Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Sul on mieli täynnä rakkautta, ja tappajan kuvia

Sain sanottua asiani. Sovittiin hoitajan kanssa että yritetään vielä kerran: tihennetään käyntejä kerran viikkoon huhtikuun alkuun asti. Sitten hoitajalla on kahden viikon loma, jonka jälkeen tapaamme ja päätämme toimiiko homma. Jos tihennetyt käynnit auttavat, jatkamme. Jos eivät, siirrytään polin suhteen voinnin seurantaan, eli käyn kahden tai kolmen kuukauden välein ilmoittamassa miten menee. Pitäisi sitä varten keksiä joku ns. suunnitelma että miten ne harvat ajat sitten käytettäisiin. Sovittiin että sekin pitää suunnitella nyt etukäteen. Hoitaja oli sitä mieltä että olisi mieletöntä lopettaa koko poli koska en ole työkykyinen ja menettäisin hoitokontaktin ja mahdollisuuden kuntoutustukeen. Joten vaihtoehdoksi jäi harvat seurantakäynnit. Hieman kuumottaa tämä, sillä kahden kuukauden ajan pitää testata vaikka mikä olisi. Toisaalta sitä halusin itsekin, koska en mä kahdessa viikossa mitään oikeaa voisi huomata, mutta jos tää käykin liian rankaksi niin... Mutta voi tämä olla hyväkin. Sen näkee vain kokeilemalla (ja nimenomaan tämä kokeileminenkin on pelottavaa, sillä aina kun jotain uutta on kokeiltu niin ollaan menty ns. perse edellä puuhun ja vointini on mennyt kamalammaksi vaikka kuinka avoimin mielin olen yrittänyt sietää kokeiluja).



Muutama hieman parempi päivä - vaikka ne ovatkin olleet täynnä jarrujen painamista joka osaltaan vie energiaa. On vain pakko, sillä vaikka ulkopuolisista voi näyttää ja tuntua kivalta että hymyilen ja teen asioita niin se ei välttämättä ole kaikista paras reaktio jos edelliset viikot on maannut koomassa sängyn pohjalla. Ja etenkään kun asioiden tekeminen tahtoo karata muutan huomenna uuteen maahan ja ostan jokaiselle maailman köyhälle oman talon. Pitää roikkua kiinni järjessä ja ennen jokaista tekoa muistaa miettiä onko kolmen tai neljän tunnin yöunien jälkeen voimia juosta maratonia, tai kestääkö pää nähdä sataa ihmistä yhden päivän aikana, tai onko nyt aivan tarpeellista ostaa itselleen jotain mukavaa vaikka sitä olisi joskus aikaisemmin jo harkinnut.

Mutta oon mä kokenut aivan hetkellisesti sitä hyvää tyhjyyttä - sitä syvän rauhan ja hiljaisuuden tunnetta. Tyhjyys on usein kamalinta mitä on, sillä se on niin kamalan täynnä, niin loputtoman äänekäs. Mutta on olemassa tämä yksi kaunis tyhjyys, ja tätä tyhjyyttä minä arvostan eniten maailmassa. Se on kauneinta mitä on, vaikka kieltämättä viisi peuraa muutaman kymmenen metrin päässä syömässä aamu-usvassa, ja talviaamun sateenkaari ovat aika kauniita asioita myös. Oispa valovoimaisempi objektiivi! Peurat ovat ruokailleet aamuin ja illoin ihan tossa ikkunani ulkopuolella olevalla pellolla ja niitä on mukava katsella.  Oon tässä todennut että vaikka kuinka kaipaan välillä kaupunkiin ja ihmisten sekaan katoamaan joukkoon, mä todella elän rauhassa ja lähellä luontoa. Ja kun en enää pelkää pimeää tai susia kuollakseni - en niin että jähmetyn kauhusta, itken ja huudan sisällä paniikissa - voin oikeasti uskaltaa metsään kävelemään. En ehkä yksin, vielä, mutta koiran kanssa. En vaihtaisi sitä edes rakastamiini kaupunkien valoihin - ne eivät näy kuin pimeään aikaan vuodesta, mutta luonto on aina.

Ja taivaalla tähdet, ja mä itkin vuolaasti kun kerroin polilla hoitajalle että näin ne tänä syksynä ensimmäistä kertaa, enkä usko että se pystyi tavoittamaan lähellekään sitä miten iso asia se oli mulle. Ei sen tarvikaan, mutta kyllä mä tahtoisin että jokainen voisi kokea sen tunteen minkä silloin koin; kun maailma rutistaa sut kasaan mutta sen sijaan että tukehtuisit sun keuhkoissa virtaakin ilma, kevyesti.

PS. Mä oon tässä muutaman viikon (?) ajan harkinnut videopostauksen tekemistä. Huutelin instagramin puolella jo että onko kenelläkään ideoita/toiveita, ja muutaman sainkin. En siis lupaa tehdä videota, mutta siltä varalta että joskus sellainen hetki osuu kohdalle niin jos niitä ideoita/toiveita on niin... huudelkaa kommentteihin? Ihan vain näin mahdollisuutena.

np: Olavi Uusivirta - Rakkausrunoja

torstai 26. tammikuuta 2017

Susi ihmisessä on herättyään loputon

Tuntuu ettei musta irtoa mitään. Että musta on viety kaikki. Teksteistä puuttuu sielu, ja vaikka kirjoitan aivan liikaa niin niistä teksteistä puuttuu aina jokin - tai kaikki. Vain sanoja vailla tarkoitusta. En löydä itsestäni mitään oikeaa. En ole kesän jälkeen oikeastaan puhunut mistään itsestäni liittyvästä kenellekään. Kirjoittaminen ja päänsisäiset keskustelut ovat korvanneet tämän. En vain osaa enää puhua kenellekään - eikä kukaan minulle. Ihmisten seura toisaalta väsyttää aivan kamalasti, joten ehkä tämä on vain suojamekanismi. Olen yksinäinen, mutten halua tehdä asialle mitään sillä tämä on lopulta pienempi paha.

Eivätkä sanat ole ainoat kadonneet. Tunteet ovat kutistuneet entisestä olemattomaan. Kiinnostus kaikkea kohtaan on lähes nollassa, ja jos jostain jaksan kiinnostua niin kulutan kiinnostuksen viimeistään parissa päivässä loppuun (sillä olen oppinut että se loppuu nopeasti kuitenkin, ja kannattaa hyödyntää heti tai hetki menee ohi). Unen kanssa tilanne on sama kuin on ollut vuoden 2015 lopusta asti: en nuku. Tai lähinnä minua ei nukuta. Nukahdan hyvin ja helposti silloin kun nukuttaa. Nukun myös mielestäni levollisemmin kuin aikoihin. Herätessä ei väsytä tai ole koomainen olo - mikä luultavasti on ongelma, sillä useimmiten nukun maksimissaan kolme tuntia putkeen. Tyypilliseen päivään kuuluu kolmet unet, joista yhdet noin kahden ja puolen tunnin, toiset kaksi noin puolentoista tunnin mittaiset. Noin kerran viikkoon kaadun sänkyyn jopa kahdeksaksi tunniksi, mutta se verottaa seuraavaa paria päivää ja ne menevät ~neljän tunnin unilla. Ruoankin kanssa on vähän hankalaa, enkä useimmiten löydä mitään minkä kokisin voivani syödä. Ruoka tuntuu vastenmieliseltä tai samantekevältä, ja on todella vaikea pakottaa itseäni syömään vastoin tahtoani. Tiedän vuosien kokemuksella sen johtavan vain yökkäysrefleksiin tai oksentamiseen, joten yritän aina löytää jotain vaihtoehtoista. Jos en saa mitään alas, hyväksyn asian ja yritän myöhemmin uudestaan. Vaikka nää häiritsee niin oon huomannut etten kaipaa ylimääräistä stressiä ja selviän helpoiten kun en tee asiasta itselleni liian suurta numeroa. Kyllä mä nukun ja syön kun se on tarpeen. Senkin tiedän.

Polikäynnit mietityttää, sillä kuukauden tauon aikana vointi tasaantui aika merkittävästi, mutta kun kaksi viikkoa sitten kävin siellä niin vointi on taas ampaissut hurjaan syöksykierteeseen. Nyt aamulla on taas poli, ja pitäisi ehkä tästä puhua. Tuntuu luovuttajalta lopettaa käynnit, mutten toisaalta näe tarkoituksenmukaisena käyntejä jotka vain huonontavat oloani. Se on aina käynti, ja kaksi viikkoa sekavaa toipumista ennen seuraavaa. Kahdessa viikossa en edes ehdi toipua, joten lopulta taakka vain kertyy ja kasaantuu ja oireet pahenevat koko ajan. Kun ottaa vielä huomioon mun pelot ihmisten olemassaolon syystä ja järjestöstä (en tätä tässä avaa, koska se ei ole monestakaan syystä tarpeellista), jotka luonnollisesti koskevat myös polin työntekijöitä siinä missä kaikkia muitakin, ja puuttuvan motivaation hoitoa kohtaan (en koe tarvetta muuttua, haluan vain että joku vie pahan oloni pois, ja tällä asenteella ei voi tapahtua muutosta) niin ehkä olisi vain parempi lopettaa hoito. Pelottaa vain hoidon lopettaminen, ihan jo mm. rahan kannalta. Mut on juuri todettu työkyvyttömäksi vähintään seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, mutta käsittääkseni säännöllinen hoitokontakti täytyy olla olemassa jotta voi saada kuntoutustukea. Enkä mä tällä hetkellä pysty opiskelemaan tai tekemään työtä.

Tää kaikki saa mut miettimään että kenties mulla onkin vain asennevamma eikä mitään oikeaa sairautta. Sitä ainakin sanovat ihmiset jotka eivät mua tunne, ja läheisiä tiedän pystyväni manipuloimaan. Missä on totuus; onko sitä? Toisaalta kieliihän se asennevammaisuuskin jonkinasteisesta häiriöstä, mutta jos ei ole halua parantua niin ei ketään voi pakottaa. Mutta pitääkö silloin olla oikeutettu mihinkään taloudelliseen tukeen jos itse päättää olla tekemättä mitään? Mä en tiedä mikä mua vaivaa, sillä tiedän vain että itseeni en voi luottaa - enkä muihin. Kaikki kyllästyttää. Jotain tavallaan hyvää on se, ettei minkäänlaisia ääniä ole tainnut kuulua kuukausiin? Päässä on ollut hyvin tyhjää ja hiljaista; sekava paine takaraivon ulkopuolella on loppunut. Mokoma laulaa sopivasti kuollut kuolleempi kuollein ja mietin että se kuvaa aika hyvin. Tuntuu todella turhalta kun innostuin tilaamaan itselleni pari paitaa ja mekon, ja todella tilatessani olin innoissani. Lopulta kun ne seuraavan viikon puolella postiin saapuivat niin asia oli aivan yhdentekevä. Olisi ollut jo seuraavana aamuna. Oon yrittänytkin välttää kaiken ostamista, sillä tuntuu turhalta ostaa mitään jos en niistä pysty juuri sillä hetkellä nauttimaan. Menevät hukkaan, jäävät käyttämättä. Siksi rahat menee hammaslääkäriosarin lyhennykseen, hammaslääkäriin, laskuihin ja ruokaan/herkkuihin aina kun osuu mieliteko sopivasti kohdalle.

Koira tuo sentään ajoittain jotain tyytyväisyydentapaista. Oon vienyt sitä suhteellisen usein lenkille, ja nyt varmaan hieman useamminkin sillä isä hyppäsi autollaan ojan kautta lähes kaksikymmentä metriä ja on selän nikamamurtuman takia sivussa vähän kaikesta urheilua muistuttavastakin. Itselleni en noista lenkeistä koe sinänsä saavani muuta, mutta koiran iloista menoa on mukava katsella. Toisaalta pelottaa vahvistaa suhdetta siihen, sillä tiedän miten tärkeä se on mulle jo valmiiksi, ja että sillä alkaa pian tulla ikä vastaan. Oon jo yrittänyt nyt jo hitaasti alkaa tehdä "surutyötä" sen tulevasta kuolemasta, jotta olisi mahdollisesti helpompi hyväksyä se sitten kun se tapahtuu. En vello kauhussa ja pelossa, vaan satunnaisesti muistutan itseäni siitä miten jokainen elävä olento kuolee, että se on luonnollista, ja koiran tapauksessa mahdollisesti usein jopa helpottava asia, sillä nää otukset tuppaavat usein kohtaamaan loppunsa sairauden takia. Onneksi oon rottien kuolemat nähnyt ja kohdannut, ja sitä kautta päässyt toteamaan miten se voi rauhoittaa eläimen sairaasta levolliseksi. Oikeasti varmaan yksi elämäni parhaista päätöksistä on ollut katsoa niiden kuolemia. Näki että siihen loppui kärsimys, eikä se lopulta ollut mitään kovin ihmeellistä ja mystistä. Katosi se tietynlainen verho siitä väliltä. Näki ettei kuollut ruumis eroa juuri elävästä muuten kuin ettei se vain enää toimi mitenkään. En osaa selittää, mutta se on ollut todella rauhoittava kokemus; kuolemaan ei kuole.

Tuntuu että elämässä on nyt ihan liikaa kaikkea, vaikka mun elämässä ei oikeastaan ole yhtään mitään. Jälkimmäinen tosin on luultavasti vain ensimmäisen aiheuttama sivuvaikutus, ja epätoivoinen yritys sietää todellista ongelmaa. Kun kaikki on liikaa, minimoin kaiken ylimääräisen pois jotta selviäisin. Makaan sängyssä, ja mun päähän muodostunut hiustakkupallo kerää sisäänsä ja ympärilleen pölyä mutten uskalla kohdata yhtäkään kampaajaa tämän kanssa (tai kyllä muutenkaan). Silti, vaikka välillä itseänikin turhauttaa, tämä on lopulta tällä hetkellä ihan hyvältä tuntuva ratkaisu. Eniten stressaan luultavasti sitä miten kriittisesti kaikki muut tähän tuntuvat suhtautuvan, ja tää on omiaan kasvattamaan pelkojen harhaista kehää. Tiedänkö mä ollenkaan mikä mua auttaa? Voinko luottaa itseeni? Välillä iskee katkeruus ja epätoivo kun mietin elämätöntä elämää takanani, ja olematonta tulevaisuuttani. Ne hetket menee kuitenkin nopeasti ohi, ja palaan takaisin tyhjyyteen jossa ei ole aikaa, ja vaikka sekin hämmentää niin näin on lopulta paras juuri nyt. Se ei ole hyvä ratkaisu, mutta se on ehkä ainoa jonka avulla selviän hengissä. Onko sillä lopulta mitään merkitystä miten elämänsä elää? En aio ajatella sitä, mutta ehkä voisin syödä. Kerrankin tuntuu siltä että on nälkä. Jos vaikka löytäisin jopa jotain mitä voisin syödä.


np: Mokoma - Lunnaat (acoustic) 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Maailma on valhe


älkää puhuko mulle siitä
tai mistään
en halua kuulla 
enää.

np: nothing

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kaikkeni annoin


Mitä olen hoidon puolelta saanut usein kuulla? Hoitajat ja lääkärit ovat hokeneet sitä eri sanoin koko tän ajan vuodesta 2008 lähtien. Älä Elina yritä noin paljon. Sä teet ihan liikaa töitä paremman voinnin eteen. Sä väsyt. Ei sun tarvi voida vielä niin hyvin. Ota rauhallisemmin. Sä yrität ratkaista tätä enemmän kuin todella monet muut. Rauhoitu. Ei ole kiire. Ja silti mä oon raatanut. Kääntänyt pääni ympäri tuhansiin kertoihin. Yrittänyt monia asioita, vaikka olen tiennyt etten parhaimmallakaan yrityksellä tulisi niistä hyötymään. Itseään toteuttava ennusta - vaiko sitä lähes sairaanloista kykyä tunnistaa itsessään asioita, esimerkiksi vahvuuksia ja heikkouksia, ja mitä tarvitsen ja mitä en, josta olen myöskin saanut kuulla useita kertoja? (Toimisipa tuo kyky aina eikä vain valikoiduissa tilanteissa! En osaa hallita sitä, ainakaan vielä.)

Osastoilla istuin kaikki ryhmät (paitsi liikunnalliset, sillä ne ahdistivat, ja onneksi näin tein - sen huomasin viime syksyn fysioterapiassa) jotka mulle tarjottiin. Pujotin helmiä lankaan, maalasin, sidoin kirjan, liimasin laatanpaloja taustaan, kuuntelin musiikkiryhmässä viikosta toiseen samat biisit ellei sattunut olemaan uusia potilaita - uusia lempibiisejä loputtomaan toistoon. Ei tuntunut hyvältä, ahdisti jopa. Mutta olin päättänyt: tämä auttaa minua. Tämä on minulle hyväksi. Minä istun täällä, pujotan näitä helmiä lankaan vaikka turhauttaisi. Minä paranen, vaikka en ymmärrä miten tämä auttaa. Kuntoutuskurssilta mut hylättiin kahdesti. "Liian huonossa voinnissa, ei edellytyksiä käydä kurssia loppuun." Mutta yritin. Hymyilin haastattelijalle vaikka tärisin ja pelkäsin. Toisella kerralla en päässyt edes haastatteluun. Olen iloinen tästä, sillä mä tiesin koko ajan etten olisi ollut vielä valmis. Mutta en mä voinut sanoa ei. Mähän halusin apua. En halunnut olla vaikea. Kävin päivätoiminnassa, joka tuntui täysin merkityksettömältä ja turhalta. Ahdistuin siinä ympäristössä. En kokenut mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa. Mutta aloitin sen suosituksesta uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan - vain lopettaakseni koska en vain enää pystynyt pakottaa itseäni sinne kaiken muun lisäksi.

Mä kokeilin sitä DKT:täkin. Epäröin, sillä jokin sen päämäärissä kuulosti vieraalta. Mutta jos sitä tarjotaan, suositellaan... kyllähän mä kokeilen. Aina. Kaikkea. DKT:ssä en ymmärtänyt mistä siellä puhuttiin. En käynyt kuin pari kertaa. Toisella puhuttiin itsetuhoisuudesta. Jostain syystä päädyttiin tilanteeseen, jossa ryhmän vetäjä väitti mulle vastaan kun sanoin että kyllä mä tiedän ettei kylmä vesi mun himoa hillitse. Vetäjä käski mut hanan luo, ja käänsi jääkylmän veden päälle. Käski pistää kädet veden alle. Epäröin, tuntui nöyryyttävältä. "Laita nyt vain!" Laitoin, ja odotimme. "Joko helpottaa?" Vastasin kieltävästi. Ei helpottanut, eikä tuntunut oikein miltään muultakaan. Vetäjä antoi veden valua. Aika kului. Hävetti. Enkö osannut reagoida oikein? Teinkö jotain väärin? "Noni nyt riitti ne kädet pois sieltä!", vetäjä tiuskaisi ja riuhtaisi mun kädet hanan alta. Hävetti niin. Mitä tein väärin? Miksi, miksi taas? En palannut siihen ryhmään sen jälkeen. Ja nyt tosiaan viimeisimpänä tämä psykofyysinen fysioterapia. Kun multa kysyttiin, vastasin epäröiden että voinhan mä kokeilla vaikkei se kuulosta mukavalta. Sain vielä puolivahingossa(?) kuulla, ettei ketään muuta ollut siihen paikalle edes harkittu. Koin pientä painetta mennä. Muilla oli niin suuri usko muhun ja siihen että hyödyn, etteivät olleet edes miettineet ketään muuta. Mutta kuinka kävi? Poistuin jokaiselta kerralta tyhjänä. Aluksi se tulkittiin hyväksi merkiksi. Lopussa selvisi, että todellisuudessa pakenin kamalaa tilannetta dissosioimalla itseni kauaksi kehostani, joka jouduin käyttämään tietoisesti.

Torstaina oli tapaaminen hoitajan kanssa neljän viikon tauon jälkeen. Ensimmäistä kertaa sitten kesäkuun lopun ja hoitajan kesäloman alkamisen jälkeen sain puhuttua kunnolla. Aika loppui kesken. Kerroin asioista, jotka ovat nyt paremmin kuin ennen. Kerroin asioista, joita hoitaja ei tiennyt. Olin luullut että tiesi, mutta totesin että luultavasti olin kertonut ne joskus hoidon alkuvuosina jollekin toiselle, ja koska esimerkiksi kokemaani kiusaamista ei nähty silloin oleellisena niin olin hylännyt aiheen turhana käsiteltävänä. Yritin niin kovin parantua, etten halunnut tuhlata aikaani yhdentekeviin asioihin. Niin mä uskoin. Kerroin hoitajalle miten olen muokannut esimerkiksi viiltelyni syitä hyväksytymmiksi. Kun olin osastolla tutkimus-/diagnosointijaksolla 2009, multa kysyttiin viiltelystä ja syistä, enkä osannut oikein vastata (en halunnut kertoa). Mulle tarjottiin vaihtoehtoja; olisiko tämä syynä? Valitsin sopivimmat, ja aloin vastata niin aina kysyttäessä. Tiesin, että ne kelpaisivat vastauksiksi. Minun vastauksiani ei hyväksyttäisi; ne eivät olleet terveitä. Ja nyt kun kerroin ensimmäistä kertaa ikinä hoitajalle viiltelyni todellisen syyn, näin jotain välkähtävän sen silmissä vaikka ilme ei värähtänytkään. "Mutta eikö se satu aivan kamalasti?" Sattuu. Sattuu niin perkeleesti, enkä mä todellakaan tehnyt sitä kivun takia. Mä vihasin sitä itse viiltämistä. Se sattui, oksetti - ne äänet ja tuntemukset ja rasahdukset tuntuivat korvissa ja vetivät silmissä ja tunnen edelleen miltä tuntuu kun iho rätisee rikki. Se on kamalaa. En mä halunnut että muhun sattuu. Mä halusin leijua - ja muuta. Siitä en ole vieläkään valmis puhumaan julkisesti. Äärimmäisen harva tietää. Ja toivon että he arvostavat sitä, että ovat saaneet kuulla, eivätkä missään tilanteessa käytä saamaansa tietoa minua vastaan. Tähän liittyy paljon häpeää, pelkoa - ja vihaa.

Kerroin tosiaan myös niistä hyvistä, tai paremmista. Etten tosiaan viiltele itseäni enää. Miten hyvältä tuntuu ilman lääkitystä. Miten hyvältä tuntuu kun olen laihtunut ja tunnistan taas peilikuvani. Olen saanut takaisin rikkinäisen kehoni ja rikkinäisen mieleni - mutta ne ovat mun. Mun omat, rikkinäiset, repaleiset, palasina olevat. Mun. Puhuttiin yleisesti siitä miten traumat kasaantuu. Tiedän itse, että nykyään ei tarvita paljoa että tapahtumat jäävät traumaattisina aaveina varjostamaan mua. Siksi saattaa vaikuttaa että ylireagoin - ja kyllähän mä ylireagoinkin. Menneisyyden takia mä suojaudun asioilta, joilta ei tarvisi. Mä muistan jokaisen ilkeän sanan ja kommentin vaikka en haluaisi. Mä en oikeasti välitä niistä niinkään, mutta ne tallentuvat mun muistiini, ja kun vähiten haluan palaavat vainoamaan ja kertovat etten ole mitään. Nykyisyys liittyy menneisyyden seuraan liian helposti. Traumatisoin myös itse itseäni täysin vahingossa ja tarkoituksetta, sillä koska en muista tai jaksa aina olla täysillä varautunut aivan kaikkeen törmään pakostikin tilanteisiin, jotka olisi pitänyt välttää - ja taas pieniä traumamuruja kasaantuu päähäni. Ne ovat minimaalisia, mutta jokainen niistä kasvattaa vyöryvää lumipalloa. Ja kerroin, että keskiviikkona oli ensimmäinen syntymäpäivä reiluun kymmeneen vuoteen, kun en tuntenut ahdistusta. Odotin sen tulevan. Se ei tullut. Syntymäpäiväni oli rauhallinen. Oikeastaan pidin siitä päivästä. Outoa.

Kuten sanoin, aika loppui kesken. Vaihdettiin viimeisiä sanoja. Käsi ovenkahvalla vielä totesin jotenkin että ihmisillä on tapana inhota niitä, jotka läväyttävät totuuden liian päin kasvoja. Se sopi keskustelunaiheeseemme, mutta tiedän että hoitaja ymmärsi että tarkoitin sillä myös sitä että tiedän inhonneeni hoitajaani aluksi juurikin koska tämä näki mun suojauksen läpi ja ymmärsi. Se oli pelottavaa. Nyt mä pelkään ainoastaan, että jokin ennakoimaton vie multa sen ihmisen. Vihdoin oon löytänyt auttajan, joka kuulee mua ja kohtelee kuin tasavertaista. Jolle pystyn todella hitaassa tahdissa kertoa mun sairaimpia ajatuksiani, ja joka ei vedä niistä mitään kohtausta ja soita paikalle poliisia, palokuntaa, kuutta ambulanssia ja armeijaa. Se kyllä kirjoitti huolestuneen oloisena ylös paljon viimeksi (en tiedä koska se olisi kirjoittanut viimeksi ylös yhtään mitään meidän käynneiltä), mutta ei se alkanut ylireagoimaan. Se kysyi oonko keksinyt mitään mikä auttais. Naurahdin, ja sanoin että joo. Aika. Helvetillinen määrä aikaa. Ei mikään muu, ei yhtään mikään muu. Ja se vain nyökkäs ja sanoi niin. Hetkittäin tuntuu että mä voisin vihdoin alkaa saada apua. Että vihdoin mä voisin alkaa saada hyötyä siitä että mä teen töitä kuin hullu.

Keskiviikkona täytin kaksikymmentäseitsemän vuotta. Ensimmäiset kahdeksantoista menetin maailmalle. Sitä seuraavat yhdeksän enemmän tai vähemmän virallisesti sairaudelle ja psykiatrialle. Mua pelottaa alkaa elämään, sillä mä en tiedä mitä elämä on. Mä olen hengittänyt kaksikymmentäseitsemän vuotta katsoen, kun ympärilläni yritetään elää. Olen kohdannut vain erinäisin tavoin rikkinäisiä ihmisiä. Pelkästään rikkinäisiä ihmisiä. Ainoastaan rikkinäisiä ihmisiä - sairaita ihmiisä. Kieroja, vihaisia, eksyneitä, peloissaan olevia. Aivan jokainen on rikki, eikä sitä kierrettä voi katkaista. Vain sen taakan alle musertuvat joutuvat kohtaamaan hulluuden todellisuuden - vai pitäisikö sittenkin sanoa saavat? Tässä ei ole mitään mukavaa, ei mitään kaunista. Mutta luulen että moni (tietämättään?) kadehtii, sillä olemalla hullu saa tuoda esiin jotain mikä ei muilta ole sallittua. Ei terve ihminen saa olla rikki. Ja viimeistään siinä mennään pahasti metsään. Mut hei, älkää kuunnelko hullujen horinoita. ;---)

np: Misery Signals - Mirrors

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

"Ei mua oo olemassa; mä en jätä jälkeä"





Olen on kummallisia. En ole hetkeäkään olemassa - vai olenko? Mistä sen voi tietää? Ei tunnu olemassaolevalta. Ei tunnu miltään. Tyhjää. Tuntuu mystiseltä, oudolta, häiritsevältä, sekavalta. Haluan huutaa. Haluan itkeä. Näen unia siitä kuinka multa murtuu ensin hampaat suuhun, ja siinä pidellessäni kasvojani mun kehon jokainen luu murtuu kivuliaasti. Olen ihan kamalan loppu, mutta musta ei tunnu pahalta. Kaikkeen tottuu. Mua ei häiritse enää mikään, mutten silti osaa olla tyytyväinen. Mikään ei ehkä tunnu - mikään ei siis satu - mutta mikään ei myöskään kiinnosta. Tyhjyys on niellyt kaiken, ja välillä kyllästyn siihenkin. Useimmiten onneksi kyllästyttää vain tavalla joka ei häiritse olemistani, mutta välillä eksyn jonnekin hämärään jossa tajunnan rajalla hiipii ajatus siitä ettei kaikki ole kunnossa - sieltä mä revin itseni pois, takaisin turvaan, pimeään.

En uskalla ajatella oikein mitään, sillä kaikkialla on ristiriitoja ja sekavuutta. Pelkään aikaa ja pelkään edellistä hetkeä. Pelkään tulevaa, ja tätä hetkeä tässä juuri nyt. Ensi viikon torstaina on poli. Lääkärintapaamisesta on nyt kolmisen viikkoa. En tiedä onko mulla mitään sanottavaa. Ehkä on aika harventaa käyntejä. Mä en selvästikään enää tarvitse polia; mun sairaus hoitaa itse vaikeat olot piiloon. Mä pidän itse itseni kasassa. Ei musta ihmistä tule, mutta ehkä mä rasitun vähemmän. Stressittömyys, neljä seinää ja yksi pää. Elossa. Tehtävä suoritettu; potilas pelastettu. Mä en kuole koskaan. Kuolleet ei kuole - koskaan.

np: Ruger Hauer - Kun tää biisi loppuu