Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Hiatus



Blogi jää määrittämättömän pituiselle tauolle.

Kai se on siltä vaikuttanut jo pitkään, mutta nyt tästä tulee ihan virallista. Pitää järjestää asioita päässä ja pään ulkopuolella, eikä mulla ole vain aikaa blogille - ja on niitä muitakin syitä. Palaan kertomaan kaiken - toivottavasti suhteellisen pian. Kaipaan kirjoittamista, mutta tällä hetkellä se ei vain onnistu.

Hyvää kesää, ihmiset!

np: nothing

perjantai 19. toukokuuta 2017

Game on


A black hole is a region of spacetime exhibiting such strong gravitational effects that nothing — not even particles and electromagnetic radiation such as light — can escape from inside it.

Black holes of stellar mass are expected to form when very massive stars collapse at the end of their life cycle. After a black hole has formed, it can continue to grow by absorbing mass from its surroundings. By absorbing other stars and merging with other black holes, supermassive black holes of millions of solar masses (M☉) may form. "


En oikein voi kirjoittaa tänne. En vielä. Ajatukset pitää järjestää; asiat pitää järjestää. Täällä on liikaa silmiä, liikaa korvia. Ajan kanssa. Tiedän kuitenkin minne mennä; suunta on selvillä. Pitää vain hahmottaa ne ilmansuunnat. (Katoan salamyhkäisyyteen koska seinillä on korvat ja pelkään että mun ajatuksetkin luetaan.) Moninkertainen osasto-omahoitaja sanoi joskus mulle "nainen sä pystyt mihin vaan!". Tuutte näkemään. Kunhan ensin saan omat silmäni auki. Niitä ei sulje enää kukaan; mun päähän ei koske enää kukaan. Minua ei itseltäni vie enää kukaan. Minä käännän selkäni kyseenalaistajille ja maahanpolkijoille. Vaikka haluan tietää ja kuulla, miksi kuuntelisin jos annettavana on vain pelkkää pahaa?

Tuntuu hyvältä tietää, että minä olen aina ollut vain minä. Viimeiset kymmenen vuotta on vieneet paljon, mutta taistelijaa musta ei kitke minkäänlainen kipu. Mä palaan vielä - sitten kun on aika.




G A M E  O V E R


R E S T A R T ?

[ click to restart ]

*click*


np: nothing

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Nielen kaikki ne sanat


kurkku verillä, kipeä
- huutoitkua heti aamusta.
"ei saa luovuttaa. ne ei voita tätä."

en saa henkeä, en jaksaisi nousta
yritän rämpiä läpi päivien - toimia -
sillä eihän saa jäädä märehtimään oloihinsa.

mä en luovuta
mä näytän niille.

mihin menisin enää?

kaikkialla pelkoja
paranoia huutaa
pallea rutistuu rusinaksi ajatuksen voimasta
keuhkot puristuvat kasaan samassa tahdissa.

oon tässä yksin.
enää yksin.
yksin - ja puren jos lähestyt.

pelot, paranoia.
en mä puhu enää.

np: Placebo - One of a Kind

tiistai 25. huhtikuuta 2017

- - enää

Peilistä katsovat rupiset kasvot, arpiset kasvot, tummat varjot tyhjien silmien alla. Välillä naamioin ne aurinkolaseilla jopa sisällä - valo saa silmäni kipuilemaan, pääni särkemään. Maaliskuun puolivälissä sain itsestäni vihdoin irti tarpeeksi että sain serkkuni kutsuttua luokseni. Hän leikkasi päästäni irti kolme kourallista takkuista hiusmöykkyä, ja vielä lisää. Hänestä hämmentävintä ei onneksi ollut takkuisuuden määrä vaan se miten siellä kaiken keskellä uusi hius oli täysin suoraa ja hyväkuntoista - takkuuntunut hius oli kuin kuollutta. Muistan kuinka hän kommentoi sitä samoin jo kuukausia aikaisemmin kun ensimmäisen kerran kysyin onko normaalia että ihmisen hius tuntuu sellaiselta. Peilistä katsovalla on siis lyhyet hiukset - asia, joka oli tarpeen kirjata myös psykiatrian papereihin. "Leikannut hiuksensa lyhyiksi." Ei mainintaa kertomastani syystä; oli vähän pakko. Ei mainintaa siitä että meinasin jättää tulematta sillä tiesin hiusteni herättävän huomiota ja pelkäsin. Onneksi sentään itse pidän näistä lyhyistä. Ne ovat helpot ja nopeat ihmiselle joita ei hiustenlaitto ole koskaan innostanut; näyttävät hyvältä vaikka makaisit koko päivän sängyssä.

Uudet silmälasitkin. Ne ovat pysyneet paljon paremmin nenällä kuin vanhat. Vieläkin ajoittain tuntuu siltä että pitäisi ottaa ne pois. Yleensä silloin silmät ovat syystä tai toisesta oudon tuntuiset - eivät kipuisat, mutta tunnen ne silti. Näkö tarkastettiin, silmät tarkastettiin. Hajataiton suunta oli toisessa silmässä hieman muuttunut. Totesivat samalla että vanhat lasini eivät voineet millään tuntua hyvältä päässä, sillä ne olivat aivan liian leveät minulle eikä niitä olisi saanut sopiviksi minkäänlaisella fiksulla operaatiolla. Ihmettelin; vastahan vuosi sitten ostin ne. "Mutta sä oot laihtunut niin paljon! Kyllähän sen nyt huomaa!" En vain tajua sitä. Tuntuu niin hyvältä, niin omalta. Kun keho on taas minun eikä muiden minulle langettama. En halua muistaa niitä kiloja, sitä vierautta jota kuka ei ottanut vakavasti. Psyykkinen vointi ennen fyysistä - ja olin psyykkisesti niin palasina että vitut fyysisistä ongelmista. Vasen silmä käyttäytyi myös harvinaisen laiskasti, ja pitää käydä näyttämässä sitä kesän jälkeen uudestaan. Itkin useita kertoja, sillä kerroin heti alkuun ettei mulla kyllä varmaan ole varaa uusiin laseihin - että tahtoisin vain tarkistuttaa onko silmissäni tapahtunut jotain mystistä sillä siltä tuntui. Minulle sanottiin että maksu järjestyy kyllä, tavalla tai toisella. Että kehittävät vaikka jonkun oman systeeminsä kunhan vain saan uudet lasit. "Kyllä sä ne ansaitset."

Jalat tuntuvat eri ihmisen jaloilta, mutta silti omilta. Kenen jalat minulla oli monen vuoden ajan? Kenen kädet? Niitä koristaa pienet, pyöreät arvet. En kykene keskittymään mihinkään jollen revi ihoani. Mukavat asiat, ikävät asiat - kaikki mihin pitää keskittyä. Nypin. Oikeastaan siinä haittaa ainoastaan perheen huolestuneet ilmeet, ja ajoittainen kipu istuessa. Osaan ohittaa ihmisten tuijotuksen kaupassa - enkä haluaisi katsoa niihin muutenkaan. Vainoharhat juoksevat välittömästi jos kiinnitän huomion siihen että ympärilläni liikkuu muita. Kaupungilla on helppo kävellä jos suljen muut pois. Jos näen ne ihmiset, muistan niiden tehtävän. Näen kaiken; merkit ja niiden ajatukset tunkeutuvat päähäni repien omani pois. Niiden huutavat ajatukset... Kaikki, arkiset ja vihaiset. Haluan pitää omani. Niinpä suljen maailman pois ja keskityn vain siihen mihin olin menossa ja mitä tekemässä.

Viime päivinä olen kadottanut taas sen pienen otteen minkä sain unesta. Kuusi ja puoli tuntia yössä keskiarvolla on tippunut kuuteen tuntiin. Ei ole nälkä. Pelkään vain - itseäni, ja sitä kuinka vähän olen peloissani. Pelkään asioita, joita en saisi pelätä. Pelkään pelkääväni vailla syytä. Pelkään että minut on aivopesty. Pelkään että minun ajatukseni eivät ole minun ajatuksiani, ja pelkään koska en voi tietää missä tarkoituksessa ne on päähäni asetettu. Pelkään tiettyjä sanoja, tiettyjä lauseita. Pelkään itkeä, sillä itku tarkoittaa lapsiosaa jota en itsessäni kykene tunnistamaan, ja minä pelkään antaa enemmän syitä uskoa että niin on. Että minussa olisi muita. Pelkään, sillä tämä pelkoni kuulemma vahvistaa sitä todellisuutta että minussa on muita. Pelkään, sillä kai minussa on jotain vikana sillä en usko tuohon kuin harhaisina hetkinä joina Järjestö valvoo, ajatukset istutetaan päähäni, varjot hengittävät pahaa ja kristityt ovat myyneet minun sieluni pornoteollisuudelle. Harhaisuus menee ohi, hengähdän helpotuksesta - ja minulle sanotaan että olen kadottanut otteeni todellisuudesta ja työnnän totuutta kauemmas. Jotenkin jään käsitykseen että valinta on minun ja teen sen tahallani.


En luota enää itseeni. Tunnenko mitään? Ajattelenko mitään? Ovatko ne minun käteni jotka painavat näppäimiä näppäimistöllä? Näen käteni, tunnen käteni - mutta ovatko ne minun kädet? Entä ajatukset, joita kirjoitan? Ovatko ne minun? Mistä tietäisin. Ehkä ne on istutettu minuun, ehkä vääristän niitä itse. Selässä painaa taakka että tämä kaikki pitäisi saada järjestykseen. En uskalla puhua kenellekään. Olen vieraantunut sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen väsynyt ja pelokas, mutta peitän sen jottei minua saataisi kiinni. Epätoivon yritän pitää kaukana itsestäni, mutta se kuiskii kutsuvasti korvaani. Tiedän sen valehtelevan. Kuoleman löydän vain päätöksellä, ilman tunnetta. Minulla on kaikki mitä tarvitsen itseni ulkopuolelta. Jos saan järkeni käännetyksi, voin lähteä. Toistaiseksi järki repii vastaan; kiemurtelee ja riuhtoo itsepäisesti. Mutta perustella se ei osaa. Kai sekin joskus väsyy, lopultakin.

Olen toivonut sekoavani, mutten tulee enää hullummaksi kuin olen. Luen ongelmistaan selvinneiden sanoja - "kaikkea oppii arvostamaan kun on ensin ollut tarpeeksi vaikeaa" - ja romahdan. Toisen voitto painaa minua syvemmälle maan sisään. Polkee ja hieroo kasvojani karkeaan hiekkaan: katso, minä pystyin, ja sinä olet kuin minä. Yritän pihistä olevani iloinen etteivät kaikki ole enää samassa tilanteessa kuin minä, mutta jalka painaa - eikä kun katso, katso nyt! - ja ääneni tukahtuu. Nielen elämän hiekkapölyä jäädessäni muista jälkeen. Taas. Vaikka yrittäisin kuinka hyväksyä etten pysty samaan kuin muut, niin aina siitä muistutetaan. Mutta koska opinnot? Entä haaveet? Miten tulevaisuus? No mutta jos töitä? Eikö sua kiinnosta? Pitäisi ehkä yrittää miettiä enemmän asiaa! Kyllä kaikkia jokin kiinnostaa jos vain tarpeeksi miettii! Tunnen itseni hyväksi kunnes hyvää tarkoittavat painavat minut maahan - ethän sinä vielä ole, et vieläkään ole. Pakokauhu kiipeää kuristamaan kurkkua kun mietin sitä että pitäisi yrittää ottaa vastaan apua. Apua tahdon, mutten tahdo auttajia. En halua enää turhaa kipua. En jaksa enää. En jaksa enää.

Aamulla ylös. Herääminen lipsuu pidemmälle aamupäivään kuin tahtoisin, mutta en saa öisin unta. Onneksi koira osaa herättää jos sen on pakko päästä jo aikaisemmin ulos. Vien koiran lenkille. Aurinko ei häikäise aurinkolasien läpi liikaa, ja puolessa tunnissa päänsärky ei ehdi vielä kehittyä. Hymyilen katsoessani varisten laumaa puussa. Niiden silmissä loistaa jotain älykästä. Sisällä sänkyyn romahdan niin minä kuin koirakin. Liian vähän unta vai vaan laiska? En tiedä enää, enkä jaksaisi todellakaan ajatella, mutta pakko yrittää löytää ratkaisu, pakko löytää tie ulos. Seinä, seinä, seinä, törmään, uudestaan ja uudestaan. En aio luovuttaa. En voi välttää tuntemasta pientä kateutta katsoessani veljeäni. Sillä menee ihan hyvin. Kateuden, ilon ja ylpeyden tunteiden sekoitus on karvas. Minun pieni veljeni, josta kasvoi ihminen. Mitä minä enää olen? Hengittävä kasa lihaa, luuta, jänteitä, kudoksia. Piiloudun pimeään huoneeseeni, hiljennyn hymyn taakse. En halua huolestuttaa, en enää. Häpeä menneistä vuosista on raskas mutten uskalla avata sitä kenellekään. Kukaan ei usko, kukaan ei pysty uskoa. Ei enää, ja minä olen väsynyt vakuuttamaan, selittämään - tuloksetta. Sisälläni velloo tunnottoman tyhjyyden meri. Ehkä olivat sittenkin oikeassa kun ehdottivat ettei minussa koskaan mitään vikaa ollutkaan. Enkä minä... en minä tiedä. En minä jaksa enää tietää. Haluan vain nukkua kunnes tämä väsymys on poissa.

Sanat loppuvat, eivät riitä. Turhaa, turhaa. Kaikki turhaa.
Yritin vain saada apua, mutta mitä minusta tuli? Ei mitään; tyhjä.


np: The Beauty of Gemina - Close to the Fire

torstai 20. huhtikuuta 2017

How to understand one's lack of motivation and insight


Unohdan todella helposti miksi hoito on tauolla. Yritän muistuttaa itseäni syistä. Tällä on tarkoitus. Mun on tarkoitus miettiä onko hoidolle tarvetta, ja jos on niin löytää sitä varten motivaatio. Mä en halua olla enää se joka itkien pyytää apua muttei tiedä miksi. Jos en löydä syytä, en tarvise apua. Yksinkertaista. Samat säännöt muhun pätee kuin muihinkin. Jos ei ongelmaa, ei hoitoa. "En jaksa" ei ole syy. Ehkä pitäis tehdä jäätävän kokoinen taulu ja ripustaa se seinälle jotta muistaisin sen paremmin: sinulta puuttuu motivaatio ja olet kykynemätön näkemään tarvetta hoidolle. Tulis ehkä mietittyä enemmän. Mahdollisesti. Tällä hetkellä jaksaminen ja tekeminen rajoittuvat aika lailla siihen että vien koiran lenkeille ja irtaudun sängystäni muutaman kerran viikossa ostaakseni itselleni juomista. Nää vie energiaa, ja sänkyyn liimautuu jälkeenpäin entistä helpommin. Mut sentään nousen sieltä joka päivä. Toukokuun rahat menee laskuihin, ja kesäkuun rahoilla luultavasti paikkailen vielä toukokuuta. Tavallaan vituttaa sillä aikoihin syynä eivät ole olleet turhat shoppailut. Kyllä, ostin neuleen ja hameen, mutta tarpeeseen. Vaatekaappini sisältää vaatteita sen verran ettei useimpina päivinä ole valinnanvaikeutta koska ei vaihtoehtoja. Olen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen että olen saanut tämän kontrolliin. Rahaa syö hampaiden kunnostusoperaatio, ja se että menin vielä polvianikin näyttämään terveyskeskuksessa. Verikokeet tulivat takaisin ns. täydellisinä. Moni vois olla kateellinen mun veriarvoista. Pitäisi uusia e-pillerit, mutta ei ole varaa edes siihen soittoajan laskuun saati pillereihin. Ahdistaa hieman ottaa takaisin epäsäännölliset ja runsaat, kymmenen päivää kestävät kipujuhlat, mutta rahaa ei vain yksinkertaisesti repeä musta irti enempää. Mut ehkä on aiheellista kokeilla sekin. Ehkä tajuan miksi asioille kannattaa tehdä jotain jos ne ovat vituillaan. Jos en tajua, niin... no. Siinäpä kärvistelen. Sataneljäkymmentä päivää aikaa tajua jotain. Mulla on käytännössä kaikki mitä tarvitsen siihen: minä, mun pää ja hiljaisuus. Tällä hetkellä tuntuu että aika loppuu kesken, mut onneksi aina voi ottaa jatkoaikaa. Sitä riittää.

np: nothing

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

"Oh burden, how did we come so far?"

when you have lost all direction
let the silence speak the loudest words
when you have lost all direction
let the undone come to life "


Niin paljon sanoja etten jaksa enää edes aloittaa. Tuntuu turhalta, kaikki. Olen hurjan väsynyt ja kyllästynyt; muuttunut välinpitämättömäksi. Elämä ei tunnu miltään - mutta niinhän sen kai kuuluukin olla. Ainakin minulle on sanottu ettei elämä tunnu oikein miltään, ja ettei sen kuulukaan. Että se on suurimman osan ajasta tylsää ja väritöntä. Toisaalta minulle on sanottu viime aikoina usein (ottaen huomioon miten olemattomasti olen viime aikoina keskustellut yhtään kenenkään kanssa), että ymmärrän ja tulkitsen todella usein kaiken väärin. En oikein ole ymmärtänyt tätä väitettä. Sen sijaan olen tajunnut etten useinkaan puhu sillä oletan muiden tietävän ajatukseni jos vain ajattelen heidän tietävän ne. Oletan siis usein muiden tietävän mitä olen vain ajatellut, sillä ajattelin heitä samalla kun ajattelin kyseistä asiaa. Tämä huomio sai hoitajan polilla päästämään tuhahduksen ja huokaisun välimuodolta kuulostaneen äänen. Kuulemma tällainen asenne tekee asioista todella hankalia. Tuntuu oudolta että se onkin asenne - jotain mitä olisin itse valinnut - sillä olen mielestäni ollut aina tällainen.

Yhä useammin on tuntunut, että mielipiteeni mitätöidään. Lääkärintapaamisessa reilu pari viikkoa sitten yritin kertoa peloistani ja harhaisista ajatuksista, joita dissosiaatio käsitteenä minussa aiheuttaa, ja kuinka vaikea minun on saada sitä istumaan itseeni vaikka olen kuinka yrittänyt - ja sen seurauksena ahdistunut ja alkanut pelätä enemmän ja sekavammin. Sain kuulla, että on hankalaa kun suhtaudun asiaan näin väärin. Hämmensi. Yritin selittää parhaani mukaan ajatuksiani, mutta sain kuulla ettei niissä ole järkeä. Ettei ajatuskulustani saa selvää. Että on ihan mahdoton keskustella jos ymmärrän kaiken aina väärin. En ymmärtänyt; pelotti, itketti, hävetti. Ja sitten vielä ihmetellään miksi en puhu vaan välttelen sanomasta mitään oikeaa. Käsitin että pelkoni ovat suhteellisen tyhmiä, mutta toisaalta taas loogisia ja normaaleja. Hämmentää - ja kukaan ei ymmärrä miten pelkään käyttää tuota ilmausta, sillä se saa minut joka kerta miettimään että nytkö sitten dissosioin? Uskon myös, että koirani on kuullut miten helppo minua on manipuloida dissosiaation takia, ja käyttää sitä hyväkseen. Pelkään välillä mitä kaikkea se laittaakaan minut tekemään. Tyhmiä, järjettömiä ajatuksia. Mutta entä jos minä pelkään niiden takia, silti? Pelkään mahdollisen dissosiaation pelossa jääväni makaamaan sänkyyn miettimään onko mikään totta, ja kuolevani nälkään. Tämä on kuulemma todella outo ajatusketju ja järkeily vailla järkeä. Mutta entä jos se on minulle totta? Eivätkö minulle todet asiat ole totta? Miten voisin ikinä puhua mistään, tehdä mitään? Mistä voisin tietää että se olen minä; että ne ovat minun ajatuksiani ja tekoja - miten, jos en voi luottaa siihen että minulle todet asiat ovat totta?

Jotenkin tuntuu, että olen ainoa joka ymmärtää kuinka vaikea minun on ymmärtää muita. En vain tiedä mikä siinä menee pieleen. Lopulta viime viikolla päädytään lääkärinajalla jo (taas) pohdittuun hoidon tauolle jättämiseen. Olisi vielä tavallaan ollut yksi kerta hoitajan loman jälkeen kahden viikon päästä, mutta tuntui jotenkin turhalta ja irtonaiselta mennä sinne vielä kerran käytännössä kolmen viikon tauon jälkeen vain jäädäkseni uudelle tauolle. Seuraava aika on syyskuussa. Hoitaja ehdotti ettemme olisi sopineet sitäkään, mutta vastustin. Vaikka aktiivinen hoito kohdallani tähän loppuisikin niin ilman sovittua aikaa tuskin ottaisin koskaan itse yhteyttä uudestaan, ja tiedän että pitää selvittää asioita vielä. Ainakin luulen niin. Viiden kuukauden aikana pitäisi nyt keksiä mikä minua vaivaa - tai että mihin haluan apua. En enää rehellisesti sanottuna tiedä. Olen niin väsynyt, peloissani ja sekaisin että tahtoisin vain kadota maailmalta kunnes joskus kuolen. En jaksa enää yrittää, en taistella. Luovutin. Karsin elämästäni pois asioita, joita en jaksa, mutta tuntuu että vieläkin on liikaa kaikkea. Vieläkin, vaikka päivät eivät koostu juuri mistään. Mutta useimmiten olo on silti suhteellisen rauhaisa - ympärilläni ei ole mitään, mikä voisi nostaa mieleen ajatuksia, joten on helpompi hengittää. Välillä hymyilen, ja se tuntuu joltain. Useimmiten vain olen, teen, toimin sen vähän mitä jaksan ja valitsen, eikä se tunnu miltään. Hengitän vain.

Kivut, joista olen kärsinyt kai jo ainakin reilun vuoden, ovat todella muuttuneet kivuiksi. Ennen ne tuntuivat jonain ärsyttävä jossain kauempana, nyt herään lähes joka aamu särkyyn polvissa, nilkoissa, ranteissa, sormissa ja käsivarsissa. Iltaisin yritän unohtaa sen saadakseni unta. Särkylääkkeet eivät helpota, mutta jos otan niitä tarpeeksi niin nukahdan kivusta huolimatta. Niin teen kuitenkin vasta viimeisessä hädässä, kun itku väsyttää muutenkin kipeää kehoa, ja olen niellyt huutoani jo pitkään. Kävin lääkärissä - polvieni takia. Ne naksuvat, poksuvat, tuntuvat jäävän lukkoon ja ovat kipeät. En uskaltanut kertoa muista kivuista vaikka niistä kysyttiin. Todennäköisestihän ne ovat vain pääni sisällä. Pelottaa että minua pidetään hulluna. Sain lähetteen verikokeisiin ja fysioterapeutille siltä varalta että minulla olisikin yliliikkuvat nivelet ja olemattomat lihakset. Fysioterapeutin tapaaminen jännittää, sillä mielessä kummittelee psykofyysisen fysioterapian haamut. Aika on vasta toukokuun lopulla, joten saan unohtaa sen vielä hetkeksi.

Olen myös tajunnut, että todennäköisesti minun normaaleina pitämäni päänsäryt ovatkin migreenityyppisiä. Luulin jostain syystä ettei päänsärky voi olla migreeniä ellei sitä ole vähintään viikottain. Mutta kun päänsäryn takia ei voi liikkua ilman tuskaisaa kipua kehossa. Kun valo ja äänet sattuvat. Kun toivoo oksentavansa, jotta kipu helpottuisi. Kun vain makaa pimeässä ja toivoo että voisi olla ilman peittoa sillä sekin sattuu, mutta ilman sitä kehoa vavisuttavat vilunväreet tuntuisivat vielä pahemmilta. Niin kai se voi olla jo migreenityyppistä. Olen myös entistä varmempi sairastaneeni lapsena (oirekuvan perusteella todennäköisesti bakteeniperäisen) aivokalvontulehduksen. On vastuutonta ettei minua käytetty lääkärissä, mutta luulen että on taas soitettu puhelimella naapurin terveydenhoitajalle ja hän on tuttuun tapaansa sanonut että jos lapsi hengittää niin se on elossa eikä kuollut. Se on varmaan ollut toinen niistä kerroista, joina olen huijannut kuolemaa. Kummallakaan kerralla en tiennyt tekeväni niin, vaikka voin kertoa aivokalvontulehduksen tuntuvat aika kuolemalta. Minä nimittäin muistan, olen aina ja koko ajan muistanut, ja tulen aina muistamaan.

Nyt siis ainakin viisi kuukautta ilman ylimääräisiä pelkoja siitä miten väärin minä tulkitsen ja miten väärin minut tulkitaan. Olen ajatellut ainakin alkuun vain olla ja yrittää etsiä sellaista elämää jota siedän. Jos se on sitä, että herään, nousen, palaan sänkyyn, makaan siinä, syön, käytän koiran lenkillä, makaan ja nukun, niin kai siihen pitää vain tottua ja kai se vain pitää hyväksyä - varsinkin kun en enää osaa tosiaan sanoa mikä on vialla. Jotenkin käsitin polilla, että ehkä minussa ei koskaan ole suurempaa ongelmaa ollutkaan - että ehkä olen vain kehittänyt itselleni sairauden tyhjästä, ilman syytä. Tai että se on kehitetty minulle. Hoitaja tulkitsi jotenkin sanomisiani niin että kokisin että joku muu olisi pakottanut minut hoitoon vasten minun tahtoani, ja sitten olisin alkanut uskoa siihen itsekin. Mielestäni näin ei tapahtunut, mutta en enää ole varma kun hoitaja asian noin ilmaisi. Ehkä taas en vain ole ymmärtänyt asioita oikein? Ehkä taas kuvittelen? Mistä voisin tietää onko muistikuvani tosi. Ei sitä voi todistaa, sillä vaikka ajalta onkin päiväkirjamerkintöjä ym., ne eivät välttämättä ole yhtään sen todempia kuin muistikuvanikaan.

Tällä hetkellä olen aika varma etten palaa aktiivisen hoidon piiriin. Toivon ainakin etteivät harhaiset pelot johda siihen, sillä pelätä minä todella saan hoidon takia. Itseäni, ja maailmaa. Kaikesta katoaa järki jos ajattelen sitä, joten yritän vain olla ajattelematta yhtään mitään. Täyttää itseni tyhjyydellä. Lääkäri ja hoitaja kysyivät mitä sitten kun vanhempani kuolevat. Sanoin etten ole aivan varma, mutta että tällä hetkellä olen tullut siihen tulokseen että ehkä tapan itseni viimeistään sitten jos tilanteeni on edelleen sama. Tuhahduksia, pään pyörityksiä, ja turhautumista. Minä en ymmärtänyt, eikä minun ymmärrykseni puutetta ymmärretty. Tuli tunne että olen väärin, ja aina kun olen tästä tunteesta vihjannut on kerrottu että olen ymmärtänyt väärin, ja tunne vain vahvistuu. Ehkä olen umpisolmu. Ehkä on parempi antaa minun vain olla. Ehkä on parempi antaa solmun narun sulaa osaksi maaperää, kadota hitaasti näkyvistä, hävitä, hajota, unohtua. Ehkä se on kaikille paras. Minulle, minulle. Minulle. Minulle.

np: Ghost Brigade - Into the Black Light

maanantai 27. maaliskuuta 2017

27.3.2017


Dissosiaation olemassaolo ilmiönä osoittaa, ettei mikään ole totta eikä yhtään keneenkään kannata luottaa, sillä jokainen tahtoo pohjimmiltaan muille vain pahaa. Jokainen on uhka, jokainen on potentiaalisesti osa Järjestöä. En enää niele teidän paskapuheita, yrittäkää vain. Todistitte että kaikki mitä mulla oli, oli kuviteltua. En todennäköisesti ole itsekään olemassa kuin teidän simulaatiossanne. Mäkin osaan pelata. Jos kaikki menee kuitenkin teidän pussiinne, on aivan sama mitä teen. Häviö on taattu, aina. Mä en uskalla enää tehdä mitään, sillä pelkään sen olevan dissosiointia. Eihän mikään toisaalta ikinä olekaan totta. Unohdan aina, vaikka minulle hoetaan sitä viikosta toiseen. Dissosioit - kuvittelet olemattomia. Maailma on illuusio, minä olen valhe, te valehtelette. Mitään ei ole kuin mun pääni sisällä - että voisitteko nyt vaan sammuttaa tän? Ei oo enää mitään. En ole hullu, tiesin vain liikaa. Nyt voisin mennä.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

En anna enää muiden päättää mitä olen tai en


" ois helppo kelaa et täs ois ny jotain suurempaa
mut jotkut elää meiän synnitki viel uudestaan
hetki ku monumentti; pysähdy ja ihaile
munlaiset irvailijatkaan ei tällasesta pilaile
älä kysy mitä ottaisin tilalle
täs maailmas unettomat harhailijat menee vaa pilalle
tää ei oo voimalaulu, tää ei oo hoivalaulu
tää on "elämää vaan ei voi ennakoida" -laulu
ne varjon väriset kelat voi rauhas seuraa
jos on varma ettei hyppää voi huoletta seistä reunal
ja jos nää on mun vikat päivät täällä
tiedä et sä oot aina ollu syy lähtee ja jäädä
ja mä sanon sen vaa hyvällä
kato meist narreist sydäntä saa ettiä välillä vähä syvältä
ja ei oo vapautusta suorempaa
ku tietää minkä vuoksi tai luokse sä juokset se huojentaa

ajan tsygällä ja tsiigaan auringonsäteitä puissa
ja tajuun kuinka kaikki on mitätöntä
mä muistan psykedeelisen viiman
oon yrittäny liikaa
elän rikkinäisen kellon sisällä ja spiidaan
mun hermot on turtunu hermoilee
painajaiset porautunu suoraa pelkokertoimee
lapinlahden linnut vei kaalimaan kakarat nokassaan
mokataan ja puolitetaan tavara
ja jos siel ovel kolisi kuten olis siel poliisi
niin nykysin oon oikeesti et mitä sit vaik olisi
oon ku rauhanen - rauhallinen -
käynyt läpi sen kohtalokkaan solumuutoksen
halus olla pokenäyttelijä mut tuli vaa poke
tyrannosaurus anorex on syvyyssuuntaan sokee
ei tuki suuta nämä oraalinvartijat
mä lennän tuulen mukana ku hyppään partsilta

se mitä ennen pelkäsin
silloin kun vielä pakenin
nyt se mua kuljettaa
sylissään kuljettaa
mitä ennen pelkäsin
silloin kun vielä pakenin

mä olen vieläkin niin täynnä rakkautta
niin täynnä kaikkea; niin puhdas kaikesta "


np: Ruger Hauer - Kuljettaa

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vankilani


Kehtaan väittää, että mun tiedonkäsittelykykyä yliarvioidaan aika pahasti, sillä eiväthän ihmiset näe mun pään sisään - asia, jonka aika usein unohdan olevan totta. Musta saadaan usein irti vain suhteellisen hienosti esitettyä tekstiä - johtuu siitä, että mulla on kielellisiä kykyjä; osaan asettaa sanani ehkä paremmin kuin useat. Se ei kuitenkaan tarkoita juuri mitään muuta. Kävelevä tietosanakirja ei välttämättä ymmärrä mitään suurempaa. Mun on todella vaikea myöntää tätä, sillä pidän itseäni viimeiseen asti järkevänä faktaihmisenä, mutta mä olen lopulta todella huono tiedonkäsittelijä. Uuden oppiminen vaatii todella paljon aikaa, ja usein se silti asettuu päässäni väärin. Tulkitsen asioita vanhalta, jumiutuneelta ajatuspohjalta - minua valvotaan, Järjestö on kaikkialla, ja maailma on täynnä merkkejä jumalallisesta alkuperästäni jonka takia minut tahdotaan eliminoida. Silti mun oletetaan kykenevän järkevään ajatteluun, ja jos se murto-osa mitä ajatuksistani ulos annan osuu muiden näkökulmasta ns. oikeaan, saan kehuja - ajatuskuviosta, joka on lopulta aivan päin helvettiä. Vaikka lopputulos olisi suhteellisen "järkevä", en usko että kovinkaan usein päädyn siihen ns. tervettä reittiä pitkin. Ongelma? Kukaan ei enää usko jos sanon tästä. Mulla on paperilla korkea ÄO, mulla on näennäisesti hyvä kyky käsitellä asioita ja olen kielellisesti lahjakas. Tiedonkäsittelyni ei voi toimia väärin.

Mä en myöskään jotenkin osaa ilmaista itseäni lähellekään oikein. Yritän asettaa sanani niin, että ne tarkoittaisivat mitä tahdon sanoa, mutta lopulta ihmiset aina ymmärtävät väärin. Aluksi ehkä vaikuttaa siltä, että mua ymmärrettiin, mutta jos asiaa aletaan käsitellä syvemmin joudun huomaamaan miten eri tavalla näen ja koen asiat, enkä osaa ilmaista niitä oikein. Ihmiset olettavat että toimin ja tunnen tietyllä tavalla, ja jos yritän selventää etten tarkoittanut miten toinen asian ymmärsi, saan kuulla etten vain ymmärrä itseäni, että kyllä asia on enemmän niin kuin toinen sen tulkitsi. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että mun ongelmien perimmäisenä taustasyynä on jokin neurologinen - tai vastaava, kuitenkin enemmän rakenteellinen ominaisuus - kuin traumaperäinen syy. Traumoja on sitten kasaantunut siihen päälle, ja miksei olisi? Mut on koko elämäni ymmärretty väärin samalla kun olen itse tulkinnut ympäristöäni väärin. Dissosiaatio ehkä selittää kaiken - mutta mitäpä se ei selittäisi? Varmasti dissosioin, sitä en kiellä, mutta mun on todella vaikea uskoa että hyötyisin traumojen käsittelystä kun mulla ei yksinkertaisesti ole kykyä käsitellä niin monimutkaisia asioita, ja vielä sosiaalisessa ympäristössä. Ja eniten tässä sotkee kai se että pystyn tunnistamaan tämän ongelman, ja usein tuntuu että se riittää syyksi vähätellä koko ongelma olemattomaksi.

En tiedä, mutta jostain syystä musta tuntuu kovin väärältä että olen alkanut pelätä hoitoa (ja ihmisiä yleensä) sen takia että kohdallani hoidetaan dissosiaatiohäiriötä. Olen yrittänyt sanoa tästä useasti - se on tulkittu dissosiatiiviseksi oireeksi. Paniikki nostaa päätään joka ainoa kerta kun kuulen sanan "dissosiaatio" - en ymmärrä sitä, se ei sovi mun sisäiseen maailmaan, vaikka se toki selittää paljon (mutta mitäpä se tosiaan ei selittäisi). Mulle hoetaan "ei hätää" - ja hämmennyn, sillä en koe turvattomuutta tai pelkoa. Pelko nousee vasta kun mun annetaan olettaa, että on syytä olla peloissaan ja huolissaan. Ympäristö, joka on täynnä merkkejä näkymättömiltä tahoilta, on muuttunut ympäristöksi täynnä merkkejä siitä kuinka kaikki mun ympärillä on sairasta ja tahtoo mulle vain pahaa. Jos ennen pelkäsin ja uskoin että ihmiset tahtovat pahaa, nyt mulle on osoitettu että ihmiset todella tahtovat pahaa. En ollut väärässä, äänet eivät olleet väärässä, ajatukset eivät olleet väärässä. Minä olen erityislaatuinen ja minulla on tehtävä. Olen koe, olen testi. Tämä pitää vain läpäistä; lukea merkit ja valita oikein.

Oliko kovin loogisen kuuloinen ajatusketju? Itse en koe niin, vaikka tuo on malli jolla ajattelen. Mutta dissosiaatio sanoo: täysin normaalia, sinun kuuluukin ajatella näin, et voisi ajatella muutoin, tämä on sinun kohdallasi täysin normaali ja sallittu tapa ajatella. Ja minä pelkään. Pelkään niin. Tästä pitäisi puhua, tästä pitäisi pystyä keskustelemaan loogisesti. Minun oletetaan pystyvän siihen - minun pitäisi pystyä siihen. Menen sekaisin pelosta ja ristiriitaisesti informaatiosta. Muiden sanat eivät vastaa kokemustani. Ketä uskon - ja miksi uskoisin? Dissosiaatio ja teoriat sen taustalla opettavat, ettei ihmisiin voi luottaa, ettei omaan kehoon voi luottaa, ettei omaan mieleen tai muistiin voi luottaa. Miten kukaan voisi sellaisen tiedon jälkeen kyetä käsittelemään asiaa? Keskustelemaan siitä? Miten puhua traumoista, joita ei käsitä tapahtuneen? Ymmärrän mihin dissosiaatiohäiriön teoria pohjautuu - kyllä mä olen lukenut, sadasti, voin vannoa. Mutta se ei vaan istu mun päähän omalla kohdallani. Yritän, yritän ihan helvetin kovin. Kyllähän sen täytyy istua. Muut sanovat niin, ja minulle on sanottu etten ole kykenevä arvioimaan omaa itseäni ja ajatusteni todenperäisyyttä. Myöskään muistikuviini ei kannata liiaksi luottaa. Mä olen muokannut todellisuuttani aina vain enemmän sellaiseksi, että sopisin edes johonkin - edes dissosiaatiohäiriöiseksi. Mutta en mä sovi. Mä en saa itseäni sopimaan. Tämä ei tunnu oikealta. Ei yhtään, ei vieläkään. Vain väärältä, ahdistavalta, pelottavalta, uhkaavalta. Vähemmästäkin ihminen dissosioi.

Ja nyt olisi kai sopiva kohta jokaisen, jolle aihe päähän asettuu, tulla kertomaan kuinka tämä on aivan normaalia. Olen kuullut sen, olen kuullut lukuisia kertoja. Että tietenkin se on uhkaavaa, sehän uhkaa minun dissosiatiivista persoonallisuuden rakennetta. Mutta helvetti, mikä dissosiatiivinen persoonallisuuden rakenne? Mulle tärkeistä ja läheisistä ihmisistä on tullut hirviöitä, jotka tahtovat mulle vain pahaa - ovat aina tahtoneet. Enkä mä voi puhua tästä itseäni ulos. Mitä ikinä sanonkin, se on dissosiaation ääni joka vääristää kaiken. En voi olla väärässä, en oikeassa. Olen vankina tässä helvetissä johon päädyin vain yrittämällä saada apua siihen että jokin maailmassa ei asetu oikein minun ja muiden välillä. En edelleenkään väitä ettenkö dissosioisi, tai etteikö persoonani olisi muutenkin enemmän tai vähemmän vinksallaan, mutta en vain voi nähdä sitä syynä vaan enemmän seurauksena siitä että jokin muu, jokin syvempi, on väärin, ja sen takia olen joutunut jatkuvasti tilanteisiin joissa minä ja maailma emme toimi samalla taajuudella.

Mä olen peloissani ja raivoissani syyttänyt perhettä ja lähisukua mun tuhoamisesta, vaatinut niiltä selityksiä ja todisteita. Jokainen on järjestelmällisesti itkenyt hämmentyneenä ja lannistuneena ettei osaa selittää, ettei tiedä mistään mitään, että on peloissaan mun puolesta ja siitä että saanko ollenkaan apua. Mitä sanoo dissosiaatio? Valehtelevat, kaikki, jokainen. Häiriintyneitä yksilöitä, jotka nauttivat toisten manipuloinnista. Lahjakkaita näyttelijöitä alusta loppuun - jokainen. Nykyään näen vain uhkaa ja sairautta jokaisessa kohtaamassani ihmisessä. Tämä on normaalia, tämä on sallittua - olet vain niin kovin traumatisoitunut. Itse en tiedä minkä takia, mutta sekin kuuluu asiaan. Minun kohdallani - korostan vielä että minun kohdallani - en vain saa tätä istumaan yhtään mitenkään yhtään mihinkään. Dissosiaatio oikeuttaa jokaisen mua häiritsevän oireen, ja tekee niistä normaaleja. Niihin ei auta kuin terapia, johon en ole kelpoinen. Mä olen uponnut kovaa vauhtia ja todella syvälle viimeisten parin vuoden aikana. Olkoon syy mikä tahansa, jokin on tällä hetkellä kovin väärin, mutta mä en voi saada sitä ilmaistuksi niin että mut oikeasti kuultaisiin. Ja jos dissosiaatio ei riitä selittämään, voidaan aina vetää esiin psykoosikortti - sanoa, että hetkellinen psykoottinen häiriö, menee ohi, ei kannata uskoa mitä se sanoo, palaa pian dissoilevaksi, ja silloinkaan ei kannata uskoa mitä se sanoo. Ei siihen voi luottaa - eikä kukaan muuten enää luota.

Psykoterapian soveltuvuus; kenelle ja koska (yksilöllinen kuntoutus): 
- - Joihinkin mielenterveyden häiriöihin liittyy muun oireiston lisäksi tiedonkäsittelyn vaikeuksia kuten muistin ja keskittymisen hankaluuksia. Ne voivat osaltaan vaikuttaa kuntoutumisen etenemiseen tai kuntoutusmuodon valintaan. - -
Kuntoutusmuodoista säännölliset ja vuorovaikutteiset menetelmät edellyttävät riittäviä voimavaroja, sitoutumiskykyä ja valmiutta vastavuoroiseen kanssakäymiseen. Erityisesti psykoterapia edellyttää riittäviä keskustelu- ja itsehavainnointitaitoja sekä vahvaa henkilökohtaista motivaatiota. Näin ollen se ei ole sopiva hoito silloin, kun sairaus tai oireilu on hyvin vaikeassa vaiheessa.
Psykoterapia 
Psykoterapia on keskeinen lievien ja keskivaikeiden mielenterveyden häiriöiden hoitomuoto. Psykoterapian tavoitteena on joko poistaa psyykkiset oireet tai lievittää niihin liittyvää kärsimystä. Psykoterapiassa psyykkisiä oireita aiheuttavia asioita käsitellään keskustelemalla. Tarvittaessa voidaan käyttää erilaisia oireita tuottavien toimintatapojen tunnistamista ja muuttamista helpottavia harjoitteita. 
Psykoterapeutin työtä voivat ohjata erilaiset teoreettiset lähestymistavat. Keskeisiä suuntauksia ovat kognitiivinen terapia, kognitiivinen käyttäytymisterapia, psykodynaaminen terapia, kognitiivis-analyyttinen terapia sekä erilaiset perhe- ja ryhmäterapiat. Käyntitiheys vaihtelee terapiasuuntauksesta riippuen yleensä yhdestä kahteen kertaan viikossa. 
Psykoterapiaa ohjaavat asiakas- ja potilastyötä koskevat lait, asetukset ja ammattikäytännöt sekä eettiset periaatteet. Psykoterapeutti on määritelty Suomessa terveydenhuollon ammattihenkilöksi, jolloin häntä sitovat samat hoitotoimintaa koskevat vaatimukset kuin muitakin terveydenhuollon ammattihenkilöitä. 
Psykoterapia voi olla lyhytkestoista (6-20 kertaa), jolloin keskitytään henkilöä eniten haittaavien, määriteltyjen ja rajattujen ongelmien käsittelyyn. Pitkäkestoinen terapia taas voi olla jopa usean vuoden kestävää, ja siinä pyritään laajamittaiseen persoonallisuuden ja toimintatapojen tunnistamiseen ja muuttamiseen. Onnistuneen psykoterapeuttisen hoidon myötä asiakas oppii taitoja, joita voi hyödyntää arjessaan myös hoidon loputtua. 
Jos työ- tai opiskelukyky on mielenterveyden häiriön vuoksi uhattuna, Kela korvaa kuntoutuspsykoterapian kustannuksia.

Olen todella väsynyt tähän kaikkeen - ei, hetkinen, anteeksi, olinkin väärässä, unohdin; olenkin vain hankala potilas.

np: Mors Principium Est - I Am War

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Soljuu




En puhu, en ota yhteyttä. Viesti silloin, toinen tällöin. Satunnainen keskustelu - jos se on yhtään pidempi, ahdistun. Pää sekoaa, ajatukset pyörii, uppoan. Mutta täällä tyhjyydessä on hyvä. Mä herään aamulla enkä ensimmäisenä koe stressiä - enhän mä koe mitään. Mä nousen ylös, vien koiran lenkille ja ruokin sen. Illalla sama. Päivät kuluvat, en huomaa, eikä se tunnu lainkaan pahalta. En tiedä onko mulla hyvä olla (mitä on hyvä olo?), mutta tiedän ettei mulla ole paha tai vaikea. Mä en ole mitään, en edes yritä ottaa kiinni mistään. Aika katoaa, ja mä annan sen mennä. Keinun puhtaassa rauhassa. Oon leiponut leipää, ja jaksanut kantaa kamerani ulos pitkästä aikaa (en tosin löytänyt mitään kuvattavaa silloin; ylläolevat räpsitty lenkillä puhelimella). Välillä hymyilyttää. Jos muistan mikä odottaa kuplan ulkopuolella, työnnän sen pois. Miksi mun pitäisi antaa pahan ja ahdistavan koskettaa? Miksi mun pitäisi sietää epätoivoa ja toivotonta tilannetta? Näin ei ehkä ole hyvä, mutta ainakaan näin ei ole myöskään paha. Näin ei ole mikään kuin rauha ja tyyni, hiljainen mieli. En pelkää nukahtaa, en pelkää herätä. En ole, en ole - pelkkää rauhaa vain. Aika soljuu mun ohi ja läpi. Mä hengitän, eikä se jatkuvasti satu. (Tän tekstin kirjoittaminen laukaisi järkyttävän ahdistuksen - ajattelin ihmisiä, ajattelin sitä normaalia elämää josta en saa kiinni... ajattelin. Oksettaa)

np: Blind Channel - Another Sun

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Kuin ois taas 2007

En kirjoita. En. En saatana kirjoita. En - ja silti olen tässä ja kirjoitan. Pää huusi: pitää saada purkaa, kirjoita! Yritin sanoa vastaan. Tiedän ettei tämä ole hyväksi. Asioiden pohtiminen, tunteiden käsittely ja nimeäminen, ajatusketjujen järjestäminen... mitä se on ikinä minulle antanut? Epätoivoa, ahdistusta, harhaisia pelkotiloja, lannistumista, väsymystä, kyllästymistä - ei mitään hyvää. Mun ois kai helpoin kun pää olis tyhjä, aivoissa ei toimintaa. Varmasti olisi. Mutta on niin kovin vaikea päästää irti siitä ainoasta joka tuntuu mieluisalta täällä. Olenko siis itsetuhoinen kun ajattelen? Tavallaan, kyllä. Asioiden käsittely ei ole mulle. Mä olen tehnyt sitä aika monta vuotta, ja suunta on ollut vain kohti pohjaa - syvemmälle, syvemmälle. Täältä loppuu happi, mutta mä olen oppinut tulemaan toimeen ilman sitä. En mä hengitä enää kuin harvoin - miksi hengittäisin? Ei ole syytä, ei halua. Odotan vain että keuhkot jäykistyy, liike lakkaa, hengitys pysähtyy. Odotan; aikaa mulla on.

Vuoden 2017 ensimmäiset ääneen sanonut sanani taisivat olla "huomenta" ja "tuntuu ihan kuin ois taas 2007" - ja miten todelliselta se tuntuu edelleenkin! 2007 on kaikkialla, mutta jokin on eri tavalla; sieltä pohjalta puuttuu sekavuus - sekoaminen -, pelko, pakokauhu, epävarmuus. Tilalla on tyhjä, autio rauha, joka puristaa itseään kasaan ja samaan aikaan laajenee äärettömästi työntäen esteet rauhallisella väkivallalla pois tieltään. Ja liian moni asia etenee kuin silloin, enkä pidä siitä lainkaan. Muistan liian hyvin loppuvuoden 2007. Päiväkirjan sivuilla naurua, hauskoja juttuja - ja uhriverta omasta kehostani. 2007 mä tipuin, tipuin hiljaa ja rauhallisesti. Vajosin huomaamatta itseltäni ja muilta. Kaikki jäi, ja paljon uutta tuli tilalle. Ääniä, itsetuhoa, pelkotiloja, vainoharhoja, pakkotoimintoja, suunnitelmia, suunnitelmia, hymyjä kun pään sisällä liikkui kauniita ruumiita. Ehkä tää on revanssi? Ehkä tällä kertaa mä pääsen pakoon.

Soitin aamulla uudestaan terveysneuvoon ja sain lääkärille ajan. Pikkuhiljaa alkaa kaduttaa, ja alan ymmärtää että luultavasti olen menossa taas kerran turhaan. Pelottaa, sillä alkaa näyttää siltä että enenevässä määrin alan ravata somaattisella puolella inisemässä vaivoista, joille ei lopulta löydy mitään syytä. Ei kukaan muu ole ikinä tuntenut mun polvien narinaa. Kukaan muu ei kuule kuinka ne poksuu, nitisee, natisee, ratisee, rutisee - ja jos ne tosiaan niin kovaäänisesti valittavat kuin miltä se omaan korvaani kuulostaa niin miten muut olisivat voineet olla huomaamatta? Tässä on kuitenkin ollut viisitoista vuotta aikaa huomata. En myöskään haluaisi perua aikaa, sillä sekin on mielestäni jotenkin outoa. Taas sama ongelma kuin aina tehdessäni jotain: lopputuloksena minulle koituu stressiä ja kokemus siitä että olin taas väärin, ja kukaan muu ei myöskään saa mitään. Win-win -tilanteen vastakohta; pelkkää häviötä. Mitä helvettiä tällaisissa tilanteissa tehdään? Ei ainakaan pitäisi kirjoittaa ja/tai ajatella asiaa. Ahdistus vain kasvaa ja huomaan entistä paremmin omat virhearvioni ja väärät ajattelutapani - suuntaan ja toiseen. (Ja huomautukseksi: en viittaa tuolla väärällä olemisella siihen että kokisin olevani väärin - en koe. Se tulee minun ulkopuoleltani; minun annetaan ymmärtää että minä olen erilainen. Ja siitähän tämäkin kertoisi: olen sairas, mutta en fyysisesti kuten kuvittelin. Minun havaintokykyni ei toimi oikein. Minä en osaa tulkita tätä maailmaa kuten muut - ja se vie minut niin kauas kaikista muista. Sekin.)

Uudestaan ja uudestaan... en ole vielä koskaan kohdannut yhtään ihmistä, jonka kanssa olisin tuntenut jonkinlaista syvempää ymmärrystä ja yhteyttä. Monesti olen luullut niin, voin myöntää sen. Todella, todella monesti. Mutta se tunne haihtuu nopeasti, jää yksipuoliseksi. Muut löytävät minusta itsensä - tietenkin, olenhan kaikkea, ei minusta voi löytää kuin itsensä! - mutta minä en löydä itseäni kenestäkään. Olen yrittänyt muuttua ja sopeutua. Kokeillut kaikkea; jos olen vähän enemmän näin ja vähän vähemmän näin niin toimisiko se? Ei toiminut, ei ikinä toiminut. Joten olen yrittänyt nykyään olla mahdollisimman minä. Usein onnistun. Useat pitävät minusta edelleen. Minäkin pidän itsestäni, ainakin enemmän kuin ennen. Mutta olen edelleen kovin erilläni muista. En kykene siihen ajatusmalliin, en istu niihin arvoihin. Aina hetkittäin mussa herää toivo - jos sittenkin? - joka murtuu uuteen pettymykseen. Ihmisten ajatukset tuntuvat pinnallisilta, yksipuolisilta ja yksinkertaisilta. Ja siitä olen kai kateellinenkin. Mä en ole saanut mitään siltäkään että ajattelen paljon - vaikka pidänkin ajattelusta. Olen vain joutunut kohtaamaan itseni ja toteamaan etten koskaan voi tietää mitään. Olen joutunut näkemään virheitä itseni lisäksi muissa - niin paljon virheitä, koko ajan. Ja niin paljon sokeutta ja välinpitämättömyyttä niille, varsinkin räikeimmille. Ja jos puhun tästä saan kuulla olevani ylimielinen, ajattelematon, sydämetön, yksinkertainen ja suoranaisesti vain puhdas idiootti. Mitä tässä sitten uskoisi - onneksi en osaa uskoa mihinkään. Syy siihen katsoo tuhansin kasvoin jokaisesta peilistä, jokaisena aamuna, uudestaan, uudestaan.

Ehköhän mä ole sitten vain patologisesti asennevammainen - tilanne, joka pitäisi korjata asenteenmuutoksella, sekin. Olen kuullut sen niin monesti - ryhdistäydy! älä valita! mene lenkille! lopeta asioissa vellominen! käy ne läpi! kyllähän sä nyt hei pystyt! - että nykyään vain tunnen automaattista ja syvää vastenmielisyyttä jokaista kohtaan, joka yrittää neuvoa (oli tarkoitus sitten oikeasti hyvä tai enemmänkin ivallinen). Kai on normaalia että jossain vaiheessa ihminen ei vain jaksa, että jossain vaiheessa ihmisen on pakko alkaa suojautua jopa avulta koska vaikka sitä kuinka yrittäisi ottaa vastaan niin kaikki vain menee enemmän solmuun? Ja viitaten somaattisiin oireisiini ja niistä valittamiseen voin todeta että koko ajanhan tää kääntyy enemmän ja enemmän suuntaan että jokainen yritykseni saada apua (yhtään mihinkään) sotkee kokonaisuutta, kasvattaa diagnoosilistaa (joista jokainen on "määrittämätön") ja syventää epätoivoa. Mitä tehdään kun ei ole enää edes sitä umpikujaa - pelkkää tyhjää, valkoista avaruutta? (Olenko sittenkin kuollut? Kuolema on valkoinen.) Pitää harkita nyt se terveyskeskusaika. Jos vaikka tuleekin jotain oikeasti akuuttia ja häiritsevää, ja tuohonkin menisi kuitenkin rahaa. Sen verran kuitenkin osaan itseäni hallita että vaikka impulsiivisesti hainkin apua vaivaani niin harkitsen miten tilanteesta kannattaa hankkiutua ulos, vai kannattaako. Ja tästä päästään siihen, ettei ajattelu tai asioiden tekeminen koskaan johda kohdallani mihinkään hyvään. Että kai pitäis vaan - -, haha, saatana, naurettavaa.


" en oo ettimäs syyllist; gepsi on paskan
aina kosto mieles mut tänää ei jaksa
ei elämäst jää pysyvii arpii keneenkää
ku lopult se on vaa ohimenevää "

np: Pyhimys - Costa Rica

maanantai 27. helmikuuta 2017

Float


Ollut parempi olo. Käytännössä se tarkoittaa levottomuutta, arvaamattomuutta ja rahanmenoa - mutta ei ahdistusta, ei niin suurta sekavuuden tunnetta. Toisaalta näistä päivistä ei jää muistoja mun päähän, vain laskuja sähköpostiin ja postin saapumisilmoituksia, ja se vitutus. Tänään oli poli, menin ja poistuin. Hoitaja sanoi ettei ole kai mitään järkeä keskustella jos tärisen levottomana tuolillani enkä kykene löytämään mitään mikä lopulta oikeasti vaivaisi - ja jos en vielä edes muista mitään myöhemmin. Olin samaa mieltä, joten käynti jäi lyhyeksi. Sen verran pohdimme, että tämä on nyt varmasti tarpeen mulle. Tarvin lomaa itsestäni - kunnon irtiottoa omasta todellisuudestani -, joten olen nyrjähtänyt tähän, sillä kaikessa haitallisuudessaankin tämän täytyy olla parempi kuin mitä muuten olisi. "Etkä sä kuitenkaan maaninen ole koska pystyt noin selkeästi ymmärtämään missä menee vikaan." Sanoin että se onkin kamalinta; kun tietää että asiat eivät ole hyvin ja mulla ei vain olisi varaa tähän kun oon veloissani muutenkin, mutta silti en kykene välittämään. Toivottavasti tämä menee ohi yhtä nopeasti kuin olen tottunut viime aikoina. Sillä olkoon kuinka lomia todellisuudesta niin nää jättää mut aina todella väsyneeksi - vai tuntuuko se vain silti? Hoitaja sanoi myös selvittävänsä huomenna mulle lääkärinajan, ja en oikein tiedä. Menen sinne kuitenkin. En menetä mitään. Vaihtoehdoista voin keskustella, tietenkin. Aivojumppaa niillekin kun yrittävät keksiä jotain mulle.

Soitin myös vihdoin itselleni aikaa terveyskeskukseen mun polvista. Ne on vaivanneet mua enemmän tai vähemmän viimeisen seitsemäntoista vuoden ajan. En oo ala-asteen lopun jälkeen voinut ajaa pyörällä, sillä se on tehnyt vain liian kipeää. Polvet on rutisseet, naksuneet, poksuneet, jumittaneet ja valittaneet monin tavoin. Särky ja jomotus on kuitenkin aina mennyt ohi levolla. Viime vuosina on alkanut olla lähes mahdoton olla kontillaan, särky on iskenyt useammin, ja tää on huipentunut siihen että nyt jonkin aikaa (älkää kysykö, en tiedä kauanko, ajantajuni on niin olematon, lukuisia viikkoja - ehkä jopa kuukausia?) särky on ollut lähes jatkuvaa ja pahinta nimenomaan levossa. Aamulla sängystä pitää könytä kuin vanha mummo. Istuminen saa jomotuksen yltymään niin että on pakko liikuttaa jalkoja - mutta se ei auta. Useamman vuoden oon valittanut että tuntuu siltä kuin pitäis saada taittaa polvi väärään suuntaan - tehdä koko paskalle nivelineen päivineen käänteinen koukistus. Mutta on ollut niin paljon - aivan liikaa - kaikkea. Enkä mä ole sellainen, joka menee lääkäriin ellei ole oikeasti tarve. Mä menen sitten kun koen sen tarpeelliseksi (tosin nykyään dissoilun mahdollisuuden tiedostaminen kuumottaa mielessä, ja pelkään kertoa oireistani, sillä pahimmassa tapauksessa saatan kertoa jotain mikä sekoittaa kuvion ja mahdolliset oikeat oireetkin tulkitaan dissosiaatioksi liian helpolla - valitettava, mutta täysin mahdollinen tilanne). Ja nyt on tarve. Tän päivän ajat oli kuitenkin iltapäivällä jo jaettu, joten sain käskyn soittaa huomenna heti aamusta uudestaan. Huhtikuulle aika kai menee, mutta hoitaja linjan toisessa päässä ei ainakaan vähätellyt oireitani vaan suhtautui ymmärtävästi myös siihen kun sanoin että tavallaan hävettää myöntää että vasta nyt hakeudun lääkäriin. On vain ollut muuta, eikä tämä ole ollut näin jatkuvaa.

Ja vaikka levottomuus vaivaa edelleen, se ei ole niin pahaa kuin aikaisemmin tänään. Tuntuu että ehkä olo alkaa jo tasoittua? Olo alkaa olla raukea, päässä seesteinen tyhjyys. Tiedän ettei tää tunne kestä kauaa, vaan tästä aina vajotaan takaisin syvyyksiin, mutta tavallaan olen siihenkin tyytyväinen. Levottomuus on kamalaa, varsinkin kun se ei lopulta edes tavallaan ole kamalaa, vaikka on silti. Ja kun kaikki aika katoaa - ja ne rahat... Maksan edelleen menneiden vuosien sekavuuksia, ja valitettavasti niitä tulee säännöllisesti lisää. Ei enää niin paljoa, mutta jokainen euro lisää on liikaa. Hammaslääkärissä pitäisi tosiaan vielä kruunuttaa ainakin toinen juurihoidettu hammas, todennäköisesti molemmat. Se vain ei tule nyt kysymykseen, sillä mun on pakko laittaa tän viimeisimmän juurihoidon kuluja osarille lisää, ja se muuttaa kuukausiosuuden loppuajaksi lähemmäs kolmeasataa euroa. Pitäisi kai selvitä siis marraskuulle näillä paikoilla, ja pelottaa että puren nää paskaksi sillä hampaitanihan mä puren yhteen - kehtaisin väittää että kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ainakin. Ensi viikon torstaina on polin lisäksi hammaslääkäri, ja täytyy keskustella että mitä teen jos hammas räjähtää osiin, että voiko sitä sitten enää pelastaa vai menikö juurihoidot siinä sitten hukkaan ja loppuosa revitään kylmästi pois kun muutakaan ei voi.

Vietän hiljaisia päiviä. Satunnainen viesti, toinen, keskustelu aina joskus. Kaikkina aamuina en pääse ylös viedäkseni koiraa lenkille. Särkee polvia, tai lihaksia ja koko kroppaa (eikä minulla ole mitään tietoa onko näillä jotain yhteistä, vai onko toinen ns. "oikeaa" tässä hetkessä ja toinen haamu jostain menneestä). Iltaisin olen jaksanut. Kai se on hyvä. Olen kahtena päivänä jaksanut jopa lukea hieman, muutamia kymmeniä sivuja, mutta se on paljon sillä en ole aikoihin yksinkertaisesti vain pystynyt. Musiikkikin on kuulostanut musiikilta - joltain. Tiedä sitten mistä tämä johtuu, tästä olosta vai jostain muusta. Ehkä se selviää kun tarkastelee pidemmän ajan päästä - siis jos muistaa. Tällä hetkellä tuntuu että oli hyvä ratkaisu vähentää sosiaalisuutta (olkoonkin enimmäkseen passiivista) tähän väliin taas. Se selkeästi stressasi. Ehkä parhaassa tapauksessa saan tämän avulla pidettyä kiinni edes jostain ihmissuhteistani - ehkä, toivottavasti. Ja hassua tässä on, että sen sijaan että kokisin huonoa omaatuntoa eristäytymisestäni, tää tuntuu hyvältä. Tiedän ettei tämä kestä loputtomiin, ja monella tavalla tämä ei ole hyvä järjestely. Ihmiset ovat mulle vaikeita, ja muuttuvat aina vain vaikeammiksi kun kasvatan kuilua siinä välissä. Mutta en voi tuhota itseäni loputtomiin. Kahdesta paskasta vaihtoehdosta on valittava se lopulta hieman vähemmän paska jos tahtoo selvitä. Tahdonko? En tiedä, ja siksi on kai parempi kokeilla näin. Kuolla ehtii aina. Se on fakta joka ei karkaa.

np: Yellowcard - Fighting

torstai 23. helmikuuta 2017

Tarina ei etene todellisuutta vastaavassa kronologisessa järjestyksessä

Tuntuu että mitä enemmän puran rakentamiani aitoja pois ympäriltäni, sitä huonommalta tilanne tavallaan näyttää. Toistain vain olevani loputtoman väsynyt - ei, en sillä tavalla väsynyt, kyllästynyt, tarkoitan kyllästynyt, ihmiset vain käyttää sanaa väsynyt, ne ymmärtää sen paremmin, se lipsahtaa helposti. Kerron miten en sovi. Miten kohtaan jatkuvia väärinymmärryksiä puolin ja toisin. Hoitaja hämmentyy, hätkähtää, nytkähtää monelle tuskin huomattavasti, mutta minä huomaan, kun kerron että tuntemattomat ihmiset tahtoivat että kuolen. "Mitä sä oikein kirjoitit?" Sanoin etten tiedä mikä siinä lopulta oli pahaa - varsinkin kun olin mielestäni tehnyt erityisen selväksi heti alkuun, tekstin muodossa myöskin, etten tarkoita mitään pahaa vaan päinvastoin. "Tappouhkauksia?" Niin no, en itse lukenut, en halunnut, meni yli, suojelin kaikkia näin. Mutta enemmän, tai luultavasti kuitenkin vähemmän (sillä ymmärsivätkö todella mitä puhuivat?), tosissaan oli ehdotettu sitä palkkamurhaajaa.

Puhutaan hoidosta. Sanon olevani kyllästynyt kun mikään ei auta, vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Kaikkea olen kokeillut, ja mielestäni enemmänkin. Käyttänyt aikaa tutkiakseni mahdollisia hoitomuotoja, ehdottanutkin joitain. Esimerkiksi lähettämässäni sähköpostissa kysyin mahdollisuutta keskustella lääkärin kanssa Latudasta. Siitä on vuoden alusta tullut erityiskorvattava. Hoitaja joutuu kysymään mitä se on. Lurasidoni...? Hoitaja sanoo ettei ole kuullutkaan. Lääkäri mainitsi sen kerran tapaamisessa kesällä, olit siellä myös. Itsehän olin tiennyt kyseisestä lääkeaineesta ainakin parin vuoden ajan. Ei voi sanoa ettenkö olisi yrittänyt etsiä apua, tietoa - mitä vain. Ilmaisen kuitenkin epäilykseni. Riski siihen, että lääkkeestä tulee jonkinlainen haitta - fyysinen tai psyykkinen - on kuitenkin aika suuri. Hoitaja on hetkeä aikaisemmin kai enimmäkseen vitsinä heittänyt etteivät he voi mulle lobotomiaa tarjota. Ei varmaan tiennyt, että olen sitä useamman vuoden ihan aidosti toivonut. Kuitenkin katsotaan lääkärintapaaminen jonnekin tulevaan, jotta voidaan keskustella kaikki asiasta.

Ei nimittäin ole paljoa vaihtoehtoja. Tavallaan helpotus, että kokonaisuus alkaa valjeta muillekin kuin mulle. Ehkä se vie minimaalisesti tunnetta yksinäisyydestä pois kun joku näyttää uskovan ja tunnustavan sen, minkä itse olet tiennyt koko ajan, mutta yrittänyt peittää parhaasi mukaan, koska se on ollut ainoa tapa selvitä. Hoitaja sanoo, etten mä voi luultavasti ikinä muuttua sellaiseksi kuin muut. "Sähän puhut kuin et kokisi olevasi ihminen." Vastaan, etten mä ole kokenut niin enää todella moniin vuosiin. Ihmettelen että miksi mä oikein tavallaan istun siellä, sillä jos mua ei voi muuttaa, ja ongelma olen minä, niin mitä on enää tehtävissä? Hoitaja myöntää, että todennäköisyydet sille että mussa tapahtuisi suurta muutosta kohti normaalimpaa ovat aika heikot. "Sitä tapahtuu, aina joskus." Se toteaa sen, minkä itse olen jo selvittänyt itselleni: multa puuttuu perusluottamus ihmisiin. Mä en edes vuosien jälkeen - vuosien, joiden aikana se toinen ihminen ei ole tehnyt mulle ikinä mitään pahaa, päinvastoin - kykene luottamaan. En siis kykene luomaan luottamuksellista hoitosuhdetta, ja luottamus kun ei ole sitä että kertoo asioita. Munhan on äärettömän helppo kertoa mistä tahansa kenelle tahansa. Sillä ei ole väliä, sillä mulle ihminen on paha ja epäluotettava alkuoletuksena. Vain harvat ovat voineet todistaa olevansa sellaisia, jotka voin katsoa neutraaleiksi. Heitä kohtaan tunnen etäisesti jotain, mitä voisin kutsua kiintymykseksi. Se on kuitenkin heikkoa, eikä sitovaa. Mä tiedän pystyväni katkaisemaan sen heikon säikeen koska tahansa. That's it, ja elämä jatkuu. Siksi tuntuisi sairaalta pyytää näitä ihmisiä arvostamaan erityisesti sitä. Tavallaan se on lahja minulle heiltä - lahja, jota he eivät ehkä edes halunneet antaa. Jälleen kerran minä saan, mutta tälle kertaa minä en vie.

Mutta ehkä pikkuhiljaa voitaisiin päästä kohti sitä, että kaikki voisivat myöntää että mun varsinainen kuntoutus on suurelta osin utopistinen ja jopa vahingollinen ajatus. Olen rakentunut niin, että näen jokaisen ihmisen uhkana, ja jokainen kohtaaminen tavallaan vahvistaa tätä tulkintaani - niin mä olen järjestäytynyt. Järjestelmä ruokkii itse itseään. Hoitajallekin myönnän, että on mahdoton uskoa niiden sanoihin, sillä kaikki mitä sanovat tuntuu vain aivopesulta. Tuntuu, että mua tahdotaan muuttaa - jälleen kerran, taas muiden takia, taas sellaiseksi kuin muut haluavat. "Kieltämättä tämä muodostaa aikamoisen ongelman hoidon suhteen." En kiellä, todellakaan. Varsinkaan kun luottamuksenpuutteeni vaatii aika kylmää, konkreettista faktaa kaikesta, eikä mielenterveyden suhteen mulle voida ikinä tarjota mitään käsinkosketeltavaa. Tää perustuu aina asioihin mielen sisällä. Ja ne eivät ole mulle mitään todellista - eihän niitä voi edes koskettaa. Ne eivät tunnu, kuten ei elämäkään tunnu. Mikään ei tunnu. Sanon etten saa enää mistään mitään, ja lähinnä olen lopettanut kaikenlaisen tekemisen. Olen vain. Olen kuulemma ristiriitainen, ja naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Totta helvetissä minä sen tiedän.

"Voisitko sä laskea ne suojat edes hetkeksi?" En, en, en en en en. Hoitaja kysyy miksen, ja sanon etten voisi vastata teoistani. Tavallaan pakenen itsestäni, ajatuksiin ja tunteentapaisiin, jotta olisin turvassa itseltäni. Edelleen kuulemma ristiriitaista. Ja hoitaja kysyy satuttaisinko sitä. Katseeni kiertää pientä huonetta samalla kun vastaan että tuskin koska ei siinä olisi järkeä. Yksi ihminen, ihan turhaa sellainen. Tiedän riskit. Psykiatrian polilla? Pitäisi olla todella sekavassa mielentilassa. Kyllä sitä on parempiakin vaihtoehtoja, tehokkaampia. En jaksaisi vaivautua. "Mikä estää sua satuttamasta muita?" En halua vankilaan. Edelleen, ainoastaan se. Siellä mua rajoitettaisi, siellä mua yritettäisiin muuttaa. Enkä mä siitä hyötyisi. Miksi tehdä asioita, joista ei hyödy mitään? Tämä on perustavanlaatuinen ongelma kohdallani.

Tuntuu että pian musta alkaa olla kuorittu kaikki se turha kasaamani kaunis ja pehmeä kerma poissa. Paljastuu, että kuorrutteen alla ei ollutkaan kakkua vaan tyhjä laatikko, laatikon sisällä lappu: haha mitä oikein kuvittelitte? Selitän hoitajalle miten ristiriitaista on olla ihminen, joka luontaisesti kaipaa laumaa ja kuulumista johonkin, mutta en vain sopeudu. En saa ikinä irti mitään muista, ja useimmiten minut suljetaan ulos. Liian outo, liian sairas. Vaikka en laske suojiani koskaan - en mä voi, minä olen yksi suoja, en voi riisua itsestäni itseäni - olin tänään ehkä aidoin mitä ikinä olen ollut polilla. Ehkä se herätti niitä. Ehkä ne vihdoin tajuaisivat että tarkoitan sitä kun sanon ettei mua saa kohdella silkkihansikkain koska se sattuu - nostaa vainoharhat pintaan ja ahdistaa. Mä tarvin faktat, ja että jos mä jotain ymmärrän niin sen ettei fakta ole mitään absoluuttista kuin sillä hetkellä jona se lausutaan. Se voi muuttua. Mulle voidaan sanoa jotain, mutta sitä voidaan muuttaa. Lopultahan fakta on ihmisen luomaa; mielipide, jonka jakaa asiansa yleisesti hyväksytyin ja luotetuiksi uskotuin keinoin vahvistanut joukko. Onko se totta? Ehkä hetken, jos niin uskoo. Ihmiseen ei voi lopulta kuitenkaan koskaan luottaa.

Ehkä mä joskus sopeudun tänne, ehkä en. Ehkä, jos löydän syyn miksi niin tekisin.


" maailmojen sota kolmosen aattona
käperryn kerälle odottelee saattoa
kerron itelleni iltasatuja
koska ulkona on paha, voinko valheessa asua?
ennen kai luulin et on oikee tapa olla
ja vaik yritin kybällä ni olin kai vaan nolla
ei oo normaali jos ei sovi normiin
ilman sopivaa sorvii luotin omiin sormiin
vähiten pettyy ku löytää oman polkunsa
itsensä kanssa syväs saunasolmussa
pysyn vaa sil et käyn sisäsessä solkussa
edes jonkunlaisessa tolkussa "
( Pyhimys - Sipuli )

np: Köyhä Jonne - Sensuroin itseäni (clean version)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Väärin


Kaikki on liikaa. Tuntuu kuin jokin olio nakertaisi aivojani pala palalta. Hieman tästä, vähän enemmän tuolta. Hitaasti mutta varmasti mun aivot syödään reikäjuustoksi. Tää on mun aivoissa. Pelottaa.

Kirjauduin ulos sosiaalisesta mediasta. Poistin sovelluksia. Rajoitan. Ihmiset ovat liikaa. Tarvin rauhaa, hiljaisuutta. Normaalin, tai jopa vähän vähemmän normaalin, arjen näkeminen stressaa, ahdistaa. Se kaikki on niin kaukana minusta, minun arjestani. En kunnolla osaa käsittää sitä, käsitellä sitä. Eikö muiden päivät rakennu kuin minun? Käyvätkö muut todella jossain noin usein? Näkevät ihmisiä jatkuvasti? En ymmärrä.

Omasta mielestäni se oli hauska ja oivaltava juttu. Muut olivat eri mieltä. En jäänyt lukemaan loppuja kommentteja. Ensimmäiset seitsemän kertoivat jo tarpeeksi monisanaisesti kuinka kammottava ja epäinhimillinen olen. Kuulin ystävältä että myöhemmissä oli harkittu mm. palkkamurhaajaa jotta minusta päästäisiin eroon. En tiedä, mutta luulen ettei tuo ollut edes pahin kommentti. En halua tietää. Lopputulos: kaikki jouduttiin poistamaam, siivoamaan. niin paljon vihaa. Pilasin kai myös ystävän maineen. Olen kovin, kovin surullinen vaikka olenkin tottunut siihen että näin käy usein. Käsitykseni maailmasta on liian erilainen kuin muilla. Minä ja ihmiset emme sovi yhteen. En tahdo, tai aio, puhua tästä enää. Sattuu liikaa.

Huusin viimeisen avunhuutoni. Sanoin, että sen jälkeen nielen kaiken purematta. Mä en jaksa enää rimpuilla vastaan, yrittää uida vastavirtaan. Tunnen kuinka helppo olisi vain antaa mennä; vastata jokaiseen kysymykseen: kyllä, joo, aivan, tiesitte mitä minä en. Viimeisen kerran yritän saada järkeä mihinkään, pitää kiinni siitä miten itse koen tämän helvetin. Olenko heikko, vai vain eksynyt harhoihin? Pelkään huomista. En usko että minua uskotaan. Olen valehdellut ja salannut liikaa, johtanut harhaan. "Kuuluu oirekuvaan." Sitten päästän irti.

Haaveilen siitä että palaisin soihtuna. Kärventyisin. Jaksaisipa. Se vain on ainoa puhdas, kaunis ja hyvä tapa lähteä täältä; palaa. Edelleen. Se ensimmäinen toive, se kaunein toive. Olisipa voimat, olisipa tahto. Mä menisin. Mutta oon liian heikko huutamaan: apua. Mä annan sen viedä, mä annan niiden viedä. Itseni ulkopuolinen maailma repii ja paiskoo mua. Räsynukke. Olen väsynyt, mutta ei sillä väliä. Minä en vain sopinut tähän maailmaan.


np: nothing

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Väsyin

Jossain vaiheessa kai väsyin, kyllästyin. Mitä sitten tehdään, kun muutos kohti niitä muita, normaaleja, tuntuu vain vastenmieliseltä? En halua enää mitään - pois, ehkä, kai, mutta miksi? En tiedä. Tuskin se muuttaisi mitään. En koe enää olevani huono. En koe enää olevani riittämätön. En koe tehneeni mitään väärin. Olen vain väsynyt. Ihmiset - aina vain ihmiset. Ne odottavat kaikkea, haluavat kaikkea, toivovat kaikkea, vaativat kaikkea. Minua ei kiinnosta, edes kuolema. Mutta tarviiko minun haluta kuolemaa kuollakseni? Miksi pitäisi? En ole halunnut kovin montaa asiaa elämässäni, mutta silti olen niitä tehnyt, niihin osallistunut. Minulle on sanottu: kokeile, voit yllättyä positiivisesti. Olisiko kuolema ensimmäinen tällainen positiivinen yllätys? Tuskin, en saisi koskaan tietää. Kuolleet eivät tunne, eivät tiedä. En löydä ratkaisua itsestäni. Kaivan, tongin, ronkin, sorkin. Ei mitään, tyhjää. Olen neuvoton, keinoton. Mitä enää tekisin, yrittäisin? Minua ohjeistetaan: kaikki on kokeiltu, nyt sinun täytyy etsiä se itsestäsi, muut eivät voi enää auttaa. Ja juurihan minä - - niin. Voimat loppu, tahto kadonnut, halu kuollut. Jään vain tähän makaamaan.


when I'm in this state of mind
I'm wishing I was blind
sometimes life is more than pain to me

I feel the power of my grief
death would be such a relief
all the secrets that I hide would die with me

depression is my only friend
will this torture never end?
let me carry on to dreamer's sky

I keep crying in my dreams
can you hear my endless screams?
when I fade away, I fade away

this fluid on my cheek
it drains me; I get weak
my heart is cold and bleak
black blood, black tears
black tears, black tears

life is like a masquerade
in debt to myself, but I can't pay
soon I'll call it all a day, away

I never felt what you call guilt
I still believe "do what thou wilt"
my sorrow will destroy the world I've built

this fluid on my cheek
it drains me; I get weak
my heart is cold and bleak
black blood, black tears
black tears, black tears
black, black tears
black tears, black "

(Black Tears; originally by Edge of Sanity)

tiistai 14. helmikuuta 2017

Käpy

Väsymys. Kokovartalosärkyä viidettä päivää putkeen. Perjantai-ilta päivystyksessä. Jälkikäteen vasta tajuan miten lähellä oli etten saanut dissokipuihin kipulääkkeitä. Minut pelastivat puhtaat verikokeet. "Vaikuttaa selvästi haimatulehdukselta, mutta verikokeissa ei ole mitään." Onneksi ei ollut. En tiedä uskallanko enää koskaan hakeutua hoitoon minkään fyysisen vaivan takia. Tähän mennessä ei ole ikinä löytynyt mitään - paitsi hampaista, ja sekin vahingossa. En hakeutunut niiden takia hoitoon. Kutsun saapumisessa vain kesti niin kauan että se osui lopulta sopivaan kohtaan - eikä julkisella lopulta edes huomattu juurihoitojen tarvetta. Nyt siis palelen peittokasan alla, ja yritän unohtaa säryn, joka kylläkin pahenee lämmössä. Ylävatsalta kipu hävisi parissa päivässä. Sellainen "haimatulehdus". Olen yrittänyt varmasti kaikkia tietämiäni temppuja, joilla saada kipu katoamaan. Olen jopa käynyt lenkillä - kahdesti päivässä. Kumma juttu, ei auta. Rentoutusharjoituksilla saan kivun siirrettyä kauemmas, mutta tiedän ettei dissosioinnin käyttö ole kovinkaan terveellinen tapa hoitaa kipua. Niinpä vain olen.

Viime viikolla piti olla aika polilla. "Sairastapaus." Harmitti, sillä minulla oli puolikkaan ajatuksen tapainen päässäni. Nyt sekin on mennyt. On vain uupumus. Tahtoisin suklaata. Keho huutaa sitä jo toista päivää. Jos huomenna polin jälkeen kykenisi hakemaan - jos huomenna enää tekee mieli. Aika on kadonnut. Minua ei ole. Minuun sattuu loputtoman paljon. En jaksa ääneen valittaa. Nielen kyyneleet. Tiedän, että kun odotan niin muutaman päivän päästä tämä loppuu. Koska tahansa. Kipu loppuu. Mikään ei ole ikuista. Se on vain tunne. Tunteet eivät kestä ikuisesti. Ne ovat väliaikaisia.

Pitäisi nousta. Mennä suihkuun, pestä hiukset. Paleltaa ajatella peittojen alta nousemista. Täälläkin on kylmä. Ja pitäisi nousta... Olen kasannut itseni tänään jo kolmesti: aamulla riuhdoin itseni lenkille kun en vaan voinut enää pakottaa koiraa odottamaan, illasta sama uudestaan, ja ruokaa. Koira on hyvä saamaan mut ylös. Useimmiten. Mikään muu ei motivoi, mutta se yleensä kyllä. Ei aina, mutta yleensä. Ja mä pelkään kuinka sillä on jo ikää. Älä kuole vielä; mä en kestäisi jos kuolet nyt. Ehkä sillä on vielä pari vuotta aikaa. Ainakin. Toivottavasti. Mä en ole vielä valmis.

Sain BDI:stä 10 pistettä. Sen pitäisi olla hyvä juttu, mutta musta se on kaikkea muuta kuin hyvä. Mä en joko tunnista tunteitani - syystä tai toisesta, tavalla tai toisella - tai sitten mussa ei enää ole tunteita. Kumpikaan ei taida olla hyvä. Vai olenko vain parantunut masennuksesta? Sepä hienoa. Jatkan talviuniani seuraavaan lokakuuhun. Kevät ahdistaa, kesä ahdistaa. En halua kohdata niitä. Voinko vain nukkua nukkua nukkua minä aion nukkua.


np: nothing