Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Nielen kaikki ne sanat


kurkku verillä, kipeä
- huutoitkua heti aamusta.
"ei saa luovuttaa. ne ei voita tätä."

en saa henkeä, en jaksaisi nousta
yritän rämpiä läpi päivien - toimia -
sillä eihän saa jäädä märehtimään oloihinsa.

mä en luovuta
mä näytän niille.

mihin menisin enää?

kaikkialla pelkoja
paranoia huutaa
pallea rutistuu rusinaksi ajatuksen voimasta
keuhkot puristuvat kasaan samassa tahdissa.

oon tässä yksin.
enää yksin.
yksin - ja puren jos lähestyt.

pelot, paranoia.
en mä puhu enää.

np: Placebo - One of a Kind

tiistai 25. huhtikuuta 2017

- - enää

Peilistä katsovat rupiset kasvot, arpiset kasvot, tummat varjot tyhjien silmien alla. Välillä naamioin ne aurinkolaseilla jopa sisällä - valo saa silmäni kipuilemaan, pääni särkemään. Maaliskuun puolivälissä sain itsestäni vihdoin irti tarpeeksi että sain serkkuni kutsuttua luokseni. Hän leikkasi päästäni irti kolme kourallista takkuista hiusmöykkyä, ja vielä lisää. Hänestä hämmentävintä ei onneksi ollut takkuisuuden määrä vaan se miten siellä kaiken keskellä uusi hius oli täysin suoraa ja hyväkuntoista - takkuuntunut hius oli kuin kuollutta. Muistan kuinka hän kommentoi sitä samoin jo kuukausia aikaisemmin kun ensimmäisen kerran kysyin onko normaalia että ihmisen hius tuntuu sellaiselta. Peilistä katsovalla on siis lyhyet hiukset - asia, joka oli tarpeen kirjata myös psykiatrian papereihin. "Leikannut hiuksensa lyhyiksi." Ei mainintaa kertomastani syystä; oli vähän pakko. Ei mainintaa siitä että meinasin jättää tulematta sillä tiesin hiusteni herättävän huomiota ja pelkäsin. Onneksi sentään itse pidän näistä lyhyistä. Ne ovat helpot ja nopeat ihmiselle joita ei hiustenlaitto ole koskaan innostanut; näyttävät hyvältä vaikka makaisit koko päivän sängyssä.

Uudet silmälasitkin. Ne ovat pysyneet paljon paremmin nenällä kuin vanhat. Vieläkin ajoittain tuntuu siltä että pitäisi ottaa ne pois. Yleensä silloin silmät ovat syystä tai toisesta oudon tuntuiset - eivät kipuisat, mutta tunnen ne silti. Näkö tarkastettiin, silmät tarkastettiin. Hajataiton suunta oli toisessa silmässä hieman muuttunut. Totesivat samalla että vanhat lasini eivät voineet millään tuntua hyvältä päässä, sillä ne olivat aivan liian leveät minulle eikä niitä olisi saanut sopiviksi minkäänlaisella fiksulla operaatiolla. Ihmettelin; vastahan vuosi sitten ostin ne. "Mutta sä oot laihtunut niin paljon! Kyllähän sen nyt huomaa!" En vain tajua sitä. Tuntuu niin hyvältä, niin omalta. Kun keho on taas minun eikä muiden minulle langettama. En halua muistaa niitä kiloja, sitä vierautta jota kuka ei ottanut vakavasti. Psyykkinen vointi ennen fyysistä - ja olin psyykkisesti niin palasina että vitut fyysisistä ongelmista. Vasen silmä käyttäytyi myös harvinaisen laiskasti, ja pitää käydä näyttämässä sitä kesän jälkeen uudestaan. Itkin useita kertoja, sillä kerroin heti alkuun ettei mulla kyllä varmaan ole varaa uusiin laseihin - että tahtoisin vain tarkistuttaa onko silmissäni tapahtunut jotain mystistä sillä siltä tuntui. Minulle sanottiin että maksu järjestyy kyllä, tavalla tai toisella. Että kehittävät vaikka jonkun oman systeeminsä kunhan vain saan uudet lasit. "Kyllä sä ne ansaitset."

Jalat tuntuvat eri ihmisen jaloilta, mutta silti omilta. Kenen jalat minulla oli monen vuoden ajan? Kenen kädet? Niitä koristaa pienet, pyöreät arvet. En kykene keskittymään mihinkään jollen revi ihoani. Mukavat asiat, ikävät asiat - kaikki mihin pitää keskittyä. Nypin. Oikeastaan siinä haittaa ainoastaan perheen huolestuneet ilmeet, ja ajoittainen kipu istuessa. Osaan ohittaa ihmisten tuijotuksen kaupassa - enkä haluaisi katsoa niihin muutenkaan. Vainoharhat juoksevat välittömästi jos kiinnitän huomion siihen että ympärilläni liikkuu muita. Kaupungilla on helppo kävellä jos suljen muut pois. Jos näen ne ihmiset, muistan niiden tehtävän. Näen kaiken; merkit ja niiden ajatukset tunkeutuvat päähäni repien omani pois. Niiden huutavat ajatukset... Kaikki, arkiset ja vihaiset. Haluan pitää omani. Niinpä suljen maailman pois ja keskityn vain siihen mihin olin menossa ja mitä tekemässä.

Viime päivinä olen kadottanut taas sen pienen otteen minkä sain unesta. Kuusi ja puoli tuntia yössä keskiarvolla on tippunut kuuteen tuntiin. Ei ole nälkä. Pelkään vain - itseäni, ja sitä kuinka vähän olen peloissani. Pelkään asioita, joita en saisi pelätä. Pelkään pelkääväni vailla syytä. Pelkään että minut on aivopesty. Pelkään että minun ajatukseni eivät ole minun ajatuksiani, ja pelkään koska en voi tietää missä tarkoituksessa ne on päähäni asetettu. Pelkään tiettyjä sanoja, tiettyjä lauseita. Pelkään itkeä, sillä itku tarkoittaa lapsiosaa jota en itsessäni kykene tunnistamaan, ja minä pelkään antaa enemmän syitä uskoa että niin on. Että minussa olisi muita. Pelkään, sillä tämä pelkoni kuulemma vahvistaa sitä todellisuutta että minussa on muita. Pelkään, sillä kai minussa on jotain vikana sillä en usko tuohon kuin harhaisina hetkinä joina Järjestö valvoo, ajatukset istutetaan päähäni, varjot hengittävät pahaa ja kristityt ovat myyneet minun sieluni pornoteollisuudelle. Harhaisuus menee ohi, hengähdän helpotuksesta - ja minulle sanotaan että olen kadottanut otteeni todellisuudesta ja työnnän totuutta kauemmas. Jotenkin jään käsitykseen että valinta on minun ja teen sen tahallani.


En luota enää itseeni. Tunnenko mitään? Ajattelenko mitään? Ovatko ne minun käteni jotka painavat näppäimiä näppäimistöllä? Näen käteni, tunnen käteni - mutta ovatko ne minun kädet? Entä ajatukset, joita kirjoitan? Ovatko ne minun? Mistä tietäisin. Ehkä ne on istutettu minuun, ehkä vääristän niitä itse. Selässä painaa taakka että tämä kaikki pitäisi saada järjestykseen. En uskalla puhua kenellekään. Olen vieraantunut sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen väsynyt ja pelokas, mutta peitän sen jottei minua saataisi kiinni. Epätoivon yritän pitää kaukana itsestäni, mutta se kuiskii kutsuvasti korvaani. Tiedän sen valehtelevan. Kuoleman löydän vain päätöksellä, ilman tunnetta. Minulla on kaikki mitä tarvitsen itseni ulkopuolelta. Jos saan järkeni käännetyksi, voin lähteä. Toistaiseksi järki repii vastaan; kiemurtelee ja riuhtoo itsepäisesti. Mutta perustella se ei osaa. Kai sekin joskus väsyy, lopultakin.

Olen toivonut sekoavani, mutten tulee enää hullummaksi kuin olen. Luen ongelmistaan selvinneiden sanoja - "kaikkea oppii arvostamaan kun on ensin ollut tarpeeksi vaikeaa" - ja romahdan. Toisen voitto painaa minua syvemmälle maan sisään. Polkee ja hieroo kasvojani karkeaan hiekkaan: katso, minä pystyin, ja sinä olet kuin minä. Yritän pihistä olevani iloinen etteivät kaikki ole enää samassa tilanteessa kuin minä, mutta jalka painaa - eikä kun katso, katso nyt! - ja ääneni tukahtuu. Nielen elämän hiekkapölyä jäädessäni muista jälkeen. Taas. Vaikka yrittäisin kuinka hyväksyä etten pysty samaan kuin muut, niin aina siitä muistutetaan. Mutta koska opinnot? Entä haaveet? Miten tulevaisuus? No mutta jos töitä? Eikö sua kiinnosta? Pitäisi ehkä yrittää miettiä enemmän asiaa! Kyllä kaikkia jokin kiinnostaa jos vain tarpeeksi miettii! Tunnen itseni hyväksi kunnes hyvää tarkoittavat painavat minut maahan - ethän sinä vielä ole, et vieläkään ole. Pakokauhu kiipeää kuristamaan kurkkua kun mietin sitä että pitäisi yrittää ottaa vastaan apua. Apua tahdon, mutten tahdo auttajia. En halua enää turhaa kipua. En jaksa enää. En jaksa enää.

Aamulla ylös. Herääminen lipsuu pidemmälle aamupäivään kuin tahtoisin, mutta en saa öisin unta. Onneksi koira osaa herättää jos sen on pakko päästä jo aikaisemmin ulos. Vien koiran lenkille. Aurinko ei häikäise aurinkolasien läpi liikaa, ja puolessa tunnissa päänsärky ei ehdi vielä kehittyä. Hymyilen katsoessani varisten laumaa puussa. Niiden silmissä loistaa jotain älykästä. Sisällä sänkyyn romahdan niin minä kuin koirakin. Liian vähän unta vai vaan laiska? En tiedä enää, enkä jaksaisi todellakaan ajatella, mutta pakko yrittää löytää ratkaisu, pakko löytää tie ulos. Seinä, seinä, seinä, törmään, uudestaan ja uudestaan. En aio luovuttaa. En voi välttää tuntemasta pientä kateutta katsoessani veljeäni. Sillä menee ihan hyvin. Kateuden, ilon ja ylpeyden tunteiden sekoitus on karvas. Minun pieni veljeni, josta kasvoi ihminen. Mitä minä enää olen? Hengittävä kasa lihaa, luuta, jänteitä, kudoksia. Piiloudun pimeään huoneeseeni, hiljennyn hymyn taakse. En halua huolestuttaa, en enää. Häpeä menneistä vuosista on raskas mutten uskalla avata sitä kenellekään. Kukaan ei usko, kukaan ei pysty uskoa. Ei enää, ja minä olen väsynyt vakuuttamaan, selittämään - tuloksetta. Sisälläni velloo tunnottoman tyhjyyden meri. Ehkä olivat sittenkin oikeassa kun ehdottivat ettei minussa koskaan mitään vikaa ollutkaan. Enkä minä... en minä tiedä. En minä jaksa enää tietää. Haluan vain nukkua kunnes tämä väsymys on poissa.

Sanat loppuvat, eivät riitä. Turhaa, turhaa. Kaikki turhaa.
Yritin vain saada apua, mutta mitä minusta tuli? Ei mitään; tyhjä.


np: The Beauty of Gemina - Close to the Fire

torstai 20. huhtikuuta 2017

How to understand one's lack of motivation and insight


Unohdan todella helposti miksi hoito on tauolla. Yritän muistuttaa itseäni syistä. Tällä on tarkoitus. Mun on tarkoitus miettiä onko hoidolle tarvetta, ja jos on niin löytää sitä varten motivaatio. Mä en halua olla enää se joka itkien pyytää apua muttei tiedä miksi. Jos en löydä syytä, en tarvise apua. Yksinkertaista. Samat säännöt muhun pätee kuin muihinkin. Jos ei ongelmaa, ei hoitoa. "En jaksa" ei ole syy. Ehkä pitäis tehdä jäätävän kokoinen taulu ja ripustaa se seinälle jotta muistaisin sen paremmin: sinulta puuttuu motivaatio ja olet kykynemätön näkemään tarvetta hoidolle. Tulis ehkä mietittyä enemmän. Mahdollisesti. Tällä hetkellä jaksaminen ja tekeminen rajoittuvat aika lailla siihen että vien koiran lenkeille ja irtaudun sängystäni muutaman kerran viikossa ostaakseni itselleni juomista. Nää vie energiaa, ja sänkyyn liimautuu jälkeenpäin entistä helpommin. Mut sentään nousen sieltä joka päivä. Toukokuun rahat menee laskuihin, ja kesäkuun rahoilla luultavasti paikkailen vielä toukokuuta. Tavallaan vituttaa sillä aikoihin syynä eivät ole olleet turhat shoppailut. Kyllä, ostin neuleen ja hameen, mutta tarpeeseen. Vaatekaappini sisältää vaatteita sen verran ettei useimpina päivinä ole valinnanvaikeutta koska ei vaihtoehtoja. Olen ylpeä itsestäni ja tyytyväinen että olen saanut tämän kontrolliin. Rahaa syö hampaiden kunnostusoperaatio, ja se että menin vielä polvianikin näyttämään terveyskeskuksessa. Verikokeet tulivat takaisin ns. täydellisinä. Moni vois olla kateellinen mun veriarvoista. Pitäisi uusia e-pillerit, mutta ei ole varaa edes siihen soittoajan laskuun saati pillereihin. Ahdistaa hieman ottaa takaisin epäsäännölliset ja runsaat, kymmenen päivää kestävät kipujuhlat, mutta rahaa ei vain yksinkertaisesti repeä musta irti enempää. Mut ehkä on aiheellista kokeilla sekin. Ehkä tajuan miksi asioille kannattaa tehdä jotain jos ne ovat vituillaan. Jos en tajua, niin... no. Siinäpä kärvistelen. Sataneljäkymmentä päivää aikaa tajua jotain. Mulla on käytännössä kaikki mitä tarvitsen siihen: minä, mun pää ja hiljaisuus. Tällä hetkellä tuntuu että aika loppuu kesken, mut onneksi aina voi ottaa jatkoaikaa. Sitä riittää.

np: nothing

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

"Oh burden, how did we come so far?"

when you have lost all direction
let the silence speak the loudest words
when you have lost all direction
let the undone come to life "


Niin paljon sanoja etten jaksa enää edes aloittaa. Tuntuu turhalta, kaikki. Olen hurjan väsynyt ja kyllästynyt; muuttunut välinpitämättömäksi. Elämä ei tunnu miltään - mutta niinhän sen kai kuuluukin olla. Ainakin minulle on sanottu ettei elämä tunnu oikein miltään, ja ettei sen kuulukaan. Että se on suurimman osan ajasta tylsää ja väritöntä. Toisaalta minulle on sanottu viime aikoina usein (ottaen huomioon miten olemattomasti olen viime aikoina keskustellut yhtään kenenkään kanssa), että ymmärrän ja tulkitsen todella usein kaiken väärin. En oikein ole ymmärtänyt tätä väitettä. Sen sijaan olen tajunnut etten useinkaan puhu sillä oletan muiden tietävän ajatukseni jos vain ajattelen heidän tietävän ne. Oletan siis usein muiden tietävän mitä olen vain ajatellut, sillä ajattelin heitä samalla kun ajattelin kyseistä asiaa. Tämä huomio sai hoitajan polilla päästämään tuhahduksen ja huokaisun välimuodolta kuulostaneen äänen. Kuulemma tällainen asenne tekee asioista todella hankalia. Tuntuu oudolta että se onkin asenne - jotain mitä olisin itse valinnut - sillä olen mielestäni ollut aina tällainen.

Yhä useammin on tuntunut, että mielipiteeni mitätöidään. Lääkärintapaamisessa reilu pari viikkoa sitten yritin kertoa peloistani ja harhaisista ajatuksista, joita dissosiaatio käsitteenä minussa aiheuttaa, ja kuinka vaikea minun on saada sitä istumaan itseeni vaikka olen kuinka yrittänyt - ja sen seurauksena ahdistunut ja alkanut pelätä enemmän ja sekavammin. Sain kuulla, että on hankalaa kun suhtaudun asiaan näin väärin. Hämmensi. Yritin selittää parhaani mukaan ajatuksiani, mutta sain kuulla ettei niissä ole järkeä. Ettei ajatuskulustani saa selvää. Että on ihan mahdoton keskustella jos ymmärrän kaiken aina väärin. En ymmärtänyt; pelotti, itketti, hävetti. Ja sitten vielä ihmetellään miksi en puhu vaan välttelen sanomasta mitään oikeaa. Käsitin että pelkoni ovat suhteellisen tyhmiä, mutta toisaalta taas loogisia ja normaaleja. Hämmentää - ja kukaan ei ymmärrä miten pelkään käyttää tuota ilmausta, sillä se saa minut joka kerta miettimään että nytkö sitten dissosioin? Uskon myös, että koirani on kuullut miten helppo minua on manipuloida dissosiaation takia, ja käyttää sitä hyväkseen. Pelkään välillä mitä kaikkea se laittaakaan minut tekemään. Tyhmiä, järjettömiä ajatuksia. Mutta entä jos minä pelkään niiden takia, silti? Pelkään mahdollisen dissosiaation pelossa jääväni makaamaan sänkyyn miettimään onko mikään totta, ja kuolevani nälkään. Tämä on kuulemma todella outo ajatusketju ja järkeily vailla järkeä. Mutta entä jos se on minulle totta? Eivätkö minulle todet asiat ole totta? Miten voisin ikinä puhua mistään, tehdä mitään? Mistä voisin tietää että se olen minä; että ne ovat minun ajatuksiani ja tekoja - miten, jos en voi luottaa siihen että minulle todet asiat ovat totta?

Jotenkin tuntuu, että olen ainoa joka ymmärtää kuinka vaikea minun on ymmärtää muita. En vain tiedä mikä siinä menee pieleen. Lopulta viime viikolla päädytään lääkärinajalla jo (taas) pohdittuun hoidon tauolle jättämiseen. Olisi vielä tavallaan ollut yksi kerta hoitajan loman jälkeen kahden viikon päästä, mutta tuntui jotenkin turhalta ja irtonaiselta mennä sinne vielä kerran käytännössä kolmen viikon tauon jälkeen vain jäädäkseni uudelle tauolle. Seuraava aika on syyskuussa. Hoitaja ehdotti ettemme olisi sopineet sitäkään, mutta vastustin. Vaikka aktiivinen hoito kohdallani tähän loppuisikin niin ilman sovittua aikaa tuskin ottaisin koskaan itse yhteyttä uudestaan, ja tiedän että pitää selvittää asioita vielä. Ainakin luulen niin. Viiden kuukauden aikana pitäisi nyt keksiä mikä minua vaivaa - tai että mihin haluan apua. En enää rehellisesti sanottuna tiedä. Olen niin väsynyt, peloissani ja sekaisin että tahtoisin vain kadota maailmalta kunnes joskus kuolen. En jaksa enää yrittää, en taistella. Luovutin. Karsin elämästäni pois asioita, joita en jaksa, mutta tuntuu että vieläkin on liikaa kaikkea. Vieläkin, vaikka päivät eivät koostu juuri mistään. Mutta useimmiten olo on silti suhteellisen rauhaisa - ympärilläni ei ole mitään, mikä voisi nostaa mieleen ajatuksia, joten on helpompi hengittää. Välillä hymyilen, ja se tuntuu joltain. Useimmiten vain olen, teen, toimin sen vähän mitä jaksan ja valitsen, eikä se tunnu miltään. Hengitän vain.

Kivut, joista olen kärsinyt kai jo ainakin reilun vuoden, ovat todella muuttuneet kivuiksi. Ennen ne tuntuivat jonain ärsyttävä jossain kauempana, nyt herään lähes joka aamu särkyyn polvissa, nilkoissa, ranteissa, sormissa ja käsivarsissa. Iltaisin yritän unohtaa sen saadakseni unta. Särkylääkkeet eivät helpota, mutta jos otan niitä tarpeeksi niin nukahdan kivusta huolimatta. Niin teen kuitenkin vasta viimeisessä hädässä, kun itku väsyttää muutenkin kipeää kehoa, ja olen niellyt huutoani jo pitkään. Kävin lääkärissä - polvieni takia. Ne naksuvat, poksuvat, tuntuvat jäävän lukkoon ja ovat kipeät. En uskaltanut kertoa muista kivuista vaikka niistä kysyttiin. Todennäköisestihän ne ovat vain pääni sisällä. Pelottaa että minua pidetään hulluna. Sain lähetteen verikokeisiin ja fysioterapeutille siltä varalta että minulla olisikin yliliikkuvat nivelet ja olemattomat lihakset. Fysioterapeutin tapaaminen jännittää, sillä mielessä kummittelee psykofyysisen fysioterapian haamut. Aika on vasta toukokuun lopulla, joten saan unohtaa sen vielä hetkeksi.

Olen myös tajunnut, että todennäköisesti minun normaaleina pitämäni päänsäryt ovatkin migreenityyppisiä. Luulin jostain syystä ettei päänsärky voi olla migreeniä ellei sitä ole vähintään viikottain. Mutta kun päänsäryn takia ei voi liikkua ilman tuskaisaa kipua kehossa. Kun valo ja äänet sattuvat. Kun toivoo oksentavansa, jotta kipu helpottuisi. Kun vain makaa pimeässä ja toivoo että voisi olla ilman peittoa sillä sekin sattuu, mutta ilman sitä kehoa vavisuttavat vilunväreet tuntuisivat vielä pahemmilta. Niin kai se voi olla jo migreenityyppistä. Olen myös entistä varmempi sairastaneeni lapsena (oirekuvan perusteella todennäköisesti bakteeniperäisen) aivokalvontulehduksen. On vastuutonta ettei minua käytetty lääkärissä, mutta luulen että on taas soitettu puhelimella naapurin terveydenhoitajalle ja hän on tuttuun tapaansa sanonut että jos lapsi hengittää niin se on elossa eikä kuollut. Se on varmaan ollut toinen niistä kerroista, joina olen huijannut kuolemaa. Kummallakaan kerralla en tiennyt tekeväni niin, vaikka voin kertoa aivokalvontulehduksen tuntuvat aika kuolemalta. Minä nimittäin muistan, olen aina ja koko ajan muistanut, ja tulen aina muistamaan.

Nyt siis ainakin viisi kuukautta ilman ylimääräisiä pelkoja siitä miten väärin minä tulkitsen ja miten väärin minut tulkitaan. Olen ajatellut ainakin alkuun vain olla ja yrittää etsiä sellaista elämää jota siedän. Jos se on sitä, että herään, nousen, palaan sänkyyn, makaan siinä, syön, käytän koiran lenkillä, makaan ja nukun, niin kai siihen pitää vain tottua ja kai se vain pitää hyväksyä - varsinkin kun en enää osaa tosiaan sanoa mikä on vialla. Jotenkin käsitin polilla, että ehkä minussa ei koskaan ole suurempaa ongelmaa ollutkaan - että ehkä olen vain kehittänyt itselleni sairauden tyhjästä, ilman syytä. Tai että se on kehitetty minulle. Hoitaja tulkitsi jotenkin sanomisiani niin että kokisin että joku muu olisi pakottanut minut hoitoon vasten minun tahtoani, ja sitten olisin alkanut uskoa siihen itsekin. Mielestäni näin ei tapahtunut, mutta en enää ole varma kun hoitaja asian noin ilmaisi. Ehkä taas en vain ole ymmärtänyt asioita oikein? Ehkä taas kuvittelen? Mistä voisin tietää onko muistikuvani tosi. Ei sitä voi todistaa, sillä vaikka ajalta onkin päiväkirjamerkintöjä ym., ne eivät välttämättä ole yhtään sen todempia kuin muistikuvanikaan.

Tällä hetkellä olen aika varma etten palaa aktiivisen hoidon piiriin. Toivon ainakin etteivät harhaiset pelot johda siihen, sillä pelätä minä todella saan hoidon takia. Itseäni, ja maailmaa. Kaikesta katoaa järki jos ajattelen sitä, joten yritän vain olla ajattelematta yhtään mitään. Täyttää itseni tyhjyydellä. Lääkäri ja hoitaja kysyivät mitä sitten kun vanhempani kuolevat. Sanoin etten ole aivan varma, mutta että tällä hetkellä olen tullut siihen tulokseen että ehkä tapan itseni viimeistään sitten jos tilanteeni on edelleen sama. Tuhahduksia, pään pyörityksiä, ja turhautumista. Minä en ymmärtänyt, eikä minun ymmärrykseni puutetta ymmärretty. Tuli tunne että olen väärin, ja aina kun olen tästä tunteesta vihjannut on kerrottu että olen ymmärtänyt väärin, ja tunne vain vahvistuu. Ehkä olen umpisolmu. Ehkä on parempi antaa minun vain olla. Ehkä on parempi antaa solmun narun sulaa osaksi maaperää, kadota hitaasti näkyvistä, hävitä, hajota, unohtua. Ehkä se on kaikille paras. Minulle, minulle. Minulle. Minulle.

np: Ghost Brigade - Into the Black Light