Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 27. helmikuuta 2017

Float


Ollut parempi olo. Käytännössä se tarkoittaa levottomuutta, arvaamattomuutta ja rahanmenoa - mutta ei ahdistusta, ei niin suurta sekavuuden tunnetta. Toisaalta näistä päivistä ei jää muistoja mun päähän, vain laskuja sähköpostiin ja postin saapumisilmoituksia, ja se vitutus. Tänään oli poli, menin ja poistuin. Hoitaja sanoi ettei ole kai mitään järkeä keskustella jos tärisen levottomana tuolillani enkä kykene löytämään mitään mikä lopulta oikeasti vaivaisi - ja jos en vielä edes muista mitään myöhemmin. Olin samaa mieltä, joten käynti jäi lyhyeksi. Sen verran pohdimme, että tämä on nyt varmasti tarpeen mulle. Tarvin lomaa itsestäni - kunnon irtiottoa omasta todellisuudestani -, joten olen nyrjähtänyt tähän, sillä kaikessa haitallisuudessaankin tämän täytyy olla parempi kuin mitä muuten olisi. "Etkä sä kuitenkaan maaninen ole koska pystyt noin selkeästi ymmärtämään missä menee vikaan." Sanoin että se onkin kamalinta; kun tietää että asiat eivät ole hyvin ja mulla ei vain olisi varaa tähän kun oon veloissani muutenkin, mutta silti en kykene välittämään. Toivottavasti tämä menee ohi yhtä nopeasti kuin olen tottunut viime aikoina. Sillä olkoon kuinka lomia todellisuudesta niin nää jättää mut aina todella väsyneeksi - vai tuntuuko se vain silti? Hoitaja sanoi myös selvittävänsä huomenna mulle lääkärinajan, ja en oikein tiedä. Menen sinne kuitenkin. En menetä mitään. Vaihtoehdoista voin keskustella, tietenkin. Aivojumppaa niillekin kun yrittävät keksiä jotain mulle.

Soitin myös vihdoin itselleni aikaa terveyskeskukseen mun polvista. Ne on vaivanneet mua enemmän tai vähemmän viimeisen seitsemäntoista vuoden ajan. En oo ala-asteen lopun jälkeen voinut ajaa pyörällä, sillä se on tehnyt vain liian kipeää. Polvet on rutisseet, naksuneet, poksuneet, jumittaneet ja valittaneet monin tavoin. Särky ja jomotus on kuitenkin aina mennyt ohi levolla. Viime vuosina on alkanut olla lähes mahdoton olla kontillaan, särky on iskenyt useammin, ja tää on huipentunut siihen että nyt jonkin aikaa (älkää kysykö, en tiedä kauanko, ajantajuni on niin olematon, lukuisia viikkoja - ehkä jopa kuukausia?) särky on ollut lähes jatkuvaa ja pahinta nimenomaan levossa. Aamulla sängystä pitää könytä kuin vanha mummo. Istuminen saa jomotuksen yltymään niin että on pakko liikuttaa jalkoja - mutta se ei auta. Useamman vuoden oon valittanut että tuntuu siltä kuin pitäis saada taittaa polvi väärään suuntaan - tehdä koko paskalle nivelineen päivineen käänteinen koukistus. Mutta on ollut niin paljon - aivan liikaa - kaikkea. Enkä mä ole sellainen, joka menee lääkäriin ellei ole oikeasti tarve. Mä menen sitten kun koen sen tarpeelliseksi (tosin nykyään dissoilun mahdollisuuden tiedostaminen kuumottaa mielessä, ja pelkään kertoa oireistani, sillä pahimmassa tapauksessa saatan kertoa jotain mikä sekoittaa kuvion ja mahdolliset oikeat oireetkin tulkitaan dissosiaatioksi liian helpolla - valitettava, mutta täysin mahdollinen tilanne). Ja nyt on tarve. Tän päivän ajat oli kuitenkin iltapäivällä jo jaettu, joten sain käskyn soittaa huomenna heti aamusta uudestaan. Huhtikuulle aika kai menee, mutta hoitaja linjan toisessa päässä ei ainakaan vähätellyt oireitani vaan suhtautui ymmärtävästi myös siihen kun sanoin että tavallaan hävettää myöntää että vasta nyt hakeudun lääkäriin. On vain ollut muuta, eikä tämä ole ollut näin jatkuvaa.

Ja vaikka levottomuus vaivaa edelleen, se ei ole niin pahaa kuin aikaisemmin tänään. Tuntuu että ehkä olo alkaa jo tasoittua? Olo alkaa olla raukea, päässä seesteinen tyhjyys. Tiedän ettei tää tunne kestä kauaa, vaan tästä aina vajotaan takaisin syvyyksiin, mutta tavallaan olen siihenkin tyytyväinen. Levottomuus on kamalaa, varsinkin kun se ei lopulta edes tavallaan ole kamalaa, vaikka on silti. Ja kun kaikki aika katoaa - ja ne rahat... Maksan edelleen menneiden vuosien sekavuuksia, ja valitettavasti niitä tulee säännöllisesti lisää. Ei enää niin paljoa, mutta jokainen euro lisää on liikaa. Hammaslääkärissä pitäisi tosiaan vielä kruunuttaa ainakin toinen juurihoidettu hammas, todennäköisesti molemmat. Se vain ei tule nyt kysymykseen, sillä mun on pakko laittaa tän viimeisimmän juurihoidon kuluja osarille lisää, ja se muuttaa kuukausiosuuden loppuajaksi lähemmäs kolmeasataa euroa. Pitäisi kai selvitä siis marraskuulle näillä paikoilla, ja pelottaa että puren nää paskaksi sillä hampaitanihan mä puren yhteen - kehtaisin väittää että kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ainakin. Ensi viikon torstaina on polin lisäksi hammaslääkäri, ja täytyy keskustella että mitä teen jos hammas räjähtää osiin, että voiko sitä sitten enää pelastaa vai menikö juurihoidot siinä sitten hukkaan ja loppuosa revitään kylmästi pois kun muutakaan ei voi.

Vietän hiljaisia päiviä. Satunnainen viesti, toinen, keskustelu aina joskus. Kaikkina aamuina en pääse ylös viedäkseni koiraa lenkille. Särkee polvia, tai lihaksia ja koko kroppaa (eikä minulla ole mitään tietoa onko näillä jotain yhteistä, vai onko toinen ns. "oikeaa" tässä hetkessä ja toinen haamu jostain menneestä). Iltaisin olen jaksanut. Kai se on hyvä. Olen kahtena päivänä jaksanut jopa lukea hieman, muutamia kymmeniä sivuja, mutta se on paljon sillä en ole aikoihin yksinkertaisesti vain pystynyt. Musiikkikin on kuulostanut musiikilta - joltain. Tiedä sitten mistä tämä johtuu, tästä olosta vai jostain muusta. Ehkä se selviää kun tarkastelee pidemmän ajan päästä - siis jos muistaa. Tällä hetkellä tuntuu että oli hyvä ratkaisu vähentää sosiaalisuutta (olkoonkin enimmäkseen passiivista) tähän väliin taas. Se selkeästi stressasi. Ehkä parhaassa tapauksessa saan tämän avulla pidettyä kiinni edes jostain ihmissuhteistani - ehkä, toivottavasti. Ja hassua tässä on, että sen sijaan että kokisin huonoa omaatuntoa eristäytymisestäni, tää tuntuu hyvältä. Tiedän ettei tämä kestä loputtomiin, ja monella tavalla tämä ei ole hyvä järjestely. Ihmiset ovat mulle vaikeita, ja muuttuvat aina vain vaikeammiksi kun kasvatan kuilua siinä välissä. Mutta en voi tuhota itseäni loputtomiin. Kahdesta paskasta vaihtoehdosta on valittava se lopulta hieman vähemmän paska jos tahtoo selvitä. Tahdonko? En tiedä, ja siksi on kai parempi kokeilla näin. Kuolla ehtii aina. Se on fakta joka ei karkaa.

np: Yellowcard - Fighting

torstai 23. helmikuuta 2017

Tarina ei etene todellisuutta vastaavassa kronologisessa järjestyksessä

Tuntuu että mitä enemmän puran rakentamiani aitoja pois ympäriltäni, sitä huonommalta tilanne tavallaan näyttää. Toistain vain olevani loputtoman väsynyt - ei, en sillä tavalla väsynyt, kyllästynyt, tarkoitan kyllästynyt, ihmiset vain käyttää sanaa väsynyt, ne ymmärtää sen paremmin, se lipsahtaa helposti. Kerron miten en sovi. Miten kohtaan jatkuvia väärinymmärryksiä puolin ja toisin. Hoitaja hämmentyy, hätkähtää, nytkähtää monelle tuskin huomattavasti, mutta minä huomaan, kun kerron että tuntemattomat ihmiset tahtoivat että kuolen. "Mitä sä oikein kirjoitit?" Sanoin etten tiedä mikä siinä lopulta oli pahaa - varsinkin kun olin mielestäni tehnyt erityisen selväksi heti alkuun, tekstin muodossa myöskin, etten tarkoita mitään pahaa vaan päinvastoin. "Tappouhkauksia?" Niin no, en itse lukenut, en halunnut, meni yli, suojelin kaikkia näin. Mutta enemmän, tai luultavasti kuitenkin vähemmän (sillä ymmärsivätkö todella mitä puhuivat?), tosissaan oli ehdotettu sitä palkkamurhaajaa.

Puhutaan hoidosta. Sanon olevani kyllästynyt kun mikään ei auta, vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Kaikkea olen kokeillut, ja mielestäni enemmänkin. Käyttänyt aikaa tutkiakseni mahdollisia hoitomuotoja, ehdottanutkin joitain. Esimerkiksi lähettämässäni sähköpostissa kysyin mahdollisuutta keskustella lääkärin kanssa Latudasta. Siitä on vuoden alusta tullut erityiskorvattava. Hoitaja joutuu kysymään mitä se on. Lurasidoni...? Hoitaja sanoo ettei ole kuullutkaan. Lääkäri mainitsi sen kerran tapaamisessa kesällä, olit siellä myös. Itsehän olin tiennyt kyseisestä lääkeaineesta ainakin parin vuoden ajan. Ei voi sanoa ettenkö olisi yrittänyt etsiä apua, tietoa - mitä vain. Ilmaisen kuitenkin epäilykseni. Riski siihen, että lääkkeestä tulee jonkinlainen haitta - fyysinen tai psyykkinen - on kuitenkin aika suuri. Hoitaja on hetkeä aikaisemmin kai enimmäkseen vitsinä heittänyt etteivät he voi mulle lobotomiaa tarjota. Ei varmaan tiennyt, että olen sitä useamman vuoden ihan aidosti toivonut. Kuitenkin katsotaan lääkärintapaaminen jonnekin tulevaan, jotta voidaan keskustella kaikki asiasta.

Ei nimittäin ole paljoa vaihtoehtoja. Tavallaan helpotus, että kokonaisuus alkaa valjeta muillekin kuin mulle. Ehkä se vie minimaalisesti tunnetta yksinäisyydestä pois kun joku näyttää uskovan ja tunnustavan sen, minkä itse olet tiennyt koko ajan, mutta yrittänyt peittää parhaasi mukaan, koska se on ollut ainoa tapa selvitä. Hoitaja sanoo, etten mä voi luultavasti ikinä muuttua sellaiseksi kuin muut. "Sähän puhut kuin et kokisi olevasi ihminen." Vastaan, etten mä ole kokenut niin enää todella moniin vuosiin. Ihmettelen että miksi mä oikein tavallaan istun siellä, sillä jos mua ei voi muuttaa, ja ongelma olen minä, niin mitä on enää tehtävissä? Hoitaja myöntää, että todennäköisyydet sille että mussa tapahtuisi suurta muutosta kohti normaalimpaa ovat aika heikot. "Sitä tapahtuu, aina joskus." Se toteaa sen, minkä itse olen jo selvittänyt itselleni: multa puuttuu perusluottamus ihmisiin. Mä en edes vuosien jälkeen - vuosien, joiden aikana se toinen ihminen ei ole tehnyt mulle ikinä mitään pahaa, päinvastoin - kykene luottamaan. En siis kykene luomaan luottamuksellista hoitosuhdetta, ja luottamus kun ei ole sitä että kertoo asioita. Munhan on äärettömän helppo kertoa mistä tahansa kenelle tahansa. Sillä ei ole väliä, sillä mulle ihminen on paha ja epäluotettava alkuoletuksena. Vain harvat ovat voineet todistaa olevansa sellaisia, jotka voin katsoa neutraaleiksi. Heitä kohtaan tunnen etäisesti jotain, mitä voisin kutsua kiintymykseksi. Se on kuitenkin heikkoa, eikä sitovaa. Mä tiedän pystyväni katkaisemaan sen heikon säikeen koska tahansa. That's it, ja elämä jatkuu. Siksi tuntuisi sairaalta pyytää näitä ihmisiä arvostamaan erityisesti sitä. Tavallaan se on lahja minulle heiltä - lahja, jota he eivät ehkä edes halunneet antaa. Jälleen kerran minä saan, mutta tälle kertaa minä en vie.

Mutta ehkä pikkuhiljaa voitaisiin päästä kohti sitä, että kaikki voisivat myöntää että mun varsinainen kuntoutus on suurelta osin utopistinen ja jopa vahingollinen ajatus. Olen rakentunut niin, että näen jokaisen ihmisen uhkana, ja jokainen kohtaaminen tavallaan vahvistaa tätä tulkintaani - niin mä olen järjestäytynyt. Järjestelmä ruokkii itse itseään. Hoitajallekin myönnän, että on mahdoton uskoa niiden sanoihin, sillä kaikki mitä sanovat tuntuu vain aivopesulta. Tuntuu, että mua tahdotaan muuttaa - jälleen kerran, taas muiden takia, taas sellaiseksi kuin muut haluavat. "Kieltämättä tämä muodostaa aikamoisen ongelman hoidon suhteen." En kiellä, todellakaan. Varsinkaan kun luottamuksenpuutteeni vaatii aika kylmää, konkreettista faktaa kaikesta, eikä mielenterveyden suhteen mulle voida ikinä tarjota mitään käsinkosketeltavaa. Tää perustuu aina asioihin mielen sisällä. Ja ne eivät ole mulle mitään todellista - eihän niitä voi edes koskettaa. Ne eivät tunnu, kuten ei elämäkään tunnu. Mikään ei tunnu. Sanon etten saa enää mistään mitään, ja lähinnä olen lopettanut kaikenlaisen tekemisen. Olen vain. Olen kuulemma ristiriitainen, ja naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Totta helvetissä minä sen tiedän.

"Voisitko sä laskea ne suojat edes hetkeksi?" En, en, en en en en. Hoitaja kysyy miksen, ja sanon etten voisi vastata teoistani. Tavallaan pakenen itsestäni, ajatuksiin ja tunteentapaisiin, jotta olisin turvassa itseltäni. Edelleen kuulemma ristiriitaista. Ja hoitaja kysyy satuttaisinko sitä. Katseeni kiertää pientä huonetta samalla kun vastaan että tuskin koska ei siinä olisi järkeä. Yksi ihminen, ihan turhaa sellainen. Tiedän riskit. Psykiatrian polilla? Pitäisi olla todella sekavassa mielentilassa. Kyllä sitä on parempiakin vaihtoehtoja, tehokkaampia. En jaksaisi vaivautua. "Mikä estää sua satuttamasta muita?" En halua vankilaan. Edelleen, ainoastaan se. Siellä mua rajoitettaisi, siellä mua yritettäisiin muuttaa. Enkä mä siitä hyötyisi. Miksi tehdä asioita, joista ei hyödy mitään? Tämä on perustavanlaatuinen ongelma kohdallani.

Tuntuu että pian musta alkaa olla kuorittu kaikki se turha kasaamani kaunis ja pehmeä kerma poissa. Paljastuu, että kuorrutteen alla ei ollutkaan kakkua vaan tyhjä laatikko, laatikon sisällä lappu: haha mitä oikein kuvittelitte? Selitän hoitajalle miten ristiriitaista on olla ihminen, joka luontaisesti kaipaa laumaa ja kuulumista johonkin, mutta en vain sopeudu. En saa ikinä irti mitään muista, ja useimmiten minut suljetaan ulos. Liian outo, liian sairas. Vaikka en laske suojiani koskaan - en mä voi, minä olen yksi suoja, en voi riisua itsestäni itseäni - olin tänään ehkä aidoin mitä ikinä olen ollut polilla. Ehkä se herätti niitä. Ehkä ne vihdoin tajuaisivat että tarkoitan sitä kun sanon ettei mua saa kohdella silkkihansikkain koska se sattuu - nostaa vainoharhat pintaan ja ahdistaa. Mä tarvin faktat, ja että jos mä jotain ymmärrän niin sen ettei fakta ole mitään absoluuttista kuin sillä hetkellä jona se lausutaan. Se voi muuttua. Mulle voidaan sanoa jotain, mutta sitä voidaan muuttaa. Lopultahan fakta on ihmisen luomaa; mielipide, jonka jakaa asiansa yleisesti hyväksytyin ja luotetuiksi uskotuin keinoin vahvistanut joukko. Onko se totta? Ehkä hetken, jos niin uskoo. Ihmiseen ei voi lopulta kuitenkaan koskaan luottaa.

Ehkä mä joskus sopeudun tänne, ehkä en. Ehkä, jos löydän syyn miksi niin tekisin.


" maailmojen sota kolmosen aattona
käperryn kerälle odottelee saattoa
kerron itelleni iltasatuja
koska ulkona on paha, voinko valheessa asua?
ennen kai luulin et on oikee tapa olla
ja vaik yritin kybällä ni olin kai vaan nolla
ei oo normaali jos ei sovi normiin
ilman sopivaa sorvii luotin omiin sormiin
vähiten pettyy ku löytää oman polkunsa
itsensä kanssa syväs saunasolmussa
pysyn vaa sil et käyn sisäsessä solkussa
edes jonkunlaisessa tolkussa "
( Pyhimys - Sipuli )

np: Köyhä Jonne - Sensuroin itseäni (clean version)

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Väärin


Kaikki on liikaa. Tuntuu kuin jokin olio nakertaisi aivojani pala palalta. Hieman tästä, vähän enemmän tuolta. Hitaasti mutta varmasti mun aivot syödään reikäjuustoksi. Tää on mun aivoissa. Pelottaa.

Kirjauduin ulos sosiaalisesta mediasta. Poistin sovelluksia. Rajoitan. Ihmiset ovat liikaa. Tarvin rauhaa, hiljaisuutta. Normaalin, tai jopa vähän vähemmän normaalin, arjen näkeminen stressaa, ahdistaa. Se kaikki on niin kaukana minusta, minun arjestani. En kunnolla osaa käsittää sitä, käsitellä sitä. Eikö muiden päivät rakennu kuin minun? Käyvätkö muut todella jossain noin usein? Näkevät ihmisiä jatkuvasti? En ymmärrä.

Omasta mielestäni se oli hauska ja oivaltava juttu. Muut olivat eri mieltä. En jäänyt lukemaan loppuja kommentteja. Ensimmäiset seitsemän kertoivat jo tarpeeksi monisanaisesti kuinka kammottava ja epäinhimillinen olen. Kuulin ystävältä että myöhemmissä oli harkittu mm. palkkamurhaajaa jotta minusta päästäisiin eroon. En tiedä, mutta luulen ettei tuo ollut edes pahin kommentti. En halua tietää. Lopputulos: kaikki jouduttiin poistamaam, siivoamaan. niin paljon vihaa. Pilasin kai myös ystävän maineen. Olen kovin, kovin surullinen vaikka olenkin tottunut siihen että näin käy usein. Käsitykseni maailmasta on liian erilainen kuin muilla. Minä ja ihmiset emme sovi yhteen. En tahdo, tai aio, puhua tästä enää. Sattuu liikaa.

Huusin viimeisen avunhuutoni. Sanoin, että sen jälkeen nielen kaiken purematta. Mä en jaksa enää rimpuilla vastaan, yrittää uida vastavirtaan. Tunnen kuinka helppo olisi vain antaa mennä; vastata jokaiseen kysymykseen: kyllä, joo, aivan, tiesitte mitä minä en. Viimeisen kerran yritän saada järkeä mihinkään, pitää kiinni siitä miten itse koen tämän helvetin. Olenko heikko, vai vain eksynyt harhoihin? Pelkään huomista. En usko että minua uskotaan. Olen valehdellut ja salannut liikaa, johtanut harhaan. "Kuuluu oirekuvaan." Sitten päästän irti.

Haaveilen siitä että palaisin soihtuna. Kärventyisin. Jaksaisipa. Se vain on ainoa puhdas, kaunis ja hyvä tapa lähteä täältä; palaa. Edelleen. Se ensimmäinen toive, se kaunein toive. Olisipa voimat, olisipa tahto. Mä menisin. Mutta oon liian heikko huutamaan: apua. Mä annan sen viedä, mä annan niiden viedä. Itseni ulkopuolinen maailma repii ja paiskoo mua. Räsynukke. Olen väsynyt, mutta ei sillä väliä. Minä en vain sopinut tähän maailmaan.


np: nothing

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Väsyin

Jossain vaiheessa kai väsyin, kyllästyin. Mitä sitten tehdään, kun muutos kohti niitä muita, normaaleja, tuntuu vain vastenmieliseltä? En halua enää mitään - pois, ehkä, kai, mutta miksi? En tiedä. Tuskin se muuttaisi mitään. En koe enää olevani huono. En koe enää olevani riittämätön. En koe tehneeni mitään väärin. Olen vain väsynyt. Ihmiset - aina vain ihmiset. Ne odottavat kaikkea, haluavat kaikkea, toivovat kaikkea, vaativat kaikkea. Minua ei kiinnosta, edes kuolema. Mutta tarviiko minun haluta kuolemaa kuollakseni? Miksi pitäisi? En ole halunnut kovin montaa asiaa elämässäni, mutta silti olen niitä tehnyt, niihin osallistunut. Minulle on sanottu: kokeile, voit yllättyä positiivisesti. Olisiko kuolema ensimmäinen tällainen positiivinen yllätys? Tuskin, en saisi koskaan tietää. Kuolleet eivät tunne, eivät tiedä. En löydä ratkaisua itsestäni. Kaivan, tongin, ronkin, sorkin. Ei mitään, tyhjää. Olen neuvoton, keinoton. Mitä enää tekisin, yrittäisin? Minua ohjeistetaan: kaikki on kokeiltu, nyt sinun täytyy etsiä se itsestäsi, muut eivät voi enää auttaa. Ja juurihan minä - - niin. Voimat loppu, tahto kadonnut, halu kuollut. Jään vain tähän makaamaan.


when I'm in this state of mind
I'm wishing I was blind
sometimes life is more than pain to me

I feel the power of my grief
death would be such a relief
all the secrets that I hide would die with me

depression is my only friend
will this torture never end?
let me carry on to dreamer's sky

I keep crying in my dreams
can you hear my endless screams?
when I fade away, I fade away

this fluid on my cheek
it drains me; I get weak
my heart is cold and bleak
black blood, black tears
black tears, black tears

life is like a masquerade
in debt to myself, but I can't pay
soon I'll call it all a day, away

I never felt what you call guilt
I still believe "do what thou wilt"
my sorrow will destroy the world I've built

this fluid on my cheek
it drains me; I get weak
my heart is cold and bleak
black blood, black tears
black tears, black tears
black, black tears
black tears, black "

(Black Tears; originally by Edge of Sanity)

tiistai 14. helmikuuta 2017

Käpy

Väsymys. Kokovartalosärkyä viidettä päivää putkeen. Perjantai-ilta päivystyksessä. Jälkikäteen vasta tajuan miten lähellä oli etten saanut dissokipuihin kipulääkkeitä. Minut pelastivat puhtaat verikokeet. "Vaikuttaa selvästi haimatulehdukselta, mutta verikokeissa ei ole mitään." Onneksi ei ollut. En tiedä uskallanko enää koskaan hakeutua hoitoon minkään fyysisen vaivan takia. Tähän mennessä ei ole ikinä löytynyt mitään - paitsi hampaista, ja sekin vahingossa. En hakeutunut niiden takia hoitoon. Kutsun saapumisessa vain kesti niin kauan että se osui lopulta sopivaan kohtaan - eikä julkisella lopulta edes huomattu juurihoitojen tarvetta. Nyt siis palelen peittokasan alla, ja yritän unohtaa säryn, joka kylläkin pahenee lämmössä. Ylävatsalta kipu hävisi parissa päivässä. Sellainen "haimatulehdus". Olen yrittänyt varmasti kaikkia tietämiäni temppuja, joilla saada kipu katoamaan. Olen jopa käynyt lenkillä - kahdesti päivässä. Kumma juttu, ei auta. Rentoutusharjoituksilla saan kivun siirrettyä kauemmas, mutta tiedän ettei dissosioinnin käyttö ole kovinkaan terveellinen tapa hoitaa kipua. Niinpä vain olen.

Viime viikolla piti olla aika polilla. "Sairastapaus." Harmitti, sillä minulla oli puolikkaan ajatuksen tapainen päässäni. Nyt sekin on mennyt. On vain uupumus. Tahtoisin suklaata. Keho huutaa sitä jo toista päivää. Jos huomenna polin jälkeen kykenisi hakemaan - jos huomenna enää tekee mieli. Aika on kadonnut. Minua ei ole. Minuun sattuu loputtoman paljon. En jaksa ääneen valittaa. Nielen kyyneleet. Tiedän, että kun odotan niin muutaman päivän päästä tämä loppuu. Koska tahansa. Kipu loppuu. Mikään ei ole ikuista. Se on vain tunne. Tunteet eivät kestä ikuisesti. Ne ovat väliaikaisia.

Pitäisi nousta. Mennä suihkuun, pestä hiukset. Paleltaa ajatella peittojen alta nousemista. Täälläkin on kylmä. Ja pitäisi nousta... Olen kasannut itseni tänään jo kolmesti: aamulla riuhdoin itseni lenkille kun en vaan voinut enää pakottaa koiraa odottamaan, illasta sama uudestaan, ja ruokaa. Koira on hyvä saamaan mut ylös. Useimmiten. Mikään muu ei motivoi, mutta se yleensä kyllä. Ei aina, mutta yleensä. Ja mä pelkään kuinka sillä on jo ikää. Älä kuole vielä; mä en kestäisi jos kuolet nyt. Ehkä sillä on vielä pari vuotta aikaa. Ainakin. Toivottavasti. Mä en ole vielä valmis.

Sain BDI:stä 10 pistettä. Sen pitäisi olla hyvä juttu, mutta musta se on kaikkea muuta kuin hyvä. Mä en joko tunnista tunteitani - syystä tai toisesta, tavalla tai toisella - tai sitten mussa ei enää ole tunteita. Kumpikaan ei taida olla hyvä. Vai olenko vain parantunut masennuksesta? Sepä hienoa. Jatkan talviuniani seuraavaan lokakuuhun. Kevät ahdistaa, kesä ahdistaa. En halua kohdata niitä. Voinko vain nukkua nukkua nukkua minä aion nukkua.


np: nothing

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

( Shh )


Neljä tuntia unta yössä vaihtui yhtäkkisesti kahdeksaan, ja mä olen ollut enemmän sekaisin kuin aikoihin - mutta huomaako sitä mistään, enää? Kosketus kaikkeen on kadonnut. En ole ikinä sama kahta hetkeä peräkkäin. Teen liikaa, en muista mitä teen, en tiedä mitä teen, teen vain. Ja väsyttää, väsyttää niin - tekeminen ja kaikki muu. Tunnin aikana käyn läpi kaiken aggressiivisesta raivosta lamaannukseen, ilosta ja onnesta epätoivon synkkiin syövereihin. Tätä vähintään kuusitoista tuntia vuorokaudesta, sillä onnekseni nukun ne kahdeksan. Ja toisaalta tiedän kokemuksesta, että nukkuminen vähentää mun kontrollia kaiken suhteen. Mitä enemmän nukun, sitä enemmän olen sekaisin ja epävakaasti kiepun läpi päivien saamatta otetta mistään - karuselli, maailmanpyörä, syöksylasku, laskuvarjohyppy ilman varjoo.

Siedän hyvin vähän yhtään mitään. Oloja vaikeuttaa ihmiset, yksinäisyys, tekeminen, tekemättömyys, nukkuminen, nukkumattomuus, asioista puhuminen ja puhumattomuus, äänet ja hiljaisuus, hengittäminen, hengittäminen, hengittäminen, hengittäminen. Oon unohtanut syödä ja sen takia kai turvottaa niin että ahdistaa, koska yhdistän turvotuksen ylipainon vuosiin - niihin vuosiin vuoden 2010 alusta vuoden 2015 loppuun, vuosiin jotka tahtoisin elämästäni eniten poistaa. Syöminen aiheuttaa ajoittain räjähtävää ja jäytävää päänsärkyä, johon ei auta särkylääke tai lepo tai kylmä tai pimeys. Oon käynyt keskusteluja oikeiden ihmisten kanssa pääni sisällä vaikka kuinka ja kauan, mutta tällä viikolla ne vastasivat ensimmäistä kertaa. Pidin monologia hoitajalleni, ja tämä vastasi. Meillä oli oikea keskustelu, ja näin kuinka kaiken alla hoitajalla oli Järjestön mattahopeinen, kaikki piirteet peittävä asu. Se, jota ne valvontahuoneessakin käyttävät. Asiat loksahtelivat, ja nauroin epäuskoisena koska tiedän ettei tähän auta lääke tai keskustelu, ja mä vain uppoan, ja ihmiset pahimmillaan kertovat miten en vain yritä ja teen kaiken väärin - aina ja ikuisesti saan kuulla siitä, vaikka se yhtenä osana ajoi minut tähän hulluuteen. Älkää saatana olko niin tyhmiä. Vain minä voin tietää, vain minä. Yksin minä.

Tavallaan tämä elämä alkaa jo väsyttää.

- -

Stam1na on minusta tietämättä kirjoittanut jotenkin harvinaisen oikein nämä minunkin päiväni - tuntoni ja ajatukseni ja kokemukseni - jo vuosia sitten - erityisesti nämä päiväni, kaikkien vuosien jälkeen, edelleen ja aina vain:


älkää katsoko aurinkoon
älkää katsoko aurinkoon
no minä kurkotin, ja minä katsoin
minä kurkotin kaulani nähdäkseni

nyt kehotan muitakin katsomaan
pimeässä hiljaa, kaiken nähneenä
sokeana potilaana isken päätä sängynpäätyyn ja kyselen
että mikä on ihmisen virka sitten
kun ylämäki loppuu pystyseinään
ja toteaa ettei löytänyt asiaa
jonka edestä taistella tai kuolla

luova, äkkivanha, kaksikymmentäseitsemän
minustako yhteiskunnan kantava voima
en kykene edes lyömään tajuani kankaalle

oikeassa maailmassa lihani on velttoa
ajatus löysää ja tarpeetonta
mutta luovana hulluna tiedän tarpeeksi
kirjoittaakseni laulun joka kertoo

ja se laulu kertoo
ja se laulu kertoo
ja se laulu kertoo

masennuksesta, alkoholista
heikkoudesta, rakkaudesta
alemmuudesta, pelkotilasta
tappohalusta, itsemurhasta
vihan tunteesta
vihan tunteesta
vihan tunteesta "

np: Stam1na - Meidänkaltaisillemme