Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 25. huhtikuuta 2017

- - enää

Peilistä katsovat rupiset kasvot, arpiset kasvot, tummat varjot tyhjien silmien alla. Välillä naamioin ne aurinkolaseilla jopa sisällä - valo saa silmäni kipuilemaan, pääni särkemään. Maaliskuun puolivälissä sain itsestäni vihdoin irti tarpeeksi että sain serkkuni kutsuttua luokseni. Hän leikkasi päästäni irti kolme kourallista takkuista hiusmöykkyä, ja vielä lisää. Hänestä hämmentävintä ei onneksi ollut takkuisuuden määrä vaan se miten siellä kaiken keskellä uusi hius oli täysin suoraa ja hyväkuntoista - takkuuntunut hius oli kuin kuollutta. Muistan kuinka hän kommentoi sitä samoin jo kuukausia aikaisemmin kun ensimmäisen kerran kysyin onko normaalia että ihmisen hius tuntuu sellaiselta. Peilistä katsovalla on siis lyhyet hiukset - asia, joka oli tarpeen kirjata myös psykiatrian papereihin. "Leikannut hiuksensa lyhyiksi." Ei mainintaa kertomastani syystä; oli vähän pakko. Ei mainintaa siitä että meinasin jättää tulematta sillä tiesin hiusteni herättävän huomiota ja pelkäsin. Onneksi sentään itse pidän näistä lyhyistä. Ne ovat helpot ja nopeat ihmiselle joita ei hiustenlaitto ole koskaan innostanut; näyttävät hyvältä vaikka makaisit koko päivän sängyssä.

Uudet silmälasitkin. Ne ovat pysyneet paljon paremmin nenällä kuin vanhat. Vieläkin ajoittain tuntuu siltä että pitäisi ottaa ne pois. Yleensä silloin silmät ovat syystä tai toisesta oudon tuntuiset - eivät kipuisat, mutta tunnen ne silti. Näkö tarkastettiin, silmät tarkastettiin. Hajataiton suunta oli toisessa silmässä hieman muuttunut. Totesivat samalla että vanhat lasini eivät voineet millään tuntua hyvältä päässä, sillä ne olivat aivan liian leveät minulle eikä niitä olisi saanut sopiviksi minkäänlaisella fiksulla operaatiolla. Ihmettelin; vastahan vuosi sitten ostin ne. "Mutta sä oot laihtunut niin paljon! Kyllähän sen nyt huomaa!" En vain tajua sitä. Tuntuu niin hyvältä, niin omalta. Kun keho on taas minun eikä muiden minulle langettama. En halua muistaa niitä kiloja, sitä vierautta jota kuka ei ottanut vakavasti. Psyykkinen vointi ennen fyysistä - ja olin psyykkisesti niin palasina että vitut fyysisistä ongelmista. Vasen silmä käyttäytyi myös harvinaisen laiskasti, ja pitää käydä näyttämässä sitä kesän jälkeen uudestaan. Itkin useita kertoja, sillä kerroin heti alkuun ettei mulla kyllä varmaan ole varaa uusiin laseihin - että tahtoisin vain tarkistuttaa onko silmissäni tapahtunut jotain mystistä sillä siltä tuntui. Minulle sanottiin että maksu järjestyy kyllä, tavalla tai toisella. Että kehittävät vaikka jonkun oman systeeminsä kunhan vain saan uudet lasit. "Kyllä sä ne ansaitset."

Jalat tuntuvat eri ihmisen jaloilta, mutta silti omilta. Kenen jalat minulla oli monen vuoden ajan? Kenen kädet? Niitä koristaa pienet, pyöreät arvet. En kykene keskittymään mihinkään jollen revi ihoani. Mukavat asiat, ikävät asiat - kaikki mihin pitää keskittyä. Nypin. Oikeastaan siinä haittaa ainoastaan perheen huolestuneet ilmeet, ja ajoittainen kipu istuessa. Osaan ohittaa ihmisten tuijotuksen kaupassa - enkä haluaisi katsoa niihin muutenkaan. Vainoharhat juoksevat välittömästi jos kiinnitän huomion siihen että ympärilläni liikkuu muita. Kaupungilla on helppo kävellä jos suljen muut pois. Jos näen ne ihmiset, muistan niiden tehtävän. Näen kaiken; merkit ja niiden ajatukset tunkeutuvat päähäni repien omani pois. Niiden huutavat ajatukset... Kaikki, arkiset ja vihaiset. Haluan pitää omani. Niinpä suljen maailman pois ja keskityn vain siihen mihin olin menossa ja mitä tekemässä.

Viime päivinä olen kadottanut taas sen pienen otteen minkä sain unesta. Kuusi ja puoli tuntia yössä keskiarvolla on tippunut kuuteen tuntiin. Ei ole nälkä. Pelkään vain - itseäni, ja sitä kuinka vähän olen peloissani. Pelkään asioita, joita en saisi pelätä. Pelkään pelkääväni vailla syytä. Pelkään että minut on aivopesty. Pelkään että minun ajatukseni eivät ole minun ajatuksiani, ja pelkään koska en voi tietää missä tarkoituksessa ne on päähäni asetettu. Pelkään tiettyjä sanoja, tiettyjä lauseita. Pelkään itkeä, sillä itku tarkoittaa lapsiosaa jota en itsessäni kykene tunnistamaan, ja minä pelkään antaa enemmän syitä uskoa että niin on. Että minussa olisi muita. Pelkään, sillä tämä pelkoni kuulemma vahvistaa sitä todellisuutta että minussa on muita. Pelkään, sillä kai minussa on jotain vikana sillä en usko tuohon kuin harhaisina hetkinä joina Järjestö valvoo, ajatukset istutetaan päähäni, varjot hengittävät pahaa ja kristityt ovat myyneet minun sieluni pornoteollisuudelle. Harhaisuus menee ohi, hengähdän helpotuksesta - ja minulle sanotaan että olen kadottanut otteeni todellisuudesta ja työnnän totuutta kauemmas. Jotenkin jään käsitykseen että valinta on minun ja teen sen tahallani.


En luota enää itseeni. Tunnenko mitään? Ajattelenko mitään? Ovatko ne minun käteni jotka painavat näppäimiä näppäimistöllä? Näen käteni, tunnen käteni - mutta ovatko ne minun kädet? Entä ajatukset, joita kirjoitan? Ovatko ne minun? Mistä tietäisin. Ehkä ne on istutettu minuun, ehkä vääristän niitä itse. Selässä painaa taakka että tämä kaikki pitäisi saada järjestykseen. En uskalla puhua kenellekään. Olen vieraantunut sanoista - puhutuista ja kirjoitetuista. Olen väsynyt ja pelokas, mutta peitän sen jottei minua saataisi kiinni. Epätoivon yritän pitää kaukana itsestäni, mutta se kuiskii kutsuvasti korvaani. Tiedän sen valehtelevan. Kuoleman löydän vain päätöksellä, ilman tunnetta. Minulla on kaikki mitä tarvitsen itseni ulkopuolelta. Jos saan järkeni käännetyksi, voin lähteä. Toistaiseksi järki repii vastaan; kiemurtelee ja riuhtoo itsepäisesti. Mutta perustella se ei osaa. Kai sekin joskus väsyy, lopultakin.

Olen toivonut sekoavani, mutten tulee enää hullummaksi kuin olen. Luen ongelmistaan selvinneiden sanoja - "kaikkea oppii arvostamaan kun on ensin ollut tarpeeksi vaikeaa" - ja romahdan. Toisen voitto painaa minua syvemmälle maan sisään. Polkee ja hieroo kasvojani karkeaan hiekkaan: katso, minä pystyin, ja sinä olet kuin minä. Yritän pihistä olevani iloinen etteivät kaikki ole enää samassa tilanteessa kuin minä, mutta jalka painaa - eikä kun katso, katso nyt! - ja ääneni tukahtuu. Nielen elämän hiekkapölyä jäädessäni muista jälkeen. Taas. Vaikka yrittäisin kuinka hyväksyä etten pysty samaan kuin muut, niin aina siitä muistutetaan. Mutta koska opinnot? Entä haaveet? Miten tulevaisuus? No mutta jos töitä? Eikö sua kiinnosta? Pitäisi ehkä yrittää miettiä enemmän asiaa! Kyllä kaikkia jokin kiinnostaa jos vain tarpeeksi miettii! Tunnen itseni hyväksi kunnes hyvää tarkoittavat painavat minut maahan - ethän sinä vielä ole, et vieläkään ole. Pakokauhu kiipeää kuristamaan kurkkua kun mietin sitä että pitäisi yrittää ottaa vastaan apua. Apua tahdon, mutten tahdo auttajia. En halua enää turhaa kipua. En jaksa enää. En jaksa enää.

Aamulla ylös. Herääminen lipsuu pidemmälle aamupäivään kuin tahtoisin, mutta en saa öisin unta. Onneksi koira osaa herättää jos sen on pakko päästä jo aikaisemmin ulos. Vien koiran lenkille. Aurinko ei häikäise aurinkolasien läpi liikaa, ja puolessa tunnissa päänsärky ei ehdi vielä kehittyä. Hymyilen katsoessani varisten laumaa puussa. Niiden silmissä loistaa jotain älykästä. Sisällä sänkyyn romahdan niin minä kuin koirakin. Liian vähän unta vai vaan laiska? En tiedä enää, enkä jaksaisi todellakaan ajatella, mutta pakko yrittää löytää ratkaisu, pakko löytää tie ulos. Seinä, seinä, seinä, törmään, uudestaan ja uudestaan. En aio luovuttaa. En voi välttää tuntemasta pientä kateutta katsoessani veljeäni. Sillä menee ihan hyvin. Kateuden, ilon ja ylpeyden tunteiden sekoitus on karvas. Minun pieni veljeni, josta kasvoi ihminen. Mitä minä enää olen? Hengittävä kasa lihaa, luuta, jänteitä, kudoksia. Piiloudun pimeään huoneeseeni, hiljennyn hymyn taakse. En halua huolestuttaa, en enää. Häpeä menneistä vuosista on raskas mutten uskalla avata sitä kenellekään. Kukaan ei usko, kukaan ei pysty uskoa. Ei enää, ja minä olen väsynyt vakuuttamaan, selittämään - tuloksetta. Sisälläni velloo tunnottoman tyhjyyden meri. Ehkä olivat sittenkin oikeassa kun ehdottivat ettei minussa koskaan mitään vikaa ollutkaan. Enkä minä... en minä tiedä. En minä jaksa enää tietää. Haluan vain nukkua kunnes tämä väsymys on poissa.

Sanat loppuvat, eivät riitä. Turhaa, turhaa. Kaikki turhaa.
Yritin vain saada apua, mutta mitä minusta tuli? Ei mitään; tyhjä.


np: The Beauty of Gemina - Close to the Fire

1 kommentti :