Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

torstai 23. helmikuuta 2017

Tarina ei etene todellisuutta vastaavassa kronologisessa järjestyksessä

Tuntuu että mitä enemmän puran rakentamiani aitoja pois ympäriltäni, sitä huonommalta tilanne tavallaan näyttää. Toistain vain olevani loputtoman väsynyt - ei, en sillä tavalla väsynyt, kyllästynyt, tarkoitan kyllästynyt, ihmiset vain käyttää sanaa väsynyt, ne ymmärtää sen paremmin, se lipsahtaa helposti. Kerron miten en sovi. Miten kohtaan jatkuvia väärinymmärryksiä puolin ja toisin. Hoitaja hämmentyy, hätkähtää, nytkähtää monelle tuskin huomattavasti, mutta minä huomaan, kun kerron että tuntemattomat ihmiset tahtoivat että kuolen. "Mitä sä oikein kirjoitit?" Sanoin etten tiedä mikä siinä lopulta oli pahaa - varsinkin kun olin mielestäni tehnyt erityisen selväksi heti alkuun, tekstin muodossa myöskin, etten tarkoita mitään pahaa vaan päinvastoin. "Tappouhkauksia?" Niin no, en itse lukenut, en halunnut, meni yli, suojelin kaikkia näin. Mutta enemmän, tai luultavasti kuitenkin vähemmän (sillä ymmärsivätkö todella mitä puhuivat?), tosissaan oli ehdotettu sitä palkkamurhaajaa.

Puhutaan hoidosta. Sanon olevani kyllästynyt kun mikään ei auta, vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Kaikkea olen kokeillut, ja mielestäni enemmänkin. Käyttänyt aikaa tutkiakseni mahdollisia hoitomuotoja, ehdottanutkin joitain. Esimerkiksi lähettämässäni sähköpostissa kysyin mahdollisuutta keskustella lääkärin kanssa Latudasta. Siitä on vuoden alusta tullut erityiskorvattava. Hoitaja joutuu kysymään mitä se on. Lurasidoni...? Hoitaja sanoo ettei ole kuullutkaan. Lääkäri mainitsi sen kerran tapaamisessa kesällä, olit siellä myös. Itsehän olin tiennyt kyseisestä lääkeaineesta ainakin parin vuoden ajan. Ei voi sanoa ettenkö olisi yrittänyt etsiä apua, tietoa - mitä vain. Ilmaisen kuitenkin epäilykseni. Riski siihen, että lääkkeestä tulee jonkinlainen haitta - fyysinen tai psyykkinen - on kuitenkin aika suuri. Hoitaja on hetkeä aikaisemmin kai enimmäkseen vitsinä heittänyt etteivät he voi mulle lobotomiaa tarjota. Ei varmaan tiennyt, että olen sitä useamman vuoden ihan aidosti toivonut. Kuitenkin katsotaan lääkärintapaaminen jonnekin tulevaan, jotta voidaan keskustella kaikki asiasta.

Ei nimittäin ole paljoa vaihtoehtoja. Tavallaan helpotus, että kokonaisuus alkaa valjeta muillekin kuin mulle. Ehkä se vie minimaalisesti tunnetta yksinäisyydestä pois kun joku näyttää uskovan ja tunnustavan sen, minkä itse olet tiennyt koko ajan, mutta yrittänyt peittää parhaasi mukaan, koska se on ollut ainoa tapa selvitä. Hoitaja sanoo, etten mä voi luultavasti ikinä muuttua sellaiseksi kuin muut. "Sähän puhut kuin et kokisi olevasi ihminen." Vastaan, etten mä ole kokenut niin enää todella moniin vuosiin. Ihmettelen että miksi mä oikein tavallaan istun siellä, sillä jos mua ei voi muuttaa, ja ongelma olen minä, niin mitä on enää tehtävissä? Hoitaja myöntää, että todennäköisyydet sille että mussa tapahtuisi suurta muutosta kohti normaalimpaa ovat aika heikot. "Sitä tapahtuu, aina joskus." Se toteaa sen, minkä itse olen jo selvittänyt itselleni: multa puuttuu perusluottamus ihmisiin. Mä en edes vuosien jälkeen - vuosien, joiden aikana se toinen ihminen ei ole tehnyt mulle ikinä mitään pahaa, päinvastoin - kykene luottamaan. En siis kykene luomaan luottamuksellista hoitosuhdetta, ja luottamus kun ei ole sitä että kertoo asioita. Munhan on äärettömän helppo kertoa mistä tahansa kenelle tahansa. Sillä ei ole väliä, sillä mulle ihminen on paha ja epäluotettava alkuoletuksena. Vain harvat ovat voineet todistaa olevansa sellaisia, jotka voin katsoa neutraaleiksi. Heitä kohtaan tunnen etäisesti jotain, mitä voisin kutsua kiintymykseksi. Se on kuitenkin heikkoa, eikä sitovaa. Mä tiedän pystyväni katkaisemaan sen heikon säikeen koska tahansa. That's it, ja elämä jatkuu. Siksi tuntuisi sairaalta pyytää näitä ihmisiä arvostamaan erityisesti sitä. Tavallaan se on lahja minulle heiltä - lahja, jota he eivät ehkä edes halunneet antaa. Jälleen kerran minä saan, mutta tälle kertaa minä en vie.

Mutta ehkä pikkuhiljaa voitaisiin päästä kohti sitä, että kaikki voisivat myöntää että mun varsinainen kuntoutus on suurelta osin utopistinen ja jopa vahingollinen ajatus. Olen rakentunut niin, että näen jokaisen ihmisen uhkana, ja jokainen kohtaaminen tavallaan vahvistaa tätä tulkintaani - niin mä olen järjestäytynyt. Järjestelmä ruokkii itse itseään. Hoitajallekin myönnän, että on mahdoton uskoa niiden sanoihin, sillä kaikki mitä sanovat tuntuu vain aivopesulta. Tuntuu, että mua tahdotaan muuttaa - jälleen kerran, taas muiden takia, taas sellaiseksi kuin muut haluavat. "Kieltämättä tämä muodostaa aikamoisen ongelman hoidon suhteen." En kiellä, todellakaan. Varsinkaan kun luottamuksenpuutteeni vaatii aika kylmää, konkreettista faktaa kaikesta, eikä mielenterveyden suhteen mulle voida ikinä tarjota mitään käsinkosketeltavaa. Tää perustuu aina asioihin mielen sisällä. Ja ne eivät ole mulle mitään todellista - eihän niitä voi edes koskettaa. Ne eivät tunnu, kuten ei elämäkään tunnu. Mikään ei tunnu. Sanon etten saa enää mistään mitään, ja lähinnä olen lopettanut kaikenlaisen tekemisen. Olen vain. Olen kuulemma ristiriitainen, ja naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Totta helvetissä minä sen tiedän.

"Voisitko sä laskea ne suojat edes hetkeksi?" En, en, en en en en. Hoitaja kysyy miksen, ja sanon etten voisi vastata teoistani. Tavallaan pakenen itsestäni, ajatuksiin ja tunteentapaisiin, jotta olisin turvassa itseltäni. Edelleen kuulemma ristiriitaista. Ja hoitaja kysyy satuttaisinko sitä. Katseeni kiertää pientä huonetta samalla kun vastaan että tuskin koska ei siinä olisi järkeä. Yksi ihminen, ihan turhaa sellainen. Tiedän riskit. Psykiatrian polilla? Pitäisi olla todella sekavassa mielentilassa. Kyllä sitä on parempiakin vaihtoehtoja, tehokkaampia. En jaksaisi vaivautua. "Mikä estää sua satuttamasta muita?" En halua vankilaan. Edelleen, ainoastaan se. Siellä mua rajoitettaisi, siellä mua yritettäisiin muuttaa. Enkä mä siitä hyötyisi. Miksi tehdä asioita, joista ei hyödy mitään? Tämä on perustavanlaatuinen ongelma kohdallani.

Tuntuu että pian musta alkaa olla kuorittu kaikki se turha kasaamani kaunis ja pehmeä kerma poissa. Paljastuu, että kuorrutteen alla ei ollutkaan kakkua vaan tyhjä laatikko, laatikon sisällä lappu: haha mitä oikein kuvittelitte? Selitän hoitajalle miten ristiriitaista on olla ihminen, joka luontaisesti kaipaa laumaa ja kuulumista johonkin, mutta en vain sopeudu. En saa ikinä irti mitään muista, ja useimmiten minut suljetaan ulos. Liian outo, liian sairas. Vaikka en laske suojiani koskaan - en mä voi, minä olen yksi suoja, en voi riisua itsestäni itseäni - olin tänään ehkä aidoin mitä ikinä olen ollut polilla. Ehkä se herätti niitä. Ehkä ne vihdoin tajuaisivat että tarkoitan sitä kun sanon ettei mua saa kohdella silkkihansikkain koska se sattuu - nostaa vainoharhat pintaan ja ahdistaa. Mä tarvin faktat, ja että jos mä jotain ymmärrän niin sen ettei fakta ole mitään absoluuttista kuin sillä hetkellä jona se lausutaan. Se voi muuttua. Mulle voidaan sanoa jotain, mutta sitä voidaan muuttaa. Lopultahan fakta on ihmisen luomaa; mielipide, jonka jakaa asiansa yleisesti hyväksytyin ja luotetuiksi uskotuin keinoin vahvistanut joukko. Onko se totta? Ehkä hetken, jos niin uskoo. Ihmiseen ei voi lopulta kuitenkaan koskaan luottaa.

Ehkä mä joskus sopeudun tänne, ehkä en. Ehkä, jos löydän syyn miksi niin tekisin.


" maailmojen sota kolmosen aattona
käperryn kerälle odottelee saattoa
kerron itelleni iltasatuja
koska ulkona on paha, voinko valheessa asua?
ennen kai luulin et on oikee tapa olla
ja vaik yritin kybällä ni olin kai vaan nolla
ei oo normaali jos ei sovi normiin
ilman sopivaa sorvii luotin omiin sormiin
vähiten pettyy ku löytää oman polkunsa
itsensä kanssa syväs saunasolmussa
pysyn vaa sil et käyn sisäsessä solkussa
edes jonkunlaisessa tolkussa "
( Pyhimys - Sipuli )

np: Köyhä Jonne - Sensuroin itseäni (clean version)

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti