että hiukset reagoivat voimakkaasti stressiin, mutta suhteellisen pitkällä viiveellä. Mulla stressi ei loppunut, joten kun reaktio tuli, en jaksanut mitenkään enää hiuksiani hoitaa - vaikka kieltämättä yritin, ja käytin päivittäin aikaa hiuksiini enemmän kuin ikinä ennen (käytännössä siis varmasti jopa muutaman minuutin). Ahdistaa jo kuinka kauan saan kuulla siitäkin jos vielä hiuksenikin menen leikkaamaan! Ehkä säästän takkupallon inisijöille muistoksi; tarjoan sen käteen kun valitus ja itkuvirsi alkaa, ja sanon että on hyvä ja avaa jos niin kerran tahtoo. Itseltäni on meinannut aueta sormista iho kun olen yrittänyt. Ei innosta yrittää enää. Joten joo. Olen aika varma että suhteellisen pian olen suhteellisen hiukseton, Pitää vain sanoa asiasta ensin polilla, sillä vainoharhailen niiden reaktiosta muuten liikaa. En mene aiheeseen enempää nyt, koska en jaksa niitä pelkoja nyt yhtään.

Heräsin puoli neljältä kolmen ja puolen tunnin unien jälkeen. Nyt siitä on mennyt pari tuntia; saisinkohan vielä lisää unta? Jos en, voisin lukea vihdoin kunnolla joulukuun Tiede -lehteä (sen tilaaminen oli ehkä vuoden 2016 paras päätös), sillä kohtahan on tammikuu ja uusi lehti kolahtaa luukusta, jonka takana en odota. En ajattele sitäkään, ahdistaa jo nyt. Parasta lopettaa kirjoittaminen, ajatteleminen. Nukahtaa, tai lukea. Tai lukea ja sitten nukahtaa. Hyvää yötä maailma.

np: Cult of Luna - Owlwood

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti