Spinning Floating Heart PointerThe Moon -->

tiistai 19. joulukuuta 2017

Oh n-n-no no this isn't how our story ends (so hold me tight, or don't)

2017 on ollut saatanasta - ja silti paras vuosi aikoihin. Mitä mä silloin tammikuun ekana herätessäni selitinkään siitä että 2007 tulee takaisin on ollut totta. Kaikessa epämääräisyydessään mulla oli vain tunne että kaikki muuttuu, ja olin oikeassa. On 2017, mutta tuntuu että jollain tavalla oon saanut kiinni jostain mikä jäi vuoteen 2007 - elämä, ehkä se on se. On tapahtunut valtavasti. En saa millään kaikkea tapahtunutta järjestettyä järkevästi, enkä kaikkea yritä (tai halua) edes kertoa. Jotain kuitenkin, jonkinlaisessa sekavassa järjestyksessä.


En palannut syyskuun alussa polille. Sen sijaan soitin ja ilmoitin katkaisevani hoitosuhteeni. Loppulausunnossa lukee "hoitoaika: 29.8.2008 - 29.8.2017", ja nyt jo naurattaa miten onnistuinkin. (Kun vahingossa törmäsin kyseiseen merkintään omakannassa marraskuun alussa ei naurattanut yhtään.) Sen sijaan että olisin palannut polille varasin elokuussa ajan yksityiselle psykiatrille. Ensimmäisen käynnin jälkeen olo oli hyvin hämmentynyt. Kevyt, toiveikas, helpottunut - tältäkö sen kuuluu tuntua? Meillä on yhteisymmärrys siitä että psykiatrinen hoito on ollut mulle traumaattinen kokemus, ja siitä miten asiaan suhtaudutaan. Meen edelleen tapaamaan sitä tärisevänä pelkokasana kaiken kokemani jälkeen, mutta poistun ihmisenä. Aika hyvä.

Tää hoitosuhde toimii, eikä mulla ole mitään tarvetta käydä siellä kuin tarvittaessa - kun paska mun pään sisällä meinaa levitä käsiin. Juttelen puolitoista tuntia, tai vähän pidempään, ja saan kiinni elämästä taas. Ne on keskusteluja, eikä mua pelota puhua. Ollaan kai löydetty mun ydinongelmat - ne jotka olin itse jo täysin unohtanut, mutta jotka kai on hyvinkin helposti huomattavissa. Tuntuu tavallaan pahalta huomata miten ne on vuosien saatossa vaan osittain syventyneet, mutta toisaalta näen miten olen puolivahingossa asioita jo ratkonutkin. Huhtikuun jälkeen oon penkonut läpi koko vitun elämäni, kaiken mitä muistan ja kaiken mitä kuvittelin muistavani. Kaiken mitä olen, mitä olen ollut, mitä olen tahtonut olla ja mitä olen luullut olevani. Oon itkenyt, tärissyt, pelännyt, ollut äärettömän vihainen (ja katkera) ja kiittänyt ihan vaan muutamaan kertaan, sillä mulla on ollut joku joka on jaksanut kuunnella sen kaiken.


Hän ei tarvitse täällä nimeä. Ilman tätä ihmistä tämä vuosi olisi ollut paljon vaikeampi, enkä ole varma olisinko tässä missä olen nyt. Kyllähän mä olisin jotenkin rimpuillut elossa, mutta tää on ollut tärkeä tuki. Oon muistanut miltä tuntuu tuntea asioita. Tää ihminen ei puhu paskaa - eikä katsele paskaa. Semmonen aika hyvä tyyppi. Jos ikinä mulla on ollut joku ihanneihmisen mielikuva niin tää menee ehkä vähän vielä paremmaksi - pari pikkuvikaa joo, mutta en hirveesti vois enempää pyytää kun täydellisiä ei käsittääkseni ole. Kai elämä on vähän sellanen että aina joskus käy hyviäkin asioita. Oon ihan kauhean onnellinen - joo hyi kuin ällöttävää. Vanhetessa ihmiseltä pehmenee pää, sitähän tää vaan on. ♥

Toki mä olen edelleen heikko ja mä olen edelleen palasina. Mulla on ongelmia selvitettävänä, ja välillä ne hukuttaa mut alleen. Mä kuitenkin hengitän, useimmiten. Mulla on jonkinlainen suunta, ja jonkinlaisia suunnitelmia. Suurin osa tuntuu mahdottomilta, mutta yritän parhaani mukaan olla stressaamatta liikaa - tiedän miten stressi hajottaa, mutta oivoi! kuinka vaikeaa on lopettaa stressaaminen! Yksi tärkeä onkin oppia nauttimaan asioista. On tuntunut kamalalta tajuta että mä olen todella huono pitämään hauskaa. Se ei ole kuitenkaan mahdotonta - mullekaan - jos vain ensin pääsen yli itsestäni. Kuulostaapa jotenkin aika kamalalta sanoa noin, mutta en ole lainkaan pelkkiä hyviä ja kivoja asioita; jotkut asiat saisivat jo jäädä matkasta. Elämä ois sen jälkeen helpompaa, ja parempaa.


Kirjoittaminen tökkii aivan helvetisti, ja sen varmasti huomaa. Olen alkanut varoa sanojani - pelkään. Psykiatri kuitenkin sanoi: kirjoita, ja mä kirjoitan. Jotain edes, joka päivä, sekavia ajatuksia lähinnä mutta kuitenkin. Se pitää mut järjissäni; saan ajatuksia järjestykseen ja tunteita itsestäni ulos. Olen vain alkanut pelätä ihmisiä tavalla jolla en ole pelännyt ennen. Ne käyttää kaikkea mitä sanon mua vastaan, varo, älä paljasta liikaa - älä oikeastaan sano mitään. Tiedän miksi pelkään, mutta se pelko on vielä toistaiseksi niin vahva ja todellinen etten voi sille kovinkaan paljoa. Uskon kuitenkin että se ajan kanssa haalistuu ja kuluu kenties kokonaan pois. Sillä välin teen mitä pystyn. En tiedä vielä mikä blogin kohtalo on. Se selvinnee joskus.

Viimeksi kun tapasin psykiatria taisin toistaa sille useampaan kertaan kyllä tää tästä, tarvin vain lisää aikaa. Kai se oli myös sellainen note to self. Siihen kuitenkin uskon. Asiat järjestyy, tarvin vain aikaa. Ja kun lopetellaan tapaamista se sanoo että on ihana huomata kuinka mun huumorintaju on edelleen tallella. Naurattaa. Kyl tää tästä.


muutama sekalainen positiivinen lisähuomio (koska onhan nää kivempia kuin negatiiviset asiat):
- lokakuussa katkaisin kämpän vuokrasopimuksen ja muutin virallisesti maalle
- lopetin venlafaxinin syömisen kesällä, sen jälkeen ei ole mennyt minkäänlaista psyykenlääkitystä
- syksyn aikana pyydystin ja tuhosin osiin itsestäni kolme hirvikärpästä (hyi helvetti), eli oon jonkinasteinen sankari
- autolla ajaminen on erittäin jees
- olen kuunnellut laittoman paljon sekä Fall Out Boyta että Taking Back Sundayta koska niin hyvää

np: Fall Out Boy - Hold Me Tight or Don't