Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

maanantai 27. maaliskuuta 2017

27.3.2017


Dissosiaation olemassaolo ilmiönä osoittaa, ettei mikään ole totta eikä yhtään keneenkään kannata luottaa, sillä jokainen tahtoo pohjimmiltaan muille vain pahaa. Jokainen on uhka, jokainen on potentiaalisesti osa Järjestöä. En enää niele teidän paskapuheita, yrittäkää vain. Todistitte että kaikki mitä mulla oli, oli kuviteltua. En todennäköisesti ole itsekään olemassa kuin teidän simulaatiossanne. Mäkin osaan pelata. Jos kaikki menee kuitenkin teidän pussiinne, on aivan sama mitä teen. Häviö on taattu, aina. Mä en uskalla enää tehdä mitään, sillä pelkään sen olevan dissosiointia. Eihän mikään toisaalta ikinä olekaan totta. Unohdan aina, vaikka minulle hoetaan sitä viikosta toiseen. Dissosioit - kuvittelet olemattomia. Maailma on illuusio, minä olen valhe, te valehtelette. Mitään ei ole kuin mun pääni sisällä - että voisitteko nyt vaan sammuttaa tän? Ei oo enää mitään. En ole hullu, tiesin vain liikaa. Nyt voisin mennä.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

En anna enää muiden päättää mitä olen tai en


" ois helppo kelaa et täs ois ny jotain suurempaa
mut jotkut elää meiän synnitki viel uudestaan
hetki ku monumentti; pysähdy ja ihaile
munlaiset irvailijatkaan ei tällasesta pilaile
älä kysy mitä ottaisin tilalle
täs maailmas unettomat harhailijat menee vaa pilalle
tää ei oo voimalaulu, tää ei oo hoivalaulu
tää on "elämää vaan ei voi ennakoida" -laulu
ne varjon väriset kelat voi rauhas seuraa
jos on varma ettei hyppää voi huoletta seistä reunal
ja jos nää on mun vikat päivät täällä
tiedä et sä oot aina ollu syy lähtee ja jäädä
ja mä sanon sen vaa hyvällä
kato meist narreist sydäntä saa ettiä välillä vähä syvältä
ja ei oo vapautusta suorempaa
ku tietää minkä vuoksi tai luokse sä juokset se huojentaa

ajan tsygällä ja tsiigaan auringonsäteitä puissa
ja tajuun kuinka kaikki on mitätöntä
mä muistan psykedeelisen viiman
oon yrittäny liikaa
elän rikkinäisen kellon sisällä ja spiidaan
mun hermot on turtunu hermoilee
painajaiset porautunu suoraa pelkokertoimee
lapinlahden linnut vei kaalimaan kakarat nokassaan
mokataan ja puolitetaan tavara
ja jos siel ovel kolisi kuten olis siel poliisi
niin nykysin oon oikeesti et mitä sit vaik olisi
oon ku rauhanen - rauhallinen -
käynyt läpi sen kohtalokkaan solumuutoksen
halus olla pokenäyttelijä mut tuli vaa poke
tyrannosaurus anorex on syvyyssuuntaan sokee
ei tuki suuta nämä oraalinvartijat
mä lennän tuulen mukana ku hyppään partsilta

se mitä ennen pelkäsin
silloin kun vielä pakenin
nyt se mua kuljettaa
sylissään kuljettaa
mitä ennen pelkäsin
silloin kun vielä pakenin

mä olen vieläkin niin täynnä rakkautta
niin täynnä kaikkea; niin puhdas kaikesta "


np: Ruger Hauer - Kuljettaa

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vankilani


Kehtaan väittää, että mun tiedonkäsittelykykyä yliarvioidaan aika pahasti, sillä eiväthän ihmiset näe mun pään sisään - asia, jonka aika usein unohdan olevan totta. Musta saadaan usein irti vain suhteellisen hienosti esitettyä tekstiä - johtuu siitä, että mulla on kielellisiä kykyjä; osaan asettaa sanani ehkä paremmin kuin useat. Se ei kuitenkaan tarkoita juuri mitään muuta. Kävelevä tietosanakirja ei välttämättä ymmärrä mitään suurempaa. Mun on todella vaikea myöntää tätä, sillä pidän itseäni viimeiseen asti järkevänä faktaihmisenä, mutta mä olen lopulta todella huono tiedonkäsittelijä. Uuden oppiminen vaatii todella paljon aikaa, ja usein se silti asettuu päässäni väärin. Tulkitsen asioita vanhalta, jumiutuneelta ajatuspohjalta - minua valvotaan, Järjestö on kaikkialla, ja maailma on täynnä merkkejä jumalallisesta alkuperästäni jonka takia minut tahdotaan eliminoida. Silti mun oletetaan kykenevän järkevään ajatteluun, ja jos se murto-osa mitä ajatuksistani ulos annan osuu muiden näkökulmasta ns. oikeaan, saan kehuja - ajatuskuviosta, joka on lopulta aivan päin helvettiä. Vaikka lopputulos olisi suhteellisen "järkevä", en usko että kovinkaan usein päädyn siihen ns. tervettä reittiä pitkin. Ongelma? Kukaan ei enää usko jos sanon tästä. Mulla on paperilla korkea ÄO, mulla on näennäisesti hyvä kyky käsitellä asioita ja olen kielellisesti lahjakas. Tiedonkäsittelyni ei voi toimia väärin.

Mä en myöskään jotenkin osaa ilmaista itseäni lähellekään oikein. Yritän asettaa sanani niin, että ne tarkoittaisivat mitä tahdon sanoa, mutta lopulta ihmiset aina ymmärtävät väärin. Aluksi ehkä vaikuttaa siltä, että mua ymmärrettiin, mutta jos asiaa aletaan käsitellä syvemmin joudun huomaamaan miten eri tavalla näen ja koen asiat, enkä osaa ilmaista niitä oikein. Ihmiset olettavat että toimin ja tunnen tietyllä tavalla, ja jos yritän selventää etten tarkoittanut miten toinen asian ymmärsi, saan kuulla etten vain ymmärrä itseäni, että kyllä asia on enemmän niin kuin toinen sen tulkitsi. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että mun ongelmien perimmäisenä taustasyynä on jokin neurologinen - tai vastaava, kuitenkin enemmän rakenteellinen ominaisuus - kuin traumaperäinen syy. Traumoja on sitten kasaantunut siihen päälle, ja miksei olisi? Mut on koko elämäni ymmärretty väärin samalla kun olen itse tulkinnut ympäristöäni väärin. Dissosiaatio ehkä selittää kaiken - mutta mitäpä se ei selittäisi? Varmasti dissosioin, sitä en kiellä, mutta mun on todella vaikea uskoa että hyötyisin traumojen käsittelystä kun mulla ei yksinkertaisesti ole kykyä käsitellä niin monimutkaisia asioita, ja vielä sosiaalisessa ympäristössä. Ja eniten tässä sotkee kai se että pystyn tunnistamaan tämän ongelman, ja usein tuntuu että se riittää syyksi vähätellä koko ongelma olemattomaksi.

En tiedä, mutta jostain syystä musta tuntuu kovin väärältä että olen alkanut pelätä hoitoa (ja ihmisiä yleensä) sen takia että kohdallani hoidetaan dissosiaatiohäiriötä. Olen yrittänyt sanoa tästä useasti - se on tulkittu dissosiatiiviseksi oireeksi. Paniikki nostaa päätään joka ainoa kerta kun kuulen sanan "dissosiaatio" - en ymmärrä sitä, se ei sovi mun sisäiseen maailmaan, vaikka se toki selittää paljon (mutta mitäpä se tosiaan ei selittäisi). Mulle hoetaan "ei hätää" - ja hämmennyn, sillä en koe turvattomuutta tai pelkoa. Pelko nousee vasta kun mun annetaan olettaa, että on syytä olla peloissaan ja huolissaan. Ympäristö, joka on täynnä merkkejä näkymättömiltä tahoilta, on muuttunut ympäristöksi täynnä merkkejä siitä kuinka kaikki mun ympärillä on sairasta ja tahtoo mulle vain pahaa. Jos ennen pelkäsin ja uskoin että ihmiset tahtovat pahaa, nyt mulle on osoitettu että ihmiset todella tahtovat pahaa. En ollut väärässä, äänet eivät olleet väärässä, ajatukset eivät olleet väärässä. Minä olen erityislaatuinen ja minulla on tehtävä. Olen koe, olen testi. Tämä pitää vain läpäistä; lukea merkit ja valita oikein.

Oliko kovin loogisen kuuloinen ajatusketju? Itse en koe niin, vaikka tuo on malli jolla ajattelen. Mutta dissosiaatio sanoo: täysin normaalia, sinun kuuluukin ajatella näin, et voisi ajatella muutoin, tämä on sinun kohdallasi täysin normaali ja sallittu tapa ajatella. Ja minä pelkään. Pelkään niin. Tästä pitäisi puhua, tästä pitäisi pystyä keskustelemaan loogisesti. Minun oletetaan pystyvän siihen - minun pitäisi pystyä siihen. Menen sekaisin pelosta ja ristiriitaisesti informaatiosta. Muiden sanat eivät vastaa kokemustani. Ketä uskon - ja miksi uskoisin? Dissosiaatio ja teoriat sen taustalla opettavat, ettei ihmisiin voi luottaa, ettei omaan kehoon voi luottaa, ettei omaan mieleen tai muistiin voi luottaa. Miten kukaan voisi sellaisen tiedon jälkeen kyetä käsittelemään asiaa? Keskustelemaan siitä? Miten puhua traumoista, joita ei käsitä tapahtuneen? Ymmärrän mihin dissosiaatiohäiriön teoria pohjautuu - kyllä mä olen lukenut, sadasti, voin vannoa. Mutta se ei vaan istu mun päähän omalla kohdallani. Yritän, yritän ihan helvetin kovin. Kyllähän sen täytyy istua. Muut sanovat niin, ja minulle on sanottu etten ole kykenevä arvioimaan omaa itseäni ja ajatusteni todenperäisyyttä. Myöskään muistikuviini ei kannata liiaksi luottaa. Mä olen muokannut todellisuuttani aina vain enemmän sellaiseksi, että sopisin edes johonkin - edes dissosiaatiohäiriöiseksi. Mutta en mä sovi. Mä en saa itseäni sopimaan. Tämä ei tunnu oikealta. Ei yhtään, ei vieläkään. Vain väärältä, ahdistavalta, pelottavalta, uhkaavalta. Vähemmästäkin ihminen dissosioi.

Ja nyt olisi kai sopiva kohta jokaisen, jolle aihe päähän asettuu, tulla kertomaan kuinka tämä on aivan normaalia. Olen kuullut sen, olen kuullut lukuisia kertoja. Että tietenkin se on uhkaavaa, sehän uhkaa minun dissosiatiivista persoonallisuuden rakennetta. Mutta helvetti, mikä dissosiatiivinen persoonallisuuden rakenne? Mulle tärkeistä ja läheisistä ihmisistä on tullut hirviöitä, jotka tahtovat mulle vain pahaa - ovat aina tahtoneet. Enkä mä voi puhua tästä itseäni ulos. Mitä ikinä sanonkin, se on dissosiaation ääni joka vääristää kaiken. En voi olla väärässä, en oikeassa. Olen vankina tässä helvetissä johon päädyin vain yrittämällä saada apua siihen että jokin maailmassa ei asetu oikein minun ja muiden välillä. En edelleenkään väitä ettenkö dissosioisi, tai etteikö persoonani olisi muutenkin enemmän tai vähemmän vinksallaan, mutta en vain voi nähdä sitä syynä vaan enemmän seurauksena siitä että jokin muu, jokin syvempi, on väärin, ja sen takia olen joutunut jatkuvasti tilanteisiin joissa minä ja maailma emme toimi samalla taajuudella.

Mä olen peloissani ja raivoissani syyttänyt perhettä ja lähisukua mun tuhoamisesta, vaatinut niiltä selityksiä ja todisteita. Jokainen on järjestelmällisesti itkenyt hämmentyneenä ja lannistuneena ettei osaa selittää, ettei tiedä mistään mitään, että on peloissaan mun puolesta ja siitä että saanko ollenkaan apua. Mitä sanoo dissosiaatio? Valehtelevat, kaikki, jokainen. Häiriintyneitä yksilöitä, jotka nauttivat toisten manipuloinnista. Lahjakkaita näyttelijöitä alusta loppuun - jokainen. Nykyään näen vain uhkaa ja sairautta jokaisessa kohtaamassani ihmisessä. Tämä on normaalia, tämä on sallittua - olet vain niin kovin traumatisoitunut. Itse en tiedä minkä takia, mutta sekin kuuluu asiaan. Minun kohdallani - korostan vielä että minun kohdallani - en vain saa tätä istumaan yhtään mitenkään yhtään mihinkään. Dissosiaatio oikeuttaa jokaisen mua häiritsevän oireen, ja tekee niistä normaaleja. Niihin ei auta kuin terapia, johon en ole kelpoinen. Mä olen uponnut kovaa vauhtia ja todella syvälle viimeisten parin vuoden aikana. Olkoon syy mikä tahansa, jokin on tällä hetkellä kovin väärin, mutta mä en voi saada sitä ilmaistuksi niin että mut oikeasti kuultaisiin. Ja jos dissosiaatio ei riitä selittämään, voidaan aina vetää esiin psykoosikortti - sanoa, että hetkellinen psykoottinen häiriö, menee ohi, ei kannata uskoa mitä se sanoo, palaa pian dissoilevaksi, ja silloinkaan ei kannata uskoa mitä se sanoo. Ei siihen voi luottaa - eikä kukaan muuten enää luota.

Psykoterapian soveltuvuus; kenelle ja koska (yksilöllinen kuntoutus): 
- - Joihinkin mielenterveyden häiriöihin liittyy muun oireiston lisäksi tiedonkäsittelyn vaikeuksia kuten muistin ja keskittymisen hankaluuksia. Ne voivat osaltaan vaikuttaa kuntoutumisen etenemiseen tai kuntoutusmuodon valintaan. - -
Kuntoutusmuodoista säännölliset ja vuorovaikutteiset menetelmät edellyttävät riittäviä voimavaroja, sitoutumiskykyä ja valmiutta vastavuoroiseen kanssakäymiseen. Erityisesti psykoterapia edellyttää riittäviä keskustelu- ja itsehavainnointitaitoja sekä vahvaa henkilökohtaista motivaatiota. Näin ollen se ei ole sopiva hoito silloin, kun sairaus tai oireilu on hyvin vaikeassa vaiheessa.
Psykoterapia 
Psykoterapia on keskeinen lievien ja keskivaikeiden mielenterveyden häiriöiden hoitomuoto. Psykoterapian tavoitteena on joko poistaa psyykkiset oireet tai lievittää niihin liittyvää kärsimystä. Psykoterapiassa psyykkisiä oireita aiheuttavia asioita käsitellään keskustelemalla. Tarvittaessa voidaan käyttää erilaisia oireita tuottavien toimintatapojen tunnistamista ja muuttamista helpottavia harjoitteita. 
Psykoterapeutin työtä voivat ohjata erilaiset teoreettiset lähestymistavat. Keskeisiä suuntauksia ovat kognitiivinen terapia, kognitiivinen käyttäytymisterapia, psykodynaaminen terapia, kognitiivis-analyyttinen terapia sekä erilaiset perhe- ja ryhmäterapiat. Käyntitiheys vaihtelee terapiasuuntauksesta riippuen yleensä yhdestä kahteen kertaan viikossa. 
Psykoterapiaa ohjaavat asiakas- ja potilastyötä koskevat lait, asetukset ja ammattikäytännöt sekä eettiset periaatteet. Psykoterapeutti on määritelty Suomessa terveydenhuollon ammattihenkilöksi, jolloin häntä sitovat samat hoitotoimintaa koskevat vaatimukset kuin muitakin terveydenhuollon ammattihenkilöitä. 
Psykoterapia voi olla lyhytkestoista (6-20 kertaa), jolloin keskitytään henkilöä eniten haittaavien, määriteltyjen ja rajattujen ongelmien käsittelyyn. Pitkäkestoinen terapia taas voi olla jopa usean vuoden kestävää, ja siinä pyritään laajamittaiseen persoonallisuuden ja toimintatapojen tunnistamiseen ja muuttamiseen. Onnistuneen psykoterapeuttisen hoidon myötä asiakas oppii taitoja, joita voi hyödyntää arjessaan myös hoidon loputtua. 
Jos työ- tai opiskelukyky on mielenterveyden häiriön vuoksi uhattuna, Kela korvaa kuntoutuspsykoterapian kustannuksia.

Olen todella väsynyt tähän kaikkeen - ei, hetkinen, anteeksi, olinkin väärässä, unohdin; olenkin vain hankala potilas.

np: Mors Principium Est - I Am War

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Soljuu




En puhu, en ota yhteyttä. Viesti silloin, toinen tällöin. Satunnainen keskustelu - jos se on yhtään pidempi, ahdistun. Pää sekoaa, ajatukset pyörii, uppoan. Mutta täällä tyhjyydessä on hyvä. Mä herään aamulla enkä ensimmäisenä koe stressiä - enhän mä koe mitään. Mä nousen ylös, vien koiran lenkille ja ruokin sen. Illalla sama. Päivät kuluvat, en huomaa, eikä se tunnu lainkaan pahalta. En tiedä onko mulla hyvä olla (mitä on hyvä olo?), mutta tiedän ettei mulla ole paha tai vaikea. Mä en ole mitään, en edes yritä ottaa kiinni mistään. Aika katoaa, ja mä annan sen mennä. Keinun puhtaassa rauhassa. Oon leiponut leipää, ja jaksanut kantaa kamerani ulos pitkästä aikaa (en tosin löytänyt mitään kuvattavaa silloin; ylläolevat räpsitty lenkillä puhelimella). Välillä hymyilyttää. Jos muistan mikä odottaa kuplan ulkopuolella, työnnän sen pois. Miksi mun pitäisi antaa pahan ja ahdistavan koskettaa? Miksi mun pitäisi sietää epätoivoa ja toivotonta tilannetta? Näin ei ehkä ole hyvä, mutta ainakaan näin ei ole myöskään paha. Näin ei ole mikään kuin rauha ja tyyni, hiljainen mieli. En pelkää nukahtaa, en pelkää herätä. En ole, en ole - pelkkää rauhaa vain. Aika soljuu mun ohi ja läpi. Mä hengitän, eikä se jatkuvasti satu. (Tän tekstin kirjoittaminen laukaisi järkyttävän ahdistuksen - ajattelin ihmisiä, ajattelin sitä normaalia elämää josta en saa kiinni... ajattelin. Oksettaa)

np: Blind Channel - Another Sun

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Kuin ois taas 2007

En kirjoita. En. En saatana kirjoita. En - ja silti olen tässä ja kirjoitan. Pää huusi: pitää saada purkaa, kirjoita! Yritin sanoa vastaan. Tiedän ettei tämä ole hyväksi. Asioiden pohtiminen, tunteiden käsittely ja nimeäminen, ajatusketjujen järjestäminen... mitä se on ikinä minulle antanut? Epätoivoa, ahdistusta, harhaisia pelkotiloja, lannistumista, väsymystä, kyllästymistä - ei mitään hyvää. Mun ois kai helpoin kun pää olis tyhjä, aivoissa ei toimintaa. Varmasti olisi. Mutta on niin kovin vaikea päästää irti siitä ainoasta joka tuntuu mieluisalta täällä. Olenko siis itsetuhoinen kun ajattelen? Tavallaan, kyllä. Asioiden käsittely ei ole mulle. Mä olen tehnyt sitä aika monta vuotta, ja suunta on ollut vain kohti pohjaa - syvemmälle, syvemmälle. Täältä loppuu happi, mutta mä olen oppinut tulemaan toimeen ilman sitä. En mä hengitä enää kuin harvoin - miksi hengittäisin? Ei ole syytä, ei halua. Odotan vain että keuhkot jäykistyy, liike lakkaa, hengitys pysähtyy. Odotan; aikaa mulla on.

Vuoden 2017 ensimmäiset ääneen sanonut sanani taisivat olla "huomenta" ja "tuntuu ihan kuin ois taas 2007" - ja miten todelliselta se tuntuu edelleenkin! 2007 on kaikkialla, mutta jokin on eri tavalla; sieltä pohjalta puuttuu sekavuus - sekoaminen -, pelko, pakokauhu, epävarmuus. Tilalla on tyhjä, autio rauha, joka puristaa itseään kasaan ja samaan aikaan laajenee äärettömästi työntäen esteet rauhallisella väkivallalla pois tieltään. Ja liian moni asia etenee kuin silloin, enkä pidä siitä lainkaan. Muistan liian hyvin loppuvuoden 2007. Päiväkirjan sivuilla naurua, hauskoja juttuja - ja uhriverta omasta kehostani. 2007 mä tipuin, tipuin hiljaa ja rauhallisesti. Vajosin huomaamatta itseltäni ja muilta. Kaikki jäi, ja paljon uutta tuli tilalle. Ääniä, itsetuhoa, pelkotiloja, vainoharhoja, pakkotoimintoja, suunnitelmia, suunnitelmia, hymyjä kun pään sisällä liikkui kauniita ruumiita. Ehkä tää on revanssi? Ehkä tällä kertaa mä pääsen pakoon.

Soitin aamulla uudestaan terveysneuvoon ja sain lääkärille ajan. Pikkuhiljaa alkaa kaduttaa, ja alan ymmärtää että luultavasti olen menossa taas kerran turhaan. Pelottaa, sillä alkaa näyttää siltä että enenevässä määrin alan ravata somaattisella puolella inisemässä vaivoista, joille ei lopulta löydy mitään syytä. Ei kukaan muu ole ikinä tuntenut mun polvien narinaa. Kukaan muu ei kuule kuinka ne poksuu, nitisee, natisee, ratisee, rutisee - ja jos ne tosiaan niin kovaäänisesti valittavat kuin miltä se omaan korvaani kuulostaa niin miten muut olisivat voineet olla huomaamatta? Tässä on kuitenkin ollut viisitoista vuotta aikaa huomata. En myöskään haluaisi perua aikaa, sillä sekin on mielestäni jotenkin outoa. Taas sama ongelma kuin aina tehdessäni jotain: lopputuloksena minulle koituu stressiä ja kokemus siitä että olin taas väärin, ja kukaan muu ei myöskään saa mitään. Win-win -tilanteen vastakohta; pelkkää häviötä. Mitä helvettiä tällaisissa tilanteissa tehdään? Ei ainakaan pitäisi kirjoittaa ja/tai ajatella asiaa. Ahdistus vain kasvaa ja huomaan entistä paremmin omat virhearvioni ja väärät ajattelutapani - suuntaan ja toiseen. (Ja huomautukseksi: en viittaa tuolla väärällä olemisella siihen että kokisin olevani väärin - en koe. Se tulee minun ulkopuoleltani; minun annetaan ymmärtää että minä olen erilainen. Ja siitähän tämäkin kertoisi: olen sairas, mutta en fyysisesti kuten kuvittelin. Minun havaintokykyni ei toimi oikein. Minä en osaa tulkita tätä maailmaa kuten muut - ja se vie minut niin kauas kaikista muista. Sekin.)

Uudestaan ja uudestaan... en ole vielä koskaan kohdannut yhtään ihmistä, jonka kanssa olisin tuntenut jonkinlaista syvempää ymmärrystä ja yhteyttä. Monesti olen luullut niin, voin myöntää sen. Todella, todella monesti. Mutta se tunne haihtuu nopeasti, jää yksipuoliseksi. Muut löytävät minusta itsensä - tietenkin, olenhan kaikkea, ei minusta voi löytää kuin itsensä! - mutta minä en löydä itseäni kenestäkään. Olen yrittänyt muuttua ja sopeutua. Kokeillut kaikkea; jos olen vähän enemmän näin ja vähän vähemmän näin niin toimisiko se? Ei toiminut, ei ikinä toiminut. Joten olen yrittänyt nykyään olla mahdollisimman minä. Usein onnistun. Useat pitävät minusta edelleen. Minäkin pidän itsestäni, ainakin enemmän kuin ennen. Mutta olen edelleen kovin erilläni muista. En kykene siihen ajatusmalliin, en istu niihin arvoihin. Aina hetkittäin mussa herää toivo - jos sittenkin? - joka murtuu uuteen pettymykseen. Ihmisten ajatukset tuntuvat pinnallisilta, yksipuolisilta ja yksinkertaisilta. Ja siitä olen kai kateellinenkin. Mä en ole saanut mitään siltäkään että ajattelen paljon - vaikka pidänkin ajattelusta. Olen vain joutunut kohtaamaan itseni ja toteamaan etten koskaan voi tietää mitään. Olen joutunut näkemään virheitä itseni lisäksi muissa - niin paljon virheitä, koko ajan. Ja niin paljon sokeutta ja välinpitämättömyyttä niille, varsinkin räikeimmille. Ja jos puhun tästä saan kuulla olevani ylimielinen, ajattelematon, sydämetön, yksinkertainen ja suoranaisesti vain puhdas idiootti. Mitä tässä sitten uskoisi - onneksi en osaa uskoa mihinkään. Syy siihen katsoo tuhansin kasvoin jokaisesta peilistä, jokaisena aamuna, uudestaan, uudestaan.

Ehköhän mä ole sitten vain patologisesti asennevammainen - tilanne, joka pitäisi korjata asenteenmuutoksella, sekin. Olen kuullut sen niin monesti - ryhdistäydy! älä valita! mene lenkille! lopeta asioissa vellominen! käy ne läpi! kyllähän sä nyt hei pystyt! - että nykyään vain tunnen automaattista ja syvää vastenmielisyyttä jokaista kohtaan, joka yrittää neuvoa (oli tarkoitus sitten oikeasti hyvä tai enemmänkin ivallinen). Kai on normaalia että jossain vaiheessa ihminen ei vain jaksa, että jossain vaiheessa ihmisen on pakko alkaa suojautua jopa avulta koska vaikka sitä kuinka yrittäisi ottaa vastaan niin kaikki vain menee enemmän solmuun? Ja viitaten somaattisiin oireisiini ja niistä valittamiseen voin todeta että koko ajanhan tää kääntyy enemmän ja enemmän suuntaan että jokainen yritykseni saada apua (yhtään mihinkään) sotkee kokonaisuutta, kasvattaa diagnoosilistaa (joista jokainen on "määrittämätön") ja syventää epätoivoa. Mitä tehdään kun ei ole enää edes sitä umpikujaa - pelkkää tyhjää, valkoista avaruutta? (Olenko sittenkin kuollut? Kuolema on valkoinen.) Pitää harkita nyt se terveyskeskusaika. Jos vaikka tuleekin jotain oikeasti akuuttia ja häiritsevää, ja tuohonkin menisi kuitenkin rahaa. Sen verran kuitenkin osaan itseäni hallita että vaikka impulsiivisesti hainkin apua vaivaani niin harkitsen miten tilanteesta kannattaa hankkiutua ulos, vai kannattaako. Ja tästä päästään siihen, ettei ajattelu tai asioiden tekeminen koskaan johda kohdallani mihinkään hyvään. Että kai pitäis vaan - -, haha, saatana, naurettavaa.


" en oo ettimäs syyllist; gepsi on paskan
aina kosto mieles mut tänää ei jaksa
ei elämäst jää pysyvii arpii keneenkää
ku lopult se on vaa ohimenevää "

np: Pyhimys - Costa Rica