Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

lauantai 14. tammikuuta 2017

Kaikkeni annoin


Mitä olen hoidon puolelta saanut usein kuulla? Hoitajat ja lääkärit ovat hokeneet sitä eri sanoin koko tän ajan vuodesta 2008 lähtien. Älä Elina yritä noin paljon. Sä teet ihan liikaa töitä paremman voinnin eteen. Sä väsyt. Ei sun tarvi voida vielä niin hyvin. Ota rauhallisemmin. Sä yrität ratkaista tätä enemmän kuin todella monet muut. Rauhoitu. Ei ole kiire. Ja silti mä oon raatanut. Kääntänyt pääni ympäri tuhansiin kertoihin. Yrittänyt monia asioita, vaikka olen tiennyt etten parhaimmallakaan yrityksellä tulisi niistä hyötymään. Itseään toteuttava ennusta - vaiko sitä lähes sairaanloista kykyä tunnistaa itsessään asioita, esimerkiksi vahvuuksia ja heikkouksia, ja mitä tarvitsen ja mitä en, josta olen myöskin saanut kuulla useita kertoja? (Toimisipa tuo kyky aina eikä vain valikoiduissa tilanteissa! En osaa hallita sitä, ainakaan vielä.)

Osastoilla istuin kaikki ryhmät (paitsi liikunnalliset, sillä ne ahdistivat, ja onneksi näin tein - sen huomasin viime syksyn fysioterapiassa) jotka mulle tarjottiin. Pujotin helmiä lankaan, maalasin, sidoin kirjan, liimasin laatanpaloja taustaan, kuuntelin musiikkiryhmässä viikosta toiseen samat biisit ellei sattunut olemaan uusia potilaita - uusia lempibiisejä loputtomaan toistoon. Ei tuntunut hyvältä, ahdisti jopa. Mutta olin päättänyt: tämä auttaa minua. Tämä on minulle hyväksi. Minä istun täällä, pujotan näitä helmiä lankaan vaikka turhauttaisi. Minä paranen, vaikka en ymmärrä miten tämä auttaa. Kuntoutuskurssilta mut hylättiin kahdesti. "Liian huonossa voinnissa, ei edellytyksiä käydä kurssia loppuun." Mutta yritin. Hymyilin haastattelijalle vaikka tärisin ja pelkäsin. Toisella kerralla en päässyt edes haastatteluun. Olen iloinen tästä, sillä mä tiesin koko ajan etten olisi ollut vielä valmis. Mutta en mä voinut sanoa ei. Mähän halusin apua. En halunnut olla vaikea. Kävin päivätoiminnassa, joka tuntui täysin merkityksettömältä ja turhalta. Ahdistuin siinä ympäristössä. En kokenut mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa. Mutta aloitin sen suosituksesta uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan - vain lopettaakseni koska en vain enää pystynyt pakottaa itseäni sinne kaiken muun lisäksi.

Mä kokeilin sitä DKT:täkin. Epäröin, sillä jokin sen päämäärissä kuulosti vieraalta. Mutta jos sitä tarjotaan, suositellaan... kyllähän mä kokeilen. Aina. Kaikkea. DKT:ssä en ymmärtänyt mistä siellä puhuttiin. En käynyt kuin pari kertaa. Toisella puhuttiin itsetuhoisuudesta. Jostain syystä päädyttiin tilanteeseen, jossa ryhmän vetäjä väitti mulle vastaan kun sanoin että kyllä mä tiedän ettei kylmä vesi mun himoa hillitse. Vetäjä käski mut hanan luo, ja käänsi jääkylmän veden päälle. Käski pistää kädet veden alle. Epäröin, tuntui nöyryyttävältä. "Laita nyt vain!" Laitoin, ja odotimme. "Joko helpottaa?" Vastasin kieltävästi. Ei helpottanut, eikä tuntunut oikein miltään muultakaan. Vetäjä antoi veden valua. Aika kului. Hävetti. Enkö osannut reagoida oikein? Teinkö jotain väärin? "Noni nyt riitti ne kädet pois sieltä!", vetäjä tiuskaisi ja riuhtaisi mun kädet hanan alta. Hävetti niin. Mitä tein väärin? Miksi, miksi taas? En palannut siihen ryhmään sen jälkeen. Ja nyt tosiaan viimeisimpänä tämä psykofyysinen fysioterapia. Kun multa kysyttiin, vastasin epäröiden että voinhan mä kokeilla vaikkei se kuulosta mukavalta. Sain vielä puolivahingossa(?) kuulla, ettei ketään muuta ollut siihen paikalle edes harkittu. Koin pientä painetta mennä. Muilla oli niin suuri usko muhun ja siihen että hyödyn, etteivät olleet edes miettineet ketään muuta. Mutta kuinka kävi? Poistuin jokaiselta kerralta tyhjänä. Aluksi se tulkittiin hyväksi merkiksi. Lopussa selvisi, että todellisuudessa pakenin kamalaa tilannetta dissosioimalla itseni kauaksi kehostani, joka jouduin käyttämään tietoisesti.

Torstaina oli tapaaminen hoitajan kanssa neljän viikon tauon jälkeen. Ensimmäistä kertaa sitten kesäkuun lopun ja hoitajan kesäloman alkamisen jälkeen sain puhuttua kunnolla. Aika loppui kesken. Kerroin asioista, jotka ovat nyt paremmin kuin ennen. Kerroin asioista, joita hoitaja ei tiennyt. Olin luullut että tiesi, mutta totesin että luultavasti olin kertonut ne joskus hoidon alkuvuosina jollekin toiselle, ja koska esimerkiksi kokemaani kiusaamista ei nähty silloin oleellisena niin olin hylännyt aiheen turhana käsiteltävänä. Yritin niin kovin parantua, etten halunnut tuhlata aikaani yhdentekeviin asioihin. Niin mä uskoin. Kerroin hoitajalle miten olen muokannut esimerkiksi viiltelyni syitä hyväksytymmiksi. Kun olin osastolla tutkimus-/diagnosointijaksolla 2009, multa kysyttiin viiltelystä ja syistä, enkä osannut oikein vastata (en halunnut kertoa). Mulle tarjottiin vaihtoehtoja; olisiko tämä syynä? Valitsin sopivimmat, ja aloin vastata niin aina kysyttäessä. Tiesin, että ne kelpaisivat vastauksiksi. Minun vastauksiani ei hyväksyttäisi; ne eivät olleet terveitä. Ja nyt kun kerroin ensimmäistä kertaa ikinä hoitajalle viiltelyni todellisen syyn, näin jotain välkähtävän sen silmissä vaikka ilme ei värähtänytkään. "Mutta eikö se satu aivan kamalasti?" Sattuu. Sattuu niin perkeleesti, enkä mä todellakaan tehnyt sitä kivun takia. Mä vihasin sitä itse viiltämistä. Se sattui, oksetti - ne äänet ja tuntemukset ja rasahdukset tuntuivat korvissa ja vetivät silmissä ja tunnen edelleen miltä tuntuu kun iho rätisee rikki. Se on kamalaa. En mä halunnut että muhun sattuu. Mä halusin leijua - ja muuta. Siitä en ole vieläkään valmis puhumaan julkisesti. Äärimmäisen harva tietää. Ja toivon että he arvostavat sitä, että ovat saaneet kuulla, eivätkä missään tilanteessa käytä saamaansa tietoa minua vastaan. Tähän liittyy paljon häpeää, pelkoa - ja vihaa.

Kerroin tosiaan myös niistä hyvistä, tai paremmista. Etten tosiaan viiltele itseäni enää. Miten hyvältä tuntuu ilman lääkitystä. Miten hyvältä tuntuu kun olen laihtunut ja tunnistan taas peilikuvani. Olen saanut takaisin rikkinäisen kehoni ja rikkinäisen mieleni - mutta ne ovat mun. Mun omat, rikkinäiset, repaleiset, palasina olevat. Mun. Puhuttiin yleisesti siitä miten traumat kasaantuu. Tiedän itse, että nykyään ei tarvita paljoa että tapahtumat jäävät traumaattisina aaveina varjostamaan mua. Siksi saattaa vaikuttaa että ylireagoin - ja kyllähän mä ylireagoinkin. Menneisyyden takia mä suojaudun asioilta, joilta ei tarvisi. Mä muistan jokaisen ilkeän sanan ja kommentin vaikka en haluaisi. Mä en oikeasti välitä niistä niinkään, mutta ne tallentuvat mun muistiini, ja kun vähiten haluan palaavat vainoamaan ja kertovat etten ole mitään. Nykyisyys liittyy menneisyyden seuraan liian helposti. Traumatisoin myös itse itseäni täysin vahingossa ja tarkoituksetta, sillä koska en muista tai jaksa aina olla täysillä varautunut aivan kaikkeen törmään pakostikin tilanteisiin, jotka olisi pitänyt välttää - ja taas pieniä traumamuruja kasaantuu päähäni. Ne ovat minimaalisia, mutta jokainen niistä kasvattaa vyöryvää lumipalloa. Ja kerroin, että keskiviikkona oli ensimmäinen syntymäpäivä reiluun kymmeneen vuoteen, kun en tuntenut ahdistusta. Odotin sen tulevan. Se ei tullut. Syntymäpäiväni oli rauhallinen. Oikeastaan pidin siitä päivästä. Outoa.

Kuten sanoin, aika loppui kesken. Vaihdettiin viimeisiä sanoja. Käsi ovenkahvalla vielä totesin jotenkin että ihmisillä on tapana inhota niitä, jotka läväyttävät totuuden liian päin kasvoja. Se sopi keskustelunaiheeseemme, mutta tiedän että hoitaja ymmärsi että tarkoitin sillä myös sitä että tiedän inhonneeni hoitajaani aluksi juurikin koska tämä näki mun suojauksen läpi ja ymmärsi. Se oli pelottavaa. Nyt mä pelkään ainoastaan, että jokin ennakoimaton vie multa sen ihmisen. Vihdoin oon löytänyt auttajan, joka kuulee mua ja kohtelee kuin tasavertaista. Jolle pystyn todella hitaassa tahdissa kertoa mun sairaimpia ajatuksiani, ja joka ei vedä niistä mitään kohtausta ja soita paikalle poliisia, palokuntaa, kuutta ambulanssia ja armeijaa. Se kyllä kirjoitti huolestuneen oloisena ylös paljon viimeksi (en tiedä koska se olisi kirjoittanut viimeksi ylös yhtään mitään meidän käynneiltä), mutta ei se alkanut ylireagoimaan. Se kysyi oonko keksinyt mitään mikä auttais. Naurahdin, ja sanoin että joo. Aika. Helvetillinen määrä aikaa. Ei mikään muu, ei yhtään mikään muu. Ja se vain nyökkäs ja sanoi niin. Hetkittäin tuntuu että mä voisin vihdoin alkaa saada apua. Että vihdoin mä voisin alkaa saada hyötyä siitä että mä teen töitä kuin hullu.

Keskiviikkona täytin kaksikymmentäseitsemän vuotta. Ensimmäiset kahdeksantoista menetin maailmalle. Sitä seuraavat yhdeksän enemmän tai vähemmän virallisesti sairaudelle ja psykiatrialle. Mua pelottaa alkaa elämään, sillä mä en tiedä mitä elämä on. Mä olen hengittänyt kaksikymmentäseitsemän vuotta katsoen, kun ympärilläni yritetään elää. Olen kohdannut vain erinäisin tavoin rikkinäisiä ihmisiä. Pelkästään rikkinäisiä ihmisiä. Ainoastaan rikkinäisiä ihmisiä - sairaita ihmiisä. Kieroja, vihaisia, eksyneitä, peloissaan olevia. Aivan jokainen on rikki, eikä sitä kierrettä voi katkaista. Vain sen taakan alle musertuvat joutuvat kohtaamaan hulluuden todellisuuden - vai pitäisikö sittenkin sanoa saavat? Tässä ei ole mitään mukavaa, ei mitään kaunista. Mutta luulen että moni (tietämättään?) kadehtii, sillä olemalla hullu saa tuoda esiin jotain mikä ei muilta ole sallittua. Ei terve ihminen saa olla rikki. Ja viimeistään siinä mennään pahasti metsään. Mut hei, älkää kuunnelko hullujen horinoita. ;---)

np: Misery Signals - Mirrors

6 kommenttia :

  1. Toivon todella että saisit pitää auttajasi. Sekä luottamuksen häntä kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos, toivon myös!
      se on todella pelottavaa kun joku vaikuttaa luotettavalta. nyt ois vihoviimeinen isku jos syystä tai toisesta tää heikko luottamus menisi. uskaltaisinko enää ikinä?

      Poista
  2. Mielenkiintoisa teksti! Mulle sanoi joskus osastolla hoitaja, ettei kannata viillellä, sehän sattuu. Vähän samaan tyyliin. Kiitin informaatiosta.

    ps. ei myöskään kannata olla syömättä, tulee nälkä, intouduin nyt siteeraamaan oikein kunnolla

    VastaaPoista
  3. Hei taas Elina!

    Oletko ajatellut jotakin älyllistä kuntoutusta, kuten jonkin sinulle sopivassa tahdissa tapahtuvaa opiskelemista? Onko olemassa jokin asia tai aihe, johon halauaisit tutustua lähemmin? Oletko ajatellut, että mitä mahdollisesti haluaisit tehdä 'isona'? Josko sinulle sopisi siis paremmin jonkinlainen älyllinen kuntoutus?

    Kysyy Toipilas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. opiskelu sellaisena säännällisenä ja tavoitteellisena - koulutyyppisenä - on ahdistavaa. en vuosiin pystynyt kunnolla minkäänlaista asiatekstiä lukemaan ilman järkyttävää ahdistusta ja itkua. nykyään se kuitenkin sujuu, ja kyllähän mä asioiden tutkimisesta pidän. tällä hetkellä ei vain ole voimia tai miekenkiintoa perehtyä mihinkään suunnitelmallisesti. tutkin asioita kyllä muuten aina kun siihen pystyn, ja toisinaan ahmin liikaakin tietoa ja väärässä mielentilassa. mulla ei ole mitään yksittäistä asiaa, josta innostuisin. voin yhtenä päivänä tutkia päällisin puolin itselleni täyttä hepreaa olevaa astrofysiikkaa, ja toisena päivänä kiinnostaa leipoa ja päädyn etsimään tietoa hiivan käytöstä. uskaltaisin sanoa että harva asia ei kiinnosta, mutta ei ole aihetta joka kiinnostaisi aina. lisäksi en pysty keskittymään samaan aiheeseen kauaa, vaan jossain vaiheessa jokin toinen aihe alkaa tuntua kiinnostavammalta, ja vaihdan siihen. välillä jostain jaksaa lukea tunnin, välillä hädin tuskin viisi minuuttia - kiinnostuksen alkuperäinen määrä voi olla ollut sama. mä olen yrittänyt vuosia keksiä mitä haluaisin tehdä sitten "isona". pitkään sitä multa hoitajienkin toimesta kyseltiin. oon vastannut siihen vaikka mitä, mutta mielipide on muuttunut jo parin tunnin päästä. mikään mussa ei ole tarpeeksi pysyvää. oon yrittänyt myös lopettaa aiheen pohtimisen toivoen että jos en yritä löytää jotain tarpeeksi kiinnostavaa niin törmään siihen sattumalta. tätä on kai mennyt pari vuotta, ja tunne siitä ettei mikään kiinnosta tarpeeksi on vain vahvistunut. tavoitteellisuus on hankalaa, koska mielenkiinto ei pysy yllä. voin päättää lujasti haluavani asiaa x, mutta seuraavassa hetkessä aivan yhtä varmasti minua ei kyseinen asia x kiinnosta pätkääkään. kirjojakin on vaikea lukea nykyään sillä kaikki minkä haluan saada loppuun pitäisi lukea yhdeltä istumalta, eikä mun keskittymiskyky tällä hetkellä riitä. tää on siis monin tavoin hankala juttu juuri nyt, enkä itse näe tällä hetkellä että kykenisin painiskelemaan tämän kanssa sen enempää kuin että huvikseni tutkin asioita kun jaksan, ja yritän siitä repiä hetkellistä iloa. siinäkin on usein tarpeeksi haastetta. ... aivot ovat totaalisen jumissa tällä hetkellä. pahoittelen jos tästä ei saa selvää.

      Poista
  4. Se just, kun ei tiedä, mitä on, kun on vaan vähän huonoja päiviä välillä.

    Mutta onneksi on edes yksi joka kuulee sillä tavalla kun toivoisi.

    VastaaPoista