Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Väärin


Kaikki on liikaa. Tuntuu kuin jokin olio nakertaisi aivojani pala palalta. Hieman tästä, vähän enemmän tuolta. Hitaasti mutta varmasti mun aivot syödään reikäjuustoksi. Tää on mun aivoissa. Pelottaa.

Kirjauduin ulos sosiaalisesta mediasta. Poistin sovelluksia. Rajoitan. Ihmiset ovat liikaa. Tarvin rauhaa, hiljaisuutta. Normaalin, tai jopa vähän vähemmän normaalin, arjen näkeminen stressaa, ahdistaa. Se kaikki on niin kaukana minusta, minun arjestani. En kunnolla osaa käsittää sitä, käsitellä sitä. Eikö muiden päivät rakennu kuin minun? Käyvätkö muut todella jossain noin usein? Näkevät ihmisiä jatkuvasti? En ymmärrä.

Omasta mielestäni se oli hauska ja oivaltava juttu. Muut olivat eri mieltä. En jäänyt lukemaan loppuja kommentteja. Ensimmäiset seitsemän kertoivat jo tarpeeksi monisanaisesti kuinka kammottava ja epäinhimillinen olen. Kuulin ystävältä että myöhemmissä oli harkittu mm. palkkamurhaajaa jotta minusta päästäisiin eroon. En tiedä, mutta luulen ettei tuo ollut edes pahin kommentti. En halua tietää. Lopputulos: kaikki jouduttiin poistamaam, siivoamaan. niin paljon vihaa. Pilasin kai myös ystävän maineen. Olen kovin, kovin surullinen vaikka olenkin tottunut siihen että näin käy usein. Käsitykseni maailmasta on liian erilainen kuin muilla. Minä ja ihmiset emme sovi yhteen. En tahdo, tai aio, puhua tästä enää. Sattuu liikaa.

Huusin viimeisen avunhuutoni. Sanoin, että sen jälkeen nielen kaiken purematta. Mä en jaksa enää rimpuilla vastaan, yrittää uida vastavirtaan. Tunnen kuinka helppo olisi vain antaa mennä; vastata jokaiseen kysymykseen: kyllä, joo, aivan, tiesitte mitä minä en. Viimeisen kerran yritän saada järkeä mihinkään, pitää kiinni siitä miten itse koen tämän helvetin. Olenko heikko, vai vain eksynyt harhoihin? Pelkään huomista. En usko että minua uskotaan. Olen valehdellut ja salannut liikaa, johtanut harhaan. "Kuuluu oirekuvaan." Sitten päästän irti.

Haaveilen siitä että palaisin soihtuna. Kärventyisin. Jaksaisipa. Se vain on ainoa puhdas, kaunis ja hyvä tapa lähteä täältä; palaa. Edelleen. Se ensimmäinen toive, se kaunein toive. Olisipa voimat, olisipa tahto. Mä menisin. Mutta oon liian heikko huutamaan: apua. Mä annan sen viedä, mä annan niiden viedä. Itseni ulkopuolinen maailma repii ja paiskoo mua. Räsynukke. Olen väsynyt, mutta ei sillä väliä. Minä en vain sopinut tähän maailmaan.


np: nothing

3 kommenttia :

  1. En tiedä, ymmärrätkö, miten kovin hämmentävää on lukea asioita kuin omasta suusta (tai oikeastaan päästä)
    Toivottavasti otat aikasi, saat olla piilossa jos siltä tuntuu, uskon että sun elämässäsi oikeanlaiset ihmiset ymmärtää. Vaikka et välttämättä haluaisi uskoa tai luottaa, mutta mä uskon sua. Todella. En kyseenalaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. musta on hämmentävää miten moni on sanonut mulle että kuvaan juuri niiden tunteita. en tiedä, suhtaudun tähän aina aika erittäin skeptisesti. en nimittäin ole vielä koskaan kohdannut ketään, joka oikeasti olisi jakanut ajatusmaailmaani kovinkaan suurelta osin. tää on hei kohteliaisuus: se vähä mitä oon saanut irti susta blogisi kautta niin pääset varmaan lähimmäksi haha! (kyseenalainen kunnia, tiedän, mut ¯\_(ツ)_/¯)

      luotto joo tuskin pelaa, uskon kanssa on vähän myös niin ja näin. lähinnä koen aika itsetuhoiseksi kun mulla on vielä tunne että tosiaan on muutamia ihmisiä jotka eivät mene, lähde. että ehkä on muutama, joille en ole liikaa.

      Poista
    2. Kyseenalaisuuteen tottuu, mikä lienee syynä siihenkin. Kunnia kuitenkin, jos sen sellaisena saa ottaa. Ja joo, kyllähän se kieltämättä tuntuu jotenkin väärältä jos vielä on joku tai joitain, jotka ei suostu katoamaan.
      Mä taidan itse lähinnä kieriä sellaisessa omatuntohelvetissä ihmissuhteiden takia, kun en aina ymmärrä enkä osaa, se vie yllättävän paljon voimia jos pitää vielä omasta elämästäänkin selviytyä lisäksi. En taas tajua itekään mitä tänne kirjottelen mutta jospa sä tajuaisit.

      Poista