Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

( Shh )


Neljä tuntia unta yössä vaihtui yhtäkkisesti kahdeksaan, ja mä olen ollut enemmän sekaisin kuin aikoihin - mutta huomaako sitä mistään, enää? Kosketus kaikkeen on kadonnut. En ole ikinä sama kahta hetkeä peräkkäin. Teen liikaa, en muista mitä teen, en tiedä mitä teen, teen vain. Ja väsyttää, väsyttää niin - tekeminen ja kaikki muu. Tunnin aikana käyn läpi kaiken aggressiivisesta raivosta lamaannukseen, ilosta ja onnesta epätoivon synkkiin syövereihin. Tätä vähintään kuusitoista tuntia vuorokaudesta, sillä onnekseni nukun ne kahdeksan. Ja toisaalta tiedän kokemuksesta, että nukkuminen vähentää mun kontrollia kaiken suhteen. Mitä enemmän nukun, sitä enemmän olen sekaisin ja epävakaasti kiepun läpi päivien saamatta otetta mistään - karuselli, maailmanpyörä, syöksylasku, laskuvarjohyppy ilman varjoo.

Siedän hyvin vähän yhtään mitään. Oloja vaikeuttaa ihmiset, yksinäisyys, tekeminen, tekemättömyys, nukkuminen, nukkumattomuus, asioista puhuminen ja puhumattomuus, äänet ja hiljaisuus, hengittäminen, hengittäminen, hengittäminen, hengittäminen. Oon unohtanut syödä ja sen takia kai turvottaa niin että ahdistaa, koska yhdistän turvotuksen ylipainon vuosiin - niihin vuosiin vuoden 2010 alusta vuoden 2015 loppuun, vuosiin jotka tahtoisin elämästäni eniten poistaa. Syöminen aiheuttaa ajoittain räjähtävää ja jäytävää päänsärkyä, johon ei auta särkylääke tai lepo tai kylmä tai pimeys. Oon käynyt keskusteluja oikeiden ihmisten kanssa pääni sisällä vaikka kuinka ja kauan, mutta tällä viikolla ne vastasivat ensimmäistä kertaa. Pidin monologia hoitajalleni, ja tämä vastasi. Meillä oli oikea keskustelu, ja näin kuinka kaiken alla hoitajalla oli Järjestön mattahopeinen, kaikki piirteet peittävä asu. Se, jota ne valvontahuoneessakin käyttävät. Asiat loksahtelivat, ja nauroin epäuskoisena koska tiedän ettei tähän auta lääke tai keskustelu, ja mä vain uppoan, ja ihmiset pahimmillaan kertovat miten en vain yritä ja teen kaiken väärin - aina ja ikuisesti saan kuulla siitä, vaikka se yhtenä osana ajoi minut tähän hulluuteen. Älkää saatana olko niin tyhmiä. Vain minä voin tietää, vain minä. Yksin minä.

Tavallaan tämä elämä alkaa jo väsyttää.

- -

Stam1na on minusta tietämättä kirjoittanut jotenkin harvinaisen oikein nämä minunkin päiväni - tuntoni ja ajatukseni ja kokemukseni - jo vuosia sitten - erityisesti nämä päiväni, kaikkien vuosien jälkeen, edelleen ja aina vain:


älkää katsoko aurinkoon
älkää katsoko aurinkoon
no minä kurkotin, ja minä katsoin
minä kurkotin kaulani nähdäkseni

nyt kehotan muitakin katsomaan
pimeässä hiljaa, kaiken nähneenä
sokeana potilaana isken päätä sängynpäätyyn ja kyselen
että mikä on ihmisen virka sitten
kun ylämäki loppuu pystyseinään
ja toteaa ettei löytänyt asiaa
jonka edestä taistella tai kuolla

luova, äkkivanha, kaksikymmentäseitsemän
minustako yhteiskunnan kantava voima
en kykene edes lyömään tajuani kankaalle

oikeassa maailmassa lihani on velttoa
ajatus löysää ja tarpeetonta
mutta luovana hulluna tiedän tarpeeksi
kirjoittaakseni laulun joka kertoo

ja se laulu kertoo
ja se laulu kertoo
ja se laulu kertoo

masennuksesta, alkoholista
heikkoudesta, rakkaudesta
alemmuudesta, pelkotilasta
tappohalusta, itsemurhasta
vihan tunteesta
vihan tunteesta
vihan tunteesta "

np: Stam1na - Meidänkaltaisillemme

2 kommenttia :

  1. En tiedä, voiko tälle tehdä mitään, mutta yhtä epätodellista kaikki, menneisyys ja nykyisyys. Se kaikki mitä muistaa ja on muistamatta. Ihmiset sanoo vian olevan ainoastaan asenteessa, et yritä tarpeeksi, laiska. Todellisuudessa tietämättä millaista se on, kun et oikeastaan aina tiedä, kuka olet ja kenen elämää elät, vai elätkö edes.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tästäkin postauksestasi, Elina! Samaistun voimakkaasti sinuun, teksteihisi ja blogisi kuviin, ja tuo kuvasi peilistä ja sinusta on huippuhyvä: kiitos!!!

    Auringon valon tuomisen sisäiseen pimeyteen täytyy tapahtua hyvin pieninä annoksina.

    Valoa, voimia ja iloa, Elina!

    T. Toipilas

    VastaaPoista