Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 26. tammikuuta 2017

Susi ihmisessä on herättyään loputon

Tuntuu ettei musta irtoa mitään. Että musta on viety kaikki. Teksteistä puuttuu sielu, ja vaikka kirjoitan aivan liikaa niin niistä teksteistä puuttuu aina jokin - tai kaikki. Vain sanoja vailla tarkoitusta. En löydä itsestäni mitään oikeaa. En ole kesän jälkeen oikeastaan puhunut mistään itsestäni liittyvästä kenellekään. Kirjoittaminen ja päänsisäiset keskustelut ovat korvanneet tämän. En vain osaa enää puhua kenellekään - eikä kukaan minulle. Ihmisten seura toisaalta väsyttää aivan kamalasti, joten ehkä tämä on vain suojamekanismi. Olen yksinäinen, mutten halua tehdä asialle mitään sillä tämä on lopulta pienempi paha.

Eivätkä sanat ole ainoat kadonneet. Tunteet ovat kutistuneet entisestä olemattomaan. Kiinnostus kaikkea kohtaan on lähes nollassa, ja jos jostain jaksan kiinnostua niin kulutan kiinnostuksen viimeistään parissa päivässä loppuun (sillä olen oppinut että se loppuu nopeasti kuitenkin, ja kannattaa hyödyntää heti tai hetki menee ohi). Unen kanssa tilanne on sama kuin on ollut vuoden 2015 lopusta asti: en nuku. Tai lähinnä minua ei nukuta. Nukahdan hyvin ja helposti silloin kun nukuttaa. Nukun myös mielestäni levollisemmin kuin aikoihin. Herätessä ei väsytä tai ole koomainen olo - mikä luultavasti on ongelma, sillä useimmiten nukun maksimissaan kolme tuntia putkeen. Tyypilliseen päivään kuuluu kolmet unet, joista yhdet noin kahden ja puolen tunnin, toiset kaksi noin puolentoista tunnin mittaiset. Noin kerran viikkoon kaadun sänkyyn jopa kahdeksaksi tunniksi, mutta se verottaa seuraavaa paria päivää ja ne menevät ~neljän tunnin unilla. Ruoankin kanssa on vähän hankalaa, enkä useimmiten löydä mitään minkä kokisin voivani syödä. Ruoka tuntuu vastenmieliseltä tai samantekevältä, ja on todella vaikea pakottaa itseäni syömään vastoin tahtoani. Tiedän vuosien kokemuksella sen johtavan vain yökkäysrefleksiin tai oksentamiseen, joten yritän aina löytää jotain vaihtoehtoista. Jos en saa mitään alas, hyväksyn asian ja yritän myöhemmin uudestaan. Vaikka nää häiritsee niin oon huomannut etten kaipaa ylimääräistä stressiä ja selviän helpoiten kun en tee asiasta itselleni liian suurta numeroa. Kyllä mä nukun ja syön kun se on tarpeen. Senkin tiedän.

Polikäynnit mietityttää, sillä kuukauden tauon aikana vointi tasaantui aika merkittävästi, mutta kun kaksi viikkoa sitten kävin siellä niin vointi on taas ampaissut hurjaan syöksykierteeseen. Nyt aamulla on taas poli, ja pitäisi ehkä tästä puhua. Tuntuu luovuttajalta lopettaa käynnit, mutten toisaalta näe tarkoituksenmukaisena käyntejä jotka vain huonontavat oloani. Se on aina käynti, ja kaksi viikkoa sekavaa toipumista ennen seuraavaa. Kahdessa viikossa en edes ehdi toipua, joten lopulta taakka vain kertyy ja kasaantuu ja oireet pahenevat koko ajan. Kun ottaa vielä huomioon mun pelot ihmisten olemassaolon syystä ja järjestöstä (en tätä tässä avaa, koska se ei ole monestakaan syystä tarpeellista), jotka luonnollisesti koskevat myös polin työntekijöitä siinä missä kaikkia muitakin, ja puuttuvan motivaation hoitoa kohtaan (en koe tarvetta muuttua, haluan vain että joku vie pahan oloni pois, ja tällä asenteella ei voi tapahtua muutosta) niin ehkä olisi vain parempi lopettaa hoito. Pelottaa vain hoidon lopettaminen, ihan jo mm. rahan kannalta. Mut on juuri todettu työkyvyttömäksi vähintään seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, mutta käsittääkseni säännöllinen hoitokontakti täytyy olla olemassa jotta voi saada kuntoutustukea. Enkä mä tällä hetkellä pysty opiskelemaan tai tekemään työtä.

Tää kaikki saa mut miettimään että kenties mulla onkin vain asennevamma eikä mitään oikeaa sairautta. Sitä ainakin sanovat ihmiset jotka eivät mua tunne, ja läheisiä tiedän pystyväni manipuloimaan. Missä on totuus; onko sitä? Toisaalta kieliihän se asennevammaisuuskin jonkinasteisesta häiriöstä, mutta jos ei ole halua parantua niin ei ketään voi pakottaa. Mutta pitääkö silloin olla oikeutettu mihinkään taloudelliseen tukeen jos itse päättää olla tekemättä mitään? Mä en tiedä mikä mua vaivaa, sillä tiedän vain että itseeni en voi luottaa - enkä muihin. Kaikki kyllästyttää. Jotain tavallaan hyvää on se, ettei minkäänlaisia ääniä ole tainnut kuulua kuukausiin? Päässä on ollut hyvin tyhjää ja hiljaista; sekava paine takaraivon ulkopuolella on loppunut. Mokoma laulaa sopivasti kuollut kuolleempi kuollein ja mietin että se kuvaa aika hyvin. Tuntuu todella turhalta kun innostuin tilaamaan itselleni pari paitaa ja mekon, ja todella tilatessani olin innoissani. Lopulta kun ne seuraavan viikon puolella postiin saapuivat niin asia oli aivan yhdentekevä. Olisi ollut jo seuraavana aamuna. Oon yrittänytkin välttää kaiken ostamista, sillä tuntuu turhalta ostaa mitään jos en niistä pysty juuri sillä hetkellä nauttimaan. Menevät hukkaan, jäävät käyttämättä. Siksi rahat menee hammaslääkäriosarin lyhennykseen, hammaslääkäriin, laskuihin ja ruokaan/herkkuihin aina kun osuu mieliteko sopivasti kohdalle.

Koira tuo sentään ajoittain jotain tyytyväisyydentapaista. Oon vienyt sitä suhteellisen usein lenkille, ja nyt varmaan hieman useamminkin sillä isä hyppäsi autollaan ojan kautta lähes kaksikymmentä metriä ja on selän nikamamurtuman takia sivussa vähän kaikesta urheilua muistuttavastakin. Itselleni en noista lenkeistä koe sinänsä saavani muuta, mutta koiran iloista menoa on mukava katsella. Toisaalta pelottaa vahvistaa suhdetta siihen, sillä tiedän miten tärkeä se on mulle jo valmiiksi, ja että sillä alkaa pian tulla ikä vastaan. Oon jo yrittänyt nyt jo hitaasti alkaa tehdä "surutyötä" sen tulevasta kuolemasta, jotta olisi mahdollisesti helpompi hyväksyä se sitten kun se tapahtuu. En vello kauhussa ja pelossa, vaan satunnaisesti muistutan itseäni siitä miten jokainen elävä olento kuolee, että se on luonnollista, ja koiran tapauksessa mahdollisesti usein jopa helpottava asia, sillä nää otukset tuppaavat usein kohtaamaan loppunsa sairauden takia. Onneksi oon rottien kuolemat nähnyt ja kohdannut, ja sitä kautta päässyt toteamaan miten se voi rauhoittaa eläimen sairaasta levolliseksi. Oikeasti varmaan yksi elämäni parhaista päätöksistä on ollut katsoa niiden kuolemia. Näki että siihen loppui kärsimys, eikä se lopulta ollut mitään kovin ihmeellistä ja mystistä. Katosi se tietynlainen verho siitä väliltä. Näki ettei kuollut ruumis eroa juuri elävästä muuten kuin ettei se vain enää toimi mitenkään. En osaa selittää, mutta se on ollut todella rauhoittava kokemus; kuolemaan ei kuole.

Tuntuu että elämässä on nyt ihan liikaa kaikkea, vaikka mun elämässä ei oikeastaan ole yhtään mitään. Jälkimmäinen tosin on luultavasti vain ensimmäisen aiheuttama sivuvaikutus, ja epätoivoinen yritys sietää todellista ongelmaa. Kun kaikki on liikaa, minimoin kaiken ylimääräisen pois jotta selviäisin. Makaan sängyssä, ja mun päähän muodostunut hiustakkupallo kerää sisäänsä ja ympärilleen pölyä mutten uskalla kohdata yhtäkään kampaajaa tämän kanssa (tai kyllä muutenkaan). Silti, vaikka välillä itseänikin turhauttaa, tämä on lopulta tällä hetkellä ihan hyvältä tuntuva ratkaisu. Eniten stressaan luultavasti sitä miten kriittisesti kaikki muut tähän tuntuvat suhtautuvan, ja tää on omiaan kasvattamaan pelkojen harhaista kehää. Tiedänkö mä ollenkaan mikä mua auttaa? Voinko luottaa itseeni? Välillä iskee katkeruus ja epätoivo kun mietin elämätöntä elämää takanani, ja olematonta tulevaisuuttani. Ne hetket menee kuitenkin nopeasti ohi, ja palaan takaisin tyhjyyteen jossa ei ole aikaa, ja vaikka sekin hämmentää niin näin on lopulta paras juuri nyt. Se ei ole hyvä ratkaisu, mutta se on ehkä ainoa jonka avulla selviän hengissä. Onko sillä lopulta mitään merkitystä miten elämänsä elää? En aio ajatella sitä, mutta ehkä voisin syödä. Kerrankin tuntuu siltä että on nälkä. Jos vaikka löytäisin jopa jotain mitä voisin syödä.


np: Mokoma - Lunnaat (acoustic) 

2 kommenttia :

  1. On kovin vaikeaa eritellä elämisen merkitystä ja tarkoitusta. Ehkä se, mikä elämästä tekee edes puoleksi päivää merkittävää toisinaan, voi olla se pieni asia joka sillä hetkellä kiinnostaa. Tarkoituksesta en tiedä. Vaikea uskoa että sellaista olisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin. mä kyllä tavallaan uskon että kaikella on tarkoitus. en siis yksittäisen ihmisen kohdalla, mutta suuremmasti. elämällä ylipäänsä on tarkoitus. yhden ihmisen elämän tarkoitus on suhteellisen subjektiivinen kokemus, oletan. mutta suuressa mittakaavassa uskon että jokin syy tälle on. se tuskin on mikään hieno ja korkealentoinen kuten on tapana toivoa, mutta joko ihmisen tuntemassa maailmassa on aika hyvä määrä epätodennäköisiä asiota järjestynyt samaan kohtaan niin että ne näyttävät sattumanvaraisen sijaan järjestäytyneiltä, tai sitten on olemassa jokin kaava mitä kaikki noudattaa, ja se luo tarkoituksen vaikka sillä ei päämäärää olisikaan. ... puolikuuden sekavat ajatukset jotka tulevat ulos aivoista sellaisenaan ilman editointia, gotta love 'em.
      (kiitos hei kun kommentoit usein. aina ei irtoa edes aivopuurovastausta, mutta on mukava kun joku jaksaa kommentoida!)

      Poista