Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Kuin ois taas 2007

En kirjoita. En. En saatana kirjoita. En - ja silti olen tässä ja kirjoitan. Pää huusi: pitää saada purkaa, kirjoita! Yritin sanoa vastaan. Tiedän ettei tämä ole hyväksi. Asioiden pohtiminen, tunteiden käsittely ja nimeäminen, ajatusketjujen järjestäminen... mitä se on ikinä minulle antanut? Epätoivoa, ahdistusta, harhaisia pelkotiloja, lannistumista, väsymystä, kyllästymistä - ei mitään hyvää. Mun ois kai helpoin kun pää olis tyhjä, aivoissa ei toimintaa. Varmasti olisi. Mutta on niin kovin vaikea päästää irti siitä ainoasta joka tuntuu mieluisalta täällä. Olenko siis itsetuhoinen kun ajattelen? Tavallaan, kyllä. Asioiden käsittely ei ole mulle. Mä olen tehnyt sitä aika monta vuotta, ja suunta on ollut vain kohti pohjaa - syvemmälle, syvemmälle. Täältä loppuu happi, mutta mä olen oppinut tulemaan toimeen ilman sitä. En mä hengitä enää kuin harvoin - miksi hengittäisin? Ei ole syytä, ei halua. Odotan vain että keuhkot jäykistyy, liike lakkaa, hengitys pysähtyy. Odotan; aikaa mulla on.

Vuoden 2017 ensimmäiset ääneen sanonut sanani taisivat olla "huomenta" ja "tuntuu ihan kuin ois taas 2007" - ja miten todelliselta se tuntuu edelleenkin! 2007 on kaikkialla, mutta jokin on eri tavalla; sieltä pohjalta puuttuu sekavuus - sekoaminen -, pelko, pakokauhu, epävarmuus. Tilalla on tyhjä, autio rauha, joka puristaa itseään kasaan ja samaan aikaan laajenee äärettömästi työntäen esteet rauhallisella väkivallalla pois tieltään. Ja liian moni asia etenee kuin silloin, enkä pidä siitä lainkaan. Muistan liian hyvin loppuvuoden 2007. Päiväkirjan sivuilla naurua, hauskoja juttuja - ja uhriverta omasta kehostani. 2007 mä tipuin, tipuin hiljaa ja rauhallisesti. Vajosin huomaamatta itseltäni ja muilta. Kaikki jäi, ja paljon uutta tuli tilalle. Ääniä, itsetuhoa, pelkotiloja, vainoharhoja, pakkotoimintoja, suunnitelmia, suunnitelmia, hymyjä kun pään sisällä liikkui kauniita ruumiita. Ehkä tää on revanssi? Ehkä tällä kertaa mä pääsen pakoon.

Soitin aamulla uudestaan terveysneuvoon ja sain lääkärille ajan. Pikkuhiljaa alkaa kaduttaa, ja alan ymmärtää että luultavasti olen menossa taas kerran turhaan. Pelottaa, sillä alkaa näyttää siltä että enenevässä määrin alan ravata somaattisella puolella inisemässä vaivoista, joille ei lopulta löydy mitään syytä. Ei kukaan muu ole ikinä tuntenut mun polvien narinaa. Kukaan muu ei kuule kuinka ne poksuu, nitisee, natisee, ratisee, rutisee - ja jos ne tosiaan niin kovaäänisesti valittavat kuin miltä se omaan korvaani kuulostaa niin miten muut olisivat voineet olla huomaamatta? Tässä on kuitenkin ollut viisitoista vuotta aikaa huomata. En myöskään haluaisi perua aikaa, sillä sekin on mielestäni jotenkin outoa. Taas sama ongelma kuin aina tehdessäni jotain: lopputuloksena minulle koituu stressiä ja kokemus siitä että olin taas väärin, ja kukaan muu ei myöskään saa mitään. Win-win -tilanteen vastakohta; pelkkää häviötä. Mitä helvettiä tällaisissa tilanteissa tehdään? Ei ainakaan pitäisi kirjoittaa ja/tai ajatella asiaa. Ahdistus vain kasvaa ja huomaan entistä paremmin omat virhearvioni ja väärät ajattelutapani - suuntaan ja toiseen. (Ja huomautukseksi: en viittaa tuolla väärällä olemisella siihen että kokisin olevani väärin - en koe. Se tulee minun ulkopuoleltani; minun annetaan ymmärtää että minä olen erilainen. Ja siitähän tämäkin kertoisi: olen sairas, mutta en fyysisesti kuten kuvittelin. Minun havaintokykyni ei toimi oikein. Minä en osaa tulkita tätä maailmaa kuten muut - ja se vie minut niin kauas kaikista muista. Sekin.)

Uudestaan ja uudestaan... en ole vielä koskaan kohdannut yhtään ihmistä, jonka kanssa olisin tuntenut jonkinlaista syvempää ymmärrystä ja yhteyttä. Monesti olen luullut niin, voin myöntää sen. Todella, todella monesti. Mutta se tunne haihtuu nopeasti, jää yksipuoliseksi. Muut löytävät minusta itsensä - tietenkin, olenhan kaikkea, ei minusta voi löytää kuin itsensä! - mutta minä en löydä itseäni kenestäkään. Olen yrittänyt muuttua ja sopeutua. Kokeillut kaikkea; jos olen vähän enemmän näin ja vähän vähemmän näin niin toimisiko se? Ei toiminut, ei ikinä toiminut. Joten olen yrittänyt nykyään olla mahdollisimman minä. Usein onnistun. Useat pitävät minusta edelleen. Minäkin pidän itsestäni, ainakin enemmän kuin ennen. Mutta olen edelleen kovin erilläni muista. En kykene siihen ajatusmalliin, en istu niihin arvoihin. Aina hetkittäin mussa herää toivo - jos sittenkin? - joka murtuu uuteen pettymykseen. Ihmisten ajatukset tuntuvat pinnallisilta, yksipuolisilta ja yksinkertaisilta. Ja siitä olen kai kateellinenkin. Mä en ole saanut mitään siltäkään että ajattelen paljon - vaikka pidänkin ajattelusta. Olen vain joutunut kohtaamaan itseni ja toteamaan etten koskaan voi tietää mitään. Olen joutunut näkemään virheitä itseni lisäksi muissa - niin paljon virheitä, koko ajan. Ja niin paljon sokeutta ja välinpitämättömyyttä niille, varsinkin räikeimmille. Ja jos puhun tästä saan kuulla olevani ylimielinen, ajattelematon, sydämetön, yksinkertainen ja suoranaisesti vain puhdas idiootti. Mitä tässä sitten uskoisi - onneksi en osaa uskoa mihinkään. Syy siihen katsoo tuhansin kasvoin jokaisesta peilistä, jokaisena aamuna, uudestaan, uudestaan.

Ehköhän mä ole sitten vain patologisesti asennevammainen - tilanne, joka pitäisi korjata asenteenmuutoksella, sekin. Olen kuullut sen niin monesti - ryhdistäydy! älä valita! mene lenkille! lopeta asioissa vellominen! käy ne läpi! kyllähän sä nyt hei pystyt! - että nykyään vain tunnen automaattista ja syvää vastenmielisyyttä jokaista kohtaan, joka yrittää neuvoa (oli tarkoitus sitten oikeasti hyvä tai enemmänkin ivallinen). Kai on normaalia että jossain vaiheessa ihminen ei vain jaksa, että jossain vaiheessa ihmisen on pakko alkaa suojautua jopa avulta koska vaikka sitä kuinka yrittäisi ottaa vastaan niin kaikki vain menee enemmän solmuun? Ja viitaten somaattisiin oireisiini ja niistä valittamiseen voin todeta että koko ajanhan tää kääntyy enemmän ja enemmän suuntaan että jokainen yritykseni saada apua (yhtään mihinkään) sotkee kokonaisuutta, kasvattaa diagnoosilistaa (joista jokainen on "määrittämätön") ja syventää epätoivoa. Mitä tehdään kun ei ole enää edes sitä umpikujaa - pelkkää tyhjää, valkoista avaruutta? (Olenko sittenkin kuollut? Kuolema on valkoinen.) Pitää harkita nyt se terveyskeskusaika. Jos vaikka tuleekin jotain oikeasti akuuttia ja häiritsevää, ja tuohonkin menisi kuitenkin rahaa. Sen verran kuitenkin osaan itseäni hallita että vaikka impulsiivisesti hainkin apua vaivaani niin harkitsen miten tilanteesta kannattaa hankkiutua ulos, vai kannattaako. Ja tästä päästään siihen, ettei ajattelu tai asioiden tekeminen koskaan johda kohdallani mihinkään hyvään. Että kai pitäis vaan - -, haha, saatana, naurettavaa.


" en oo ettimäs syyllist; gepsi on paskan
aina kosto mieles mut tänää ei jaksa
ei elämäst jää pysyvii arpii keneenkää
ku lopult se on vaa ohimenevää "

np: Pyhimys - Costa Rica

1 kommentti :