Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

"Oh burden, how did we come so far?"

when you have lost all direction
let the silence speak the loudest words
when you have lost all direction
let the undone come to life "


Niin paljon sanoja etten jaksa enää edes aloittaa. Tuntuu turhalta, kaikki. Olen hurjan väsynyt ja kyllästynyt; muuttunut välinpitämättömäksi. Elämä ei tunnu miltään - mutta niinhän sen kai kuuluukin olla. Ainakin minulle on sanottu ettei elämä tunnu oikein miltään, ja ettei sen kuulukaan. Että se on suurimman osan ajasta tylsää ja väritöntä. Toisaalta minulle on sanottu viime aikoina usein (ottaen huomioon miten olemattomasti olen viime aikoina keskustellut yhtään kenenkään kanssa), että ymmärrän ja tulkitsen todella usein kaiken väärin. En oikein ole ymmärtänyt tätä väitettä. Sen sijaan olen tajunnut etten useinkaan puhu sillä oletan muiden tietävän ajatukseni jos vain ajattelen heidän tietävän ne. Oletan siis usein muiden tietävän mitä olen vain ajatellut, sillä ajattelin heitä samalla kun ajattelin kyseistä asiaa. Tämä huomio sai hoitajan polilla päästämään tuhahduksen ja huokaisun välimuodolta kuulostaneen äänen. Kuulemma tällainen asenne tekee asioista todella hankalia. Tuntuu oudolta että se onkin asenne - jotain mitä olisin itse valinnut - sillä olen mielestäni ollut aina tällainen.

Yhä useammin on tuntunut, että mielipiteeni mitätöidään. Lääkärintapaamisessa reilu pari viikkoa sitten yritin kertoa peloistani ja harhaisista ajatuksista, joita dissosiaatio käsitteenä minussa aiheuttaa, ja kuinka vaikea minun on saada sitä istumaan itseeni vaikka olen kuinka yrittänyt - ja sen seurauksena ahdistunut ja alkanut pelätä enemmän ja sekavammin. Sain kuulla, että on hankalaa kun suhtaudun asiaan näin väärin. Hämmensi. Yritin selittää parhaani mukaan ajatuksiani, mutta sain kuulla ettei niissä ole järkeä. Ettei ajatuskulustani saa selvää. Että on ihan mahdoton keskustella jos ymmärrän kaiken aina väärin. En ymmärtänyt; pelotti, itketti, hävetti. Ja sitten vielä ihmetellään miksi en puhu vaan välttelen sanomasta mitään oikeaa. Käsitin että pelkoni ovat suhteellisen tyhmiä, mutta toisaalta taas loogisia ja normaaleja. Hämmentää - ja kukaan ei ymmärrä miten pelkään käyttää tuota ilmausta, sillä se saa minut joka kerta miettimään että nytkö sitten dissosioin? Uskon myös, että koirani on kuullut miten helppo minua on manipuloida dissosiaation takia, ja käyttää sitä hyväkseen. Pelkään välillä mitä kaikkea se laittaakaan minut tekemään. Tyhmiä, järjettömiä ajatuksia. Mutta entä jos minä pelkään niiden takia, silti? Pelkään mahdollisen dissosiaation pelossa jääväni makaamaan sänkyyn miettimään onko mikään totta, ja kuolevani nälkään. Tämä on kuulemma todella outo ajatusketju ja järkeily vailla järkeä. Mutta entä jos se on minulle totta? Eivätkö minulle todet asiat ole totta? Miten voisin ikinä puhua mistään, tehdä mitään? Mistä voisin tietää että se olen minä; että ne ovat minun ajatuksiani ja tekoja - miten, jos en voi luottaa siihen että minulle todet asiat ovat totta?

Jotenkin tuntuu, että olen ainoa joka ymmärtää kuinka vaikea minun on ymmärtää muita. En vain tiedä mikä siinä menee pieleen. Lopulta viime viikolla päädytään lääkärinajalla jo (taas) pohdittuun hoidon tauolle jättämiseen. Olisi vielä tavallaan ollut yksi kerta hoitajan loman jälkeen kahden viikon päästä, mutta tuntui jotenkin turhalta ja irtonaiselta mennä sinne vielä kerran käytännössä kolmen viikon tauon jälkeen vain jäädäkseni uudelle tauolle. Seuraava aika on syyskuussa. Hoitaja ehdotti ettemme olisi sopineet sitäkään, mutta vastustin. Vaikka aktiivinen hoito kohdallani tähän loppuisikin niin ilman sovittua aikaa tuskin ottaisin koskaan itse yhteyttä uudestaan, ja tiedän että pitää selvittää asioita vielä. Ainakin luulen niin. Viiden kuukauden aikana pitäisi nyt keksiä mikä minua vaivaa - tai että mihin haluan apua. En enää rehellisesti sanottuna tiedä. Olen niin väsynyt, peloissani ja sekaisin että tahtoisin vain kadota maailmalta kunnes joskus kuolen. En jaksa enää yrittää, en taistella. Luovutin. Karsin elämästäni pois asioita, joita en jaksa, mutta tuntuu että vieläkin on liikaa kaikkea. Vieläkin, vaikka päivät eivät koostu juuri mistään. Mutta useimmiten olo on silti suhteellisen rauhaisa - ympärilläni ei ole mitään, mikä voisi nostaa mieleen ajatuksia, joten on helpompi hengittää. Välillä hymyilen, ja se tuntuu joltain. Useimmiten vain olen, teen, toimin sen vähän mitä jaksan ja valitsen, eikä se tunnu miltään. Hengitän vain.

Kivut, joista olen kärsinyt kai jo ainakin reilun vuoden, ovat todella muuttuneet kivuiksi. Ennen ne tuntuivat jonain ärsyttävä jossain kauempana, nyt herään lähes joka aamu särkyyn polvissa, nilkoissa, ranteissa, sormissa ja käsivarsissa. Iltaisin yritän unohtaa sen saadakseni unta. Särkylääkkeet eivät helpota, mutta jos otan niitä tarpeeksi niin nukahdan kivusta huolimatta. Niin teen kuitenkin vasta viimeisessä hädässä, kun itku väsyttää muutenkin kipeää kehoa, ja olen niellyt huutoani jo pitkään. Kävin lääkärissä - polvieni takia. Ne naksuvat, poksuvat, tuntuvat jäävän lukkoon ja ovat kipeät. En uskaltanut kertoa muista kivuista vaikka niistä kysyttiin. Todennäköisestihän ne ovat vain pääni sisällä. Pelottaa että minua pidetään hulluna. Sain lähetteen verikokeisiin ja fysioterapeutille siltä varalta että minulla olisikin yliliikkuvat nivelet ja olemattomat lihakset. Fysioterapeutin tapaaminen jännittää, sillä mielessä kummittelee psykofyysisen fysioterapian haamut. Aika on vasta toukokuun lopulla, joten saan unohtaa sen vielä hetkeksi.

Olen myös tajunnut, että todennäköisesti minun normaaleina pitämäni päänsäryt ovatkin migreenityyppisiä. Luulin jostain syystä ettei päänsärky voi olla migreeniä ellei sitä ole vähintään viikottain. Mutta kun päänsäryn takia ei voi liikkua ilman tuskaisaa kipua kehossa. Kun valo ja äänet sattuvat. Kun toivoo oksentavansa, jotta kipu helpottuisi. Kun vain makaa pimeässä ja toivoo että voisi olla ilman peittoa sillä sekin sattuu, mutta ilman sitä kehoa vavisuttavat vilunväreet tuntuisivat vielä pahemmilta. Niin kai se voi olla jo migreenityyppistä. Olen myös entistä varmempi sairastaneeni lapsena (oirekuvan perusteella todennäköisesti bakteeniperäisen) aivokalvontulehduksen. On vastuutonta ettei minua käytetty lääkärissä, mutta luulen että on taas soitettu puhelimella naapurin terveydenhoitajalle ja hän on tuttuun tapaansa sanonut että jos lapsi hengittää niin se on elossa eikä kuollut. Se on varmaan ollut toinen niistä kerroista, joina olen huijannut kuolemaa. Kummallakaan kerralla en tiennyt tekeväni niin, vaikka voin kertoa aivokalvontulehduksen tuntuvat aika kuolemalta. Minä nimittäin muistan, olen aina ja koko ajan muistanut, ja tulen aina muistamaan.

Nyt siis ainakin viisi kuukautta ilman ylimääräisiä pelkoja siitä miten väärin minä tulkitsen ja miten väärin minut tulkitaan. Olen ajatellut ainakin alkuun vain olla ja yrittää etsiä sellaista elämää jota siedän. Jos se on sitä, että herään, nousen, palaan sänkyyn, makaan siinä, syön, käytän koiran lenkillä, makaan ja nukun, niin kai siihen pitää vain tottua ja kai se vain pitää hyväksyä - varsinkin kun en enää osaa tosiaan sanoa mikä on vialla. Jotenkin käsitin polilla, että ehkä minussa ei koskaan ole suurempaa ongelmaa ollutkaan - että ehkä olen vain kehittänyt itselleni sairauden tyhjästä, ilman syytä. Tai että se on kehitetty minulle. Hoitaja tulkitsi jotenkin sanomisiani niin että kokisin että joku muu olisi pakottanut minut hoitoon vasten minun tahtoani, ja sitten olisin alkanut uskoa siihen itsekin. Mielestäni näin ei tapahtunut, mutta en enää ole varma kun hoitaja asian noin ilmaisi. Ehkä taas en vain ole ymmärtänyt asioita oikein? Ehkä taas kuvittelen? Mistä voisin tietää onko muistikuvani tosi. Ei sitä voi todistaa, sillä vaikka ajalta onkin päiväkirjamerkintöjä ym., ne eivät välttämättä ole yhtään sen todempia kuin muistikuvanikaan.

Tällä hetkellä olen aika varma etten palaa aktiivisen hoidon piiriin. Toivon ainakin etteivät harhaiset pelot johda siihen, sillä pelätä minä todella saan hoidon takia. Itseäni, ja maailmaa. Kaikesta katoaa järki jos ajattelen sitä, joten yritän vain olla ajattelematta yhtään mitään. Täyttää itseni tyhjyydellä. Lääkäri ja hoitaja kysyivät mitä sitten kun vanhempani kuolevat. Sanoin etten ole aivan varma, mutta että tällä hetkellä olen tullut siihen tulokseen että ehkä tapan itseni viimeistään sitten jos tilanteeni on edelleen sama. Tuhahduksia, pään pyörityksiä, ja turhautumista. Minä en ymmärtänyt, eikä minun ymmärrykseni puutetta ymmärretty. Tuli tunne että olen väärin, ja aina kun olen tästä tunteesta vihjannut on kerrottu että olen ymmärtänyt väärin, ja tunne vain vahvistuu. Ehkä olen umpisolmu. Ehkä on parempi antaa minun vain olla. Ehkä on parempi antaa solmun narun sulaa osaksi maaperää, kadota hitaasti näkyvistä, hävitä, hajota, unohtua. Ehkä se on kaikille paras. Minulle, minulle. Minulle. Minulle.

np: Ghost Brigade - Into the Black Light

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti